Herra Kukkonen ajaa autoa

Televisiotoimittaja kysyi viime viikolla aamuohjelmassa Heikki Reenpäältä, kuinka kauan tämä on harrastanut metsästystä. Heikki vastasi: kahdeksankymmentä vuotta. Sitä ennen hän oli toiminut isänsä koirana, uinut noutamaan ammutut sorsat. Kysymyksen karhunkaadosta hän sivuutti nopeasti – viimeisen karhunsa hän oli ampunut 90-vuotispäivänään ja arvellut, että nyt olisi aika tyytyä pienempään riistaan. Sitä hän ei maininnut, että kaatopaikka oli Venäjän puolella, Vienan saloilla.

Ajankohtainen aihe on dokumenttielokuva metsästämisestä. Siinä Reenpään tovereina ovat Jorma Ollila ja Antti Herlin, joita hän on opastanut tuossa vaikeassa taidossa. Esimerkiksi linnun ampuminen lentoon on vaikeaa, eikä ampuja saa erehtyä. Peuran tai hirven ampumisesta juoksuun ei pidä puhua ääneen. Se on niin vaikeaa. Luulen Heikin tuntien, ettei hän tuossa elokuvassa mainitse laajemmin opettamiaan – yksi oli Ruotsin nykyinen kuningas.

Jokaisella on mielipide metsästämisestä, hyvin monilla kielteinen. Tuo elokuva saattaa siis avata toisen näkökulman, joka ei ole kielteinen.

Heikki oli tunnettu tarkkuusampuja myös ilmatorjuntatykillä. Heidän moottoroitu osastonsa oli useampia vuosia Hyrylässä valmiudessa ajamaan Espoonlahden rantaan, jos Porkkalan vuokra-alueelta kuuluisi kummia. Talvella 1944 hän oli Helsingin ilmatorjunnassa adjutanttina ja nyt 2014 hän esiintyi lehdissä näyttäen paikkoja ja toimintatapoja IT:n tulenjohtopaikalla, joka oli paloaseman ja entisen Puhelinlaitoksen talon välissä syvällä kallion sisällä. Kerran hän näytti sormella minulle Kehä III:lta läheltä Espoon liittymää raskaan ilmatorjunnan betonijalustan, joka lienee tänäkin päivänä paikallaan. ”Tuosta me ammuimme peltikattoa Helsingin ympärille…”

Kuvan muistelmateos (Otava, 2000) on verratonta kulttuurihistoriaa kirjoista ja linnuista, ihmisistä ja ilmiöistä. Sen ainoa vika on hienotunteisuus. Se tosin sattuu vain sellaisen lukijan silmään, joka on kuullut tarinat luonnossa.

Aivan 40-luvun lopulla Mannerheim ilmoitti närkästyneenä Otaaan Heikin isällä, että hän oli yhdessä daaminsa kanssa saapunut Sveitsistä Suomeen ja pakostakin pannun merkille, ettei hänen muistelmiensa tuleva kustantaja ollut varannut käyttöön autoa kuljettajineen. Mistä tällainen mahtoi johtua? Ja kun Otavasta ilmoitettiin anteeksipyynnöin oikaisun tapahtuvan välittömästi, marsalkka oli vielä maininnut, että kuljettajan tulisi olla vieraita kieliä osaamaton.

Siitä huolimatta Kaivopuistossa marsalkan asunnolle ajoi isänsä komealla autolla Heikki Reenpää nuorempi eli Pikku-Heikki, joka ilmoittautui ja esittäytyi: ”Autonkuljettaja Kukkonen.”

Reenpäät olivat ennen Renqvistejä ja sitä ennen Joensuun Kukkosia. Pohjois-karjalaisuus on heillä perinteeenä.

Kun muistelmat sitten ilmestyivät, Mannerheim kätteli toimitusjohtajan tiloissa Reenpäät, jotka seisoivat pitkänä rivinä kuin kunniakomppania. Viimeisen ja nuorimman eli Heikin kohdalla Mannerheim pysähtyi ja sanoi:” Me olemme tavanneet.” Heikki yritti:” Minulla oli kunnia palvella Herra Marsalkan alaisena luuutnanttina.” Mannerheim vastasi:” Eikö herra Kukkonen osaa ollenkaan kieliä.”

Tuossa vaiheessa Heikki oli maisteri. Pro gradun tarkastajana oli kummisetä Rafael Koskimies ja aihe ”Kirjailijan ja kustantajan suhteista”. Tutkielma käsitteli etenkin F.E. Sillanpäätä. Heikki oli muuten itse keksinyt aikamoiseen tilaan ajautuneelle nobelistille Taatan hahmon patalakkeineen ja partoineen ja pannut alulla joulusaarna, jotka hän kirjoitti yhdessä Vilho Suomen kanssa, ja ryhtynyt kuljettamaan Taataa kirjakauppoihin ja matineoihin. Koko kentän miesvartioinnista huolehti yleensä nuori ja siivo kirjailija Lassi Nummi; tehtävä oli tietenkin katsoa, ettei mestari päässyt livahtamaan viinakauppaan.

Heikki antoi mielellään ymmärtää, ettei hän muka ollut mikään erikoisempi kirjallisuuden tuntija. Se ei tietenkään pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Eri yhteyksissä mainittu tapahtumasarja, jossa kirjallisuuden kenttää lähes yksin hallinnut WSOY joutui vaihtamaan kirjallisen johtajan Martti Haaviosta Eino E. Suolahteen, johti siihen, että monet nuoret kyvyt tunsivat olonsa talossa vieraaksi. Juuri Heikki Reenpää poimi päättäväisesti nuoret kyvyt Otavaan, Haavikosta Mereen, Rintalaan ja Salamaan. Otava oli julkaisutoiminnassaan rohkeampi kuin WSOY, eikä sillä ollut rasitteena vanhakantaisia omistajia eikä murentuvista asemistaan kilpailevia entisiä mielipidejohtajia (tyyppiä Maila Talvio). Ja kyllä se rohkeus maksoikin.

Televisio-ohjelman nähtyäni ajattelin tuoda henkilökuvaan yhden lisän, koska harva tuntee sitä. Hyvin merkittävässä asemassa olevat ihmiset viestittävät koko olemuksellaan ylhäisyyttään ja asemaansa. He eivät koskaan ärjäise pikku herrojen tavoin: ettekö te tiedä, kuka minä olen, koska heidän ei tarvitse. Mutta heitä puhutteleva tuntee kyllä vähäpätöisyytensä. Jotkut yhteiskuntamme huiput ilmoittavat etukäteen: saatte 30 sekuntia aikaa esittää asianne, jos teillä on sellaista.

Olen usein nähnyt Reenpään ainutlaatuisen kyvyn ja kuninkaallisen kohteliaisuuden. Hän osaa jollain näkymättömillä tempuilla kääntää keskustelun vaarallisilta vesiltä juuri kun asianomainen on rupeamassa puhumaan läpiä päähänsä. En tiedä ketään toista, joka olisi yhtä hyvä käsittelemään kiihtynyttä kansalaista tai raivostunutta alaista. Useimmat luulevat saaneensa ratkaisevia myönnytyksiä. Jotkut luulevat tätä tyhmyydeksi tai pehmeydeksi. Olen ollut itse paikalla, kun Heikki kuvannollisesti pyyhki lattiaa saksalaisen loistohotellin johtajalla, joka erehtyi luulemaan osaavansa halventaa (skamfila) pohjoisia barbaareja – porukassa oli ainakin Gerard Bonnier. Ja aina jos omien joukossa jollekin tapahtuu haaveri, asianomainen löytää itsensä Heikin autosta matkalla ensiapuun tai selviämisasemalla, aina kulloisenkin tarpeen mukaan.

Minua hiukan nauratti kirjan nimi ”Ajokoiran näköinen johtaja”. Kirjoittajat eivät ole oikein sisällä metsästys- ja koira-asioissa. Lintukoiran näköisen johtajan kyky on valtava vainu ja järkähtämättömyys saaliin löydyttyä.

Vanhana

Lapsena en tuntenut enkä ollut edes nähnyt kuin yhden ihmisen, joka oli vanhempi kuin minä nyt. Viimeistään 70 vuotta oli sellainen raja, jota ei rankaisematta ylitetty.

Eilen luin äitini (92 v.) Kansakoulunopettajalta (99 v.) saaman kirjeen. Molempien daamien käsiala ja ajattelu ovat aivan ehjiä.

Kokemuspiirissäni suuri käänne tapahtui tässäkin asiassa 1960-luvun lopulla. Äidinisäni kiipeili kirkontorneissa vielä kymmenen vuotta 70 täytettyään. Saatuaan valvovana mestarina vanhainkodin valmiiksi hän siirtyi 85-vuotiaana sinne itse asiakkaaksi, ja sekin taisi olla aluksi lähinnä ostopalvelu.

Nyt on siis mihin verrata. Tätä asiaa ei ollut ennen olemassa. Yksittäisten ikäihmisten ympärillä ei ollut mitään. Vanhusten huolto ei ollut mikään ongelma, ainakaan verrattuna kriittisiin asioihin, joista ei puutetta ollut.

Nyt vanhusten hoito on muottia, ainakin kielenkäytön tasolla. Jopa keski-ikäiset ovat alttiita propagandalle, luultavasti huonon omantunnon vuoksi. Aivan uudenlaisia ongelmia nousee esiin. Minkä vuoksi ja millä oikeudella isä tai äiti asua kituuttaa arvohuoneistossa, jonka lapset hyvin mielellään myisivät ja käyttäisivät rahat per heti. Jos isä tai äiti vastustelee, että kun tämä on hänen kotinsa, vastaus on kuulemma joskus kipakka – turhia kuluja ja kaikenlaisia vaikeuksia. Mars palvelutaloon ja mielellään veronmaksajien kustannuksella niin että jälkeläiset saavat pitää rahat.

Jo nyt tai aivan pian nämä ongelmat osoittautuvat isoiksi. Niiden käsittely on vaikeaa, koska tietoja ei oikein ole. Uudenaikainen puhetapa niputtaa ”vanhukset” sivuuttaen sen, että vanhoja on ainakin yhtä kirjava joukko kuin työikäisiä ja että vaivat ja valmiudet vaihtelevat suuresti. Asiassa on sekin ongelma, että vanhoilla on äänioikeus, toisin kuin lapsilla.

Eilen kävin tosiaan puhumassa lyhyesti opettajille messuilla blogeista ja tein numeron siitä, että blogeissa voi olla sopivaa luettavaa ja asian voisi panna merkille nyt kun alkaa näyttää selvältä, ettei verkkoromaanista tai verkkorunoista ole kehittynyt mitään sen ihmeempää.

Kävellessäni takaisin sateen ja jään maailmaan sain valmiiksi ajatuksen, jota en onneksi keksinyt puhetta pitäessäni. Nyt seuraavaa kirjaa blogeista ja kommenteista sommitellessani olen tietenkin hakenut julkaisemiselle hahmoa. Se saattoi eilen löytyä.

En pidä omia vaiheitani enkä liioin menneitä vuosikymmeniä erikoisemmin muistiin merkitsemisen arvoisina. Omaelämäkertoihin suhtaudun yleensä kiukkuisesti. Nyt kun ilmestyy vähän väliä muistelmia, yllättävän usein sivutaan tapahtumia ja aiheita, joissa olen ollut itse mukana.

Heilauttamatta leimakirvestä väitän, että kovin usein muistan tosiasiatkin toisin kuin kirjoittajat. Etenkin olen panevinani merkille huolellista valikointia.

Sekin on ongelma, että muistelma on hyvin vaikea kirjoittaa. Tästä blogistakin huomaan, että ainakin jotkut kommentoijat luulevat, että Tuomioja oli nuorena ankara aatteen mies ja kritiikitön Neuvostoliiton ystävä. Asiahan ei ole näin. Juuri silloin kun merkittävä osa sukupolvea käväisi eri värisinä kommunisteina Moskovan leirissä ja keskittyi latelemaan päättömyyksiä. Tuomioja oli demari ja pysyi sellaisena, puolueen johdon harmiksi. Ne henkilöt, jotka vaikenevat menneisyydestään, tekevät niin aiheellisesti.

Se oma oivallukseni on, että olen tullut pitäneeksi yli kymmenen vuotta vanhentumisen päiväkirjaa. Jos pidän tätä vielä kymmenen vuotta, syntyy dokumentti.

Kukaties joku ylioppilas tekee paremman aiheen puutteessa seminaariesitelmän aiheesta ”kirjoitusvirheet Kemppisen blogissa 2005 – 2015.

Kertasin edellä oman sukupiirini muistoja perustellakseni, että käsitykseni kanonisesta iästä voi olla väärä. Isä juoksi kuin orava milloin minnekin ja hoiti omia ja muiden asioita leppymättömän tarmokkaasti siihen tapaturmaansa eli 76-vuotiaaksi asti, ja kaksi vuotta toivuttuaan alkoi jälleen kirjoittaa, satoja sivuja yhdellä sormella.

Oma kokemukseni on saman suuntainen. En jaksaisi tehdä rehellistä työtä eli viittä päivää viikossa seitsemää tuntia päivässä. Luentosarjat tentteineen menisivät mutta yliopistohallinto ei.

Mitä tulee päivän kolotuksiin, asiasta ei oikeastaan ole mainittavaa. Ison puoleinen kanisterillinen puhdasta, hyvää juomavettä, jonka naapurin nuori rouva tuo kuistille, siirtyy kyllä paikalleen tiskipöydälle, mutta olen opetellut katsomaan joka kerta, miten nostan, ja erikoisen tarkasti, mihin jalkani lasken. Medioiden neuvoma liikkuminen ja venyttely on tullut tavaksi jo kauan sitten. Kärpänen katossa voisi luulla, että tällaisen blogin tekstin kirjoittaminen on asia, josta on esitettävä seisaallaan kiitollinen rukous hindujumalille. Hartioiden ja käsien pyörittely ja muu retkutteleminen saattaa näyttää erikoiselta, mutta tekee hyvää.

Sen vuoksi ja kun olen lähdössä istumaan iltapäivää sukulaismiehen 70-vuotispäivän merkeissä, haluan tähdentää kaikille, ettei ihminen – ainakaan joku toinen ihminen kuin minä – muutu yhdellä iskulla osaamattomaksi täyttäessään jonkun määrän vuosia.

Tätä kirjoittaessani huomaan ottaneeni yhteyttä ja kysyneeni neuvoa ilmenneen putkivuodon ja sen paikkaamisen ja kokonaistilanteen selvittelyn nimessä, eikä yksikään yhteyshenkilöistäni ole alle seitsemänkymmentävuotias.

Tämä on nyt kokemukseni. Yllättävän ja monimutkaisen – monikerroksisen – ongelmaryhmän nopea käsittäminen ja kyky jäsentää se mielessä näyttää vaativan nimenomaan kokemusta. Joku voisi perustaa Eläkkeellä olevien vesi-insinöörien konsulttitoimiston. Menisin maksavaksi asiakkaaksi. Aina parempi, että toistaiseksi olen saanut neuvoja maksutta.

Hissikirjoitusta

Tämä on mainos. Näistä blogeista tulee syksyllä toinen kirja. Sen nimi on ”Tältä puolen”.

Menen tänään messuille ja puhun blogista kirjallisuutena. Ehkä sanon, ehkä en, että blogi on eräänlainen peilisolu. Sen vaikutus voi olla myönteinen tai kielteinen. Lähes päivittäin nautittuna se vaikuttaa kuin valokuva, sellainen jossa joku irvistää tai sellainen, jossa joku hymyilee.

Olen ajatellut toimia samalla tavalla kuin viimeksi. Kävi ilmi, että kommentit ovat painetussa kirjassakin tärkeämpi kuin blogistin kirjoitukset. Ykköskirjassa ”Täältä puolen” valikoin kirjoituksia. Kai se on tehtävä nytkin, koska kommentit ja tekstit eivät välttämättä satu samalle päivälle, vaikka asia olisi sama.

Toisenlaista kirjallisuutta tämä on, koska näin verkossa voi reagoida niin nopeasti. Olemme yhdessä vähän väliä edellä muuta mediaa.

Joskus saattoi olla olemassa sellainenkin kuin ”yleinen mielipide”. Tämä ei varmasti edusta mitään erityisen yleistä, mutta oudosti vanhempia tekstejä ja kommentteja lukiessa ja niitä uudempiin verratessa syntyy vaikutelmaa ikään kuin aikalaishistoriasta.

Peilineuroni on hermosolu, joka toimii kun eliö havaitsee jotain, ja toistaa tuon toiminnon. Apina havaitsee näköaistillaan esimerkiksi toisen apinan uhkaavan eleen ja vastaa samalla eleellä.

Uutta tietoa on se, että tämä kaikki tapahtuu ”esirationaalisesti” eli ikään kuin peilin heijastamana, niin nopeasti, ettei hermosto mitenkään ehdin siinä ajassa käsitellä aistimusta ja valmistaa toimintaa.

Löytö aiheutti tieteessä aika tavallisen villiintymisen, jossa mukana olleet eivät useimmiten itse olleet tutkijoita. Näitä villityksiä tulee ja menee jatkuvasti. Myös tässä asiassa kohu on laskenut ja osa nopeista johtopäätöksistä on ammuttu alas.

Yksi aivotutkimuksen piirre, jota voi pitää varmana, on yhteenveto uusimmista löydöksistä aivojen kuvauksissa (PET) monin edistynein laittein. Hermoston on vielä paljon monimutkaisempi kuin kukaan aavisti eikä kukaan oikein ymmärrä sen toimintatapoja. Sekin luulo on sivuutettu, että jokin aivolohko vastaisi jostain toiminnasta kuin nappia painaen.

Mutta joissakin tapauksissa apina, ja luultavasti ihminen, vastaa näkemäänsä samalla tavalla kuin tuntoaistilla kokemaansa eli fMRA:n kuva on samanlainen monissa tapauksissa.

Kuten usein, moni tutkijakin on arvellut merkittävien, ikiaikaisten ongelmien ratkenneen nyt. Kuten usein, mistään sellaisesta ei ole merkkiä.

Tieto on kuin tunturiin nousua. Kerran toisensa jälkeen vaeltaja luulee näkevänsä huipun ja ponnistaa viimeiset voimansa vain nähdäkseen, ettei se ollutkaan vielä huippu. Laella hän on väsynyt eikä näe mitään erikoista, varsinkaan ei pitää kovan ponnistelun arvoista. Huippu näyttää suunnilleen samalta kuin rinnekin ja taitaa olla lähinnä maantieteellinen sattuma. Tämä kohta, tässä saappaan alla, on mitattu korkeimmaksi, mutta silmä ei sitä erityisemmin erota.

Näin ollen ajatus mimeettisistä eli jäljittelevistä aivoista ajattelevien aivojen ja syvempien ”matelijan aivojen” rinnalle toimivana kolmantena, on kiehtova mutta vain hypoteesi eli arvaus.

Erikoisen mielenkiintoiseksi sen tekee yhteys väkivaltaan, vahingoittamiseen, tappamiseen. Eilen mainitsemani kirjoittaja on pohtinut laajasti ”mimeettistä kilpailua”. Minä vain sinä – sinä vai minä.

H.C. Andersenin hypoteesin voisi ottaa huomioon ja liittää kirjallisuuden merkilliseen ennustusvoimaan. ”Lumikuningattaressa” vääristävä peili putoaa taivaasta pirujen käsiteltyä sitä huolimattomasti. Maahan pudotessaan se särkyy tuhanneksi sirpaleeksi – peilisoluksi varmaan. Sirpaleen sydämeensä saanut ei kykene tuntemaan iloa eikä onnea, ei surua eikä murhetta.

Taikapeilin heijastamana ihanin maisema välittyy saman näköisenä kuin keitetty pinaatti ja ihmisten ja maailman kauniit ja korkeat piirteet näkyvät pahoina ja naurettavina.

Peili olisi siis kognition osa ja kukaties osuus mielen häiriöihin ja sairauksiin…

Jatkaaksemme tekotieteellisyyttä: kuka ei tuntisi sellaisia ihmisiä? Kuka ei kohtaisi toisissaan ja itsessään tuollaisia tunnetiloja.

Juuri ranskalaiset tutkijat ovat kummissaan siitä, että tietoisuuden ja aineellisuuden (ruumiin) valtakunnat sekoittuvat toisiinsa noin sopiattomasti.

Tuo kumma kehitys kyllä tunnistettiin, kun mieleen oli opittu vaikuttamaan pistoksin ja mielialoihin lääkehoidolla. Se todella oikea vallankumous lukemattomine tahattomine sivuvaikutuksineen tapahtui puolisen vuosisataa sitten. Tuli Largactil, tuli litium – niin monta keinoa vaikuttaa kemikaaleilla suoraan aivoihin.

Yhteinen unemme

Pysyvä aihepiirimme näissä kirjoituksissa on topos eli tyypillinen tai tyylitelty paikka, esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla -teoksen maisema, Proustin kirjoittamien muistojen merenrantakaupunki tai oma lapsuudenmaisemamme.

Käytän termiä samassa merkityksessä kuin Ernst Curtius. Itse sana merkitsee vain paikkaa. Curtius osoitti kirjallisten kuvien jatkuvuuden antiikista nykyaikaan, joten hänellä topos on ”tyypillinen paikka”.

Topos on myös se maisema, jonka rakennamme mielemme lukiessamme ja se on mielikuvituksen maantieto, jolla täydennämme elokuvia ja maalauksia. Kun aloitan romaania, lähden Kauhavan maisemasta ja kirjan täsmentäessä vaihdan mielessäni joen järveksi. Petsamon maisema tuotti minulle vaikeuksia; taas kerran havaitsin, miten vaikeaa maiseman kuvaaminen on. Maiseman valokuvaaminen muuten on lähes mahdotonta.

Tutkijat ja itsensä liian vakavasti ottavat piirit tuhahtelevat maisemallisten esikuvien etsimiselle samalla tavalla kuin kuviteltujen henkilöiden esikuville. Tutkijat ovat kovia tuhahtelemaan.

Hämeenlinnan vanhan tien varressa oli Jukolan talo, ”eteläisessä Hämeessä”. Talo on täsmälleen sellainen kuin Kivi kuvaa. Hiidenkiviä on Nurmijärven seudussa muutamia kymmeniä, kaikki aitoja.

Tulin uteliaaksi ja ilahduin, kun harrastamistani vanhoista kartoista Urjalasta löytyivät heti Koskela, Kivioja ja Laurila. Kartano on Honkola ja sen vieressä on pappila. Paikkakunnalla oleva Koskelan torppa on siirretty jostain johonkin eli matkailun houkutin. Tämän jutun kuva on Urjalan kotisivulta lainattu ”Koskelan torppa”. Alkuperäistä” Koskelaa ei ole ollut olemassa. Romaanin paikan kuvauksessa näyttäisi olevan osasia Linnan omasta, kauan sitten puretusta kotitalosta.

Tämä on pääsääntö. Sekä paikat että henkilöhahmot ovat komposiitteja. Molemmista löytää piirteitä, joilla on malli, mutta kokonaisuus on kirjallisuutta eli mielikuvitusta.

Hienot kirjailijat – esimerkiksi Waltari – sortuivat kyllä myös avainromaaneihin. Kautta aikojen huonosti kätketyt henkilöt on ollut näppärä tapa häpäistä toisia. Kautta aikojen kirjailija on tehnyt työnsä hyvin. Oman asiantuntemuksen avulla huomasin esimerkiksi Antti Tuurin ”Talvisodasta”, että siinä kuvattua kotitaloa ei ole olemassa – kirjailijan antamat maanmerkit ovat täsmällisiä mutta siis vääriä, kuten kuuluukin. Tietäen romaanin taustan kertojat – henkilökohtaisesti – siinäkin muokkaus on tehty kunnolla. Romaanin henkilöt ovat mielikuvitusta.

Tuo on yksi syy kirjan tuottamaan mielihyvään. Mieli ei ota kuvia vastaan sellaisinaan, vaan muokkaa niitä. Romaanin kokonaisuus eli kuvitelma elää tyypillisesti lukijan mielessä ainakin 50 vuotta. Helppo koe on muistella tarkoin ja lukea sitten kirja uudestaan. Unohdettua ja mielen muuttamaa on yllättävän paljon. Ei ole väärin sanoa kirjaa mielen ravinnoksi. Mieli työskentelee ja voi hyvin.

Sillanpää ja Lehtonen ovat kirjailijoita, joiden romaanien pohjalla voisi piirtää kartan – mutta karttoja löytyy myös valmiina. Lehtosen ”Putkinotko” on tuolla nimellä jo 1970-luvun peruskartalla. Pekka Tarkka aikoinaan esitteli minulle paikat erittäin yksityiskohtaisesti. Panu Rajala lienee aloitellut uraansa Sillanpää-museon työntekijänä sangen aidossa maisemassa. ”Pentinkulman päivillä” en ole käynyt, mutta olen niin arvostelukyvytön, että voisin hyvin mennä.

Kuten olen tässä blogissa kertonut, vapisin pyhästä liikutuksesta käydessäni pari vuotta sitten Kalliossa eli Kalle Päätalon kotitalossa Taivalkoskella. Sielläkin esineistöä oli tietoisesti keräilty takaisin. Naulassa seinällä oli Kallen usein kuvaama reppu, ja oli saha ja parkkuurauta ja lattialla keinutuoli, josta tuli susi.

Yllytän lukijoitani leimautumaan aivan rauhassa hölmöiksi ja käymään paikoilla. Käykää vaikka istumassa oksalla ylimmällä Kangasalla, vaikka huolellisen selvityksen mukaan Topeliuksen siitä kotimatkoiltaan tunteman näköalapaikan sijalla lienee sorakuoppa. Vehoniemeltä saa olennaisesti saman vaikutelman kirjailijan yhdellä runolla kansallismaiseman osaksi korottamasta paikasta. Useimmat kävijät ”tuntevat” sen ensi käymällä.

Nyt tiedämme, että kuvittelu on paljon mutkikkaampi tapahtumasarja kuin tutkijatkaan olivat käsittäneet. Peilineuronit todettiin apinoiden aivoista runsaat kymmenen vuotta sitten. Näiden solujen tehtävä on jäljitellä eli matkia sitä, mitä joku toinen ihminen näkee tai tuntee. Kokeissa aivojen magneettikuvaus on keskeinen menetelmä. Jos toista ihmistä taputetaan kädellä päähän, katsojan aivoissa aktivoituvat samat kohdat kuin kohteen.

Tutkijat ahkeroivat ja selityksiä kertyy. Jopa energian käytön kannalta on edullista, että aivot reagoivat ärsykkeisiin etukäteen. Kun rokottajan neula lähestyy, aivot hakevat kipukokemuksen ”välimuistista”, ja kuten pikkulapset tietävät, kipu tuntuu ennen kuin neula on koskettanut ihoa.

En ole ehtinyt paneutua asiaan lähemmin. Näinä viikkoina ilmestynyt kirja ”The Mimetic Brain” tukeutuu peilisolujen olemassaoloon (jota ei ole kai todistettu aukottomasti). Hyvin mielenkiintoisesti eli siis epäilyttävästi kirjoittaja arvelee kaatavansa merkittävän osa psykiatrian oppirakennelmasta.

Hän, Jean-Michel Oughourtian, tukeutuu aivan hiljan kuolleen Ranskanakatemian jäsenen Renë Girardin ajatuksiin. Tässä vaiheessa pidän näitä herroja molempia hupsuina. Toivottavasti olen liian vihamielinen. Edellisen psykiatrinen kokemus on laaja ja mittava ja jälkimmäinen, Girard, suurta mielenkiintoa Yhdysvalloissa ja varsin laajaa ja osittain murskaavaa kritiikkiä kotimaassaan Ranskassa. Ehkä vain olen henkisesti takapajuinen. Mielestäni koko Lacan ja osa Foucaultia on turhanpäiväistä mystifiointia.

Mutta pohjaltaan ajatus, että väkivalta on ympäristön heijastus eli peilikuva toisen ihmisten halun suuntautumisesta, on lähellä havaintoa, että kuolemanrangaistus vaikuttaa suuriin joukkoihin raaistavasti eikä toimi kenellekään pelotteena.

Suomalainen osakunta

 ”Kansakunta” tuli kieleen myöhään. Sanan taustalla on siis monien kielten ”nation”, ja tuon sanan taustalla näkyy taas syntymistä, syntyperää tarkoittava sana. Ruotsissa ylioppilaiden osakunta on edelleen ”nation”. Natsa on Nylands nation. Suomalaiset eli ruotsin alamaiset kuuluivat keskiajalla yliopistossa englantilaiseen kansakuntaan.

Blogi on edelleen myös keskustelun väline. Muistaakseni menen johonkin messuille perjantaina puhumaan. Ajattelin ottaa esiin juuri tämän, kun aiheena on blogi uudenlaisena kirjallisuutena.

Olen edelleen sillä kannalla, että kirjoittaja esiintyy nimellään ja jättäytyy alttiiksi palleaiskuille, mutta kommentoijat saavat kirjoittaa anonyymeinä. Ei se ole sen kummempaa kuin valitettavan harvinainen yleisökeskustelu messuilla tai luennolla. En minä ainakaan kysy puheenvuoroa pyytävältä nimeä.

Kongresseissa ja symposiumeissa kaikki ovat yleensä käsillä olevan alan tuntijoita tai opiskelijoita. Juuri siksi on hyvä tapa, että penkistä pystyyn nouseva kommentoija aloittaa sanomalla nimensä ja taustansa.

Tässä ei siis ole kysymys sosiaalisesta mediasta eli Somesta. Käsitykseni mukaan Some luo ja ylläpitää suhteita nimeltä tunnettujen ihmisten kesken. Lähi-ilmiöitä ovat mainonta ja markkinointi. Ihmiset pitävät itseään esillä. Ihminen on tuote.

Facebookissa on tietysti myös mainio mahdollisuus pitää yllä pienryhmiä, esimerkiksi sukulaisten kesken. (Itse olen jättäytynyt täysin passiiviseksi, koska tässä blogissa on harvinaisen täysi tekeminen.)

Siis – sanokaa vain, että Kemppisen mielestä Suomen kansaa ei ole olemassa. Kommenteista näen, että asiaa ei ole ymmärretty. Yleiskäsitykset viettävät omaa elämäänsä. ”Suomen kansa” on puheessa ja kirjoituksessa useimmiten aivan ymmärrettävä. Termiin liittyy vaaroja. Kommunistit huusivat ennen marssiessaan ”SKP – Suomen kansan puolesta”. Luultavasti he eivät tarkoittaneet kapitalisteja, vaan ”työläisiä ja talonpoikia”.

”Suomen kansalainen” on selkeä nimitys. Kansalaisuudesta määrätään laissa ja se on nopea selvittää, olenko minä ja oletko sinä Suomen kansalainen vai et. Perustuslain ihmisoikeuksista suurin osa kuuluu kaikille eli Suomessa muillekin kuin kansalaisillemme. Esimerkiksi äänioikeus on vain tietyn ikäisillä henkilöillä.

Varmin keino saada kansalaisuus on syntyä. On olemassa muitakin järjestelmiä. Yhdysvalloissa yhteen aikaan kansalaisuuden sai kuka tahansa maassa syntynyt eli myös ulkomaalaisen äidin lapsi.

Asia on kirjoittamisen arvoinen siksi, että sanaa ”kansa” on käytetty tuhoisalla tavalla väärin lähes 200 vuotta. Pahamaineisin on ”Saksan kansa” ja ”kansansaksalainen”. Natsiaikaan ihmisiltä, joiden suku oli asunut maassa esimerkiksi tuhat vuotta, vietiin kansalaisuus rodullisilla perusteilla. Se tiede osoittautui väärinkäsitykseksi, eikä kukaan ole löytänyt verestä eikä muualta elimistöstä ”saksalaisuutta”.

Reipas väärinkäsitys sisältyy kommentin, jossa sanotaan minun muuttaneen kantaani maahanmuuttajiin. Pyydän anteeksi lakimiestaustaani. ”Maahantulo” on mielestäni sama asia kuin valtionrajan ylitys. Lentokentällä on kyltti ”arrivals”. Toinen kyltti, departures, tarkoittaa maasta poistumista. Kysymys on vain havaittavasta tosiasiasta. Joku tulee maahan.

Maahantulon syy on eri asia. Yksi syy on maahanmuutto, jota sanottiin ennen siirtolaisuudeksi (immigration). Toinen syy on pakolaisuus. Kolmas syy on lomailu ja matkailu. Neljäs syy on sotilaallinen valloitus. Niitä riittää.

Ainakin vuosi sitten maahantulo Ruotsista ja maahantulo Venäjältä olivat eri asioita. Toiseen mm. tarvittiin voimassa oleva passi, ja usein lisäksi viisumi eli kirjallinen maahantulolupa leimoineen.

Kukaan ei ihmettele, että maasta poistumiseen on liitetty yhä enemmän pakollisia vaiheita, kuten turvatarkastus. Myös kotimaan lennoilla tarkastetaan, onko matkustajalla mukanaan esimerkiksi teräaseita. Minulla oli taannoin mattoveitsi. Selvisin ja pääsin lennolle. Veitsi heitettiin roskikseen. Biltemasta saa uusia. Mutta kun Lapissa halusin ostaa hotellista aika hyvän tuntuisen puukon, jätin sen tekemättä, koska nyt muistin, että ongelmia voi tulla. Selvitin jälkeenpäin, että tavallinen puukko ja linkkari menevät kotimaassa matkatavaroissa.

Maahantulon sääntöjä sisältävät Dublin ja Schengen, mutta on niitä muitakin. Itärajalla ei puolin eikä toisin sallita maahantuloa rajanylityspaikkojen ulkopuolelta, eli siis metsästä. Rajavartijoiden ja poliisin yleistoimivaltuus riittää sellaisen tulijan kiinniottamiseen. Takavuoisina tiesimme tekevämme väärin, kun nousimme Haltille Norjan puolelta, josta onkin parempi reitti. Luvallinen ylityspaikka oli maantie Skibotniin.

Harhainen ja väärä oli edellisten sukupolvien yhä ajoittain kummitteleva ajatus, että Suomen kansa oli jollain salaperäisellä tavalla olemassa ja valmis vuosisatoja sitten. Historia olisi kehitystä kohti ennalta olemassa ollutta päämäärää, suomalaisuutta ja Suomen kansaa. Näin ei ole. Kansallisuusaate vain on välillä muotia ja jokainen kausi keksii omat määritelmänsä ja valheensa. Suomen kansa esimerkiksi muka on rehellistä, aikaan saadessaan ahkeraa, vähäpuheista, rauhanomaista mutta vihassa kauhistuttavaa. Jokainen tietää, että tälliset stereotypiat ovat mainoskieltä. ”Ruotsalainen rakastaa sotaa”, julistivat maan erinäiset arvohenkilöt 150 vuotta sitten.

Kommentoija jo huomautti viisaasti, että alamaisuus alkoi muuttua kansalaisuudeksi vuoden 1800 paikkeilla. Lisään siihen, että uskontokunnan perustelema yhteisöllisyys on hyvin vanha. Kaikkein uusimmissa ja parhaissa 1500-luvun historioissa on jakso ”kristikunnasta Euroopaksi”. Eurooppalaisuus tuli yleiseen kieleen vasta protestanttisten uskonpuhdistusten jälkivaikutuksena.

Sitä en tiedä, että kun meillä on kansanvalta, kenellä se valta on. Ainakaan se ei ole kansalla siinä mielessä kuin joku kommentoija väitti – että äänestäjien tahto ratkaisisi perustuslain muuttamisen. Jopa Sveitsissä äänestetään konkreettisista kysymyksistä. Ei suora kansanäänestys ole järkevä tapa löytää esimerkiksi palkankorotusten tai -alennusten prosenttilukua.

Vihreä kortti

Tunsin ihan hyvin virkailijan, jonka tehtävä oli pitää tietynlaisia virallisia vieraita hyvänä Yhdysvalloissa. Se ujostutti, että hänen työpaikkansa Washingtonissa oli samassa rakennuksessa ja saman pääoven takana kuin CIA. Sain jatkuvasti selkeitä toimintaohjeita ja tiesin sitten, millaisin ehdoin saa jäädä kuukausiksi tai vuosiksi professoriksi maahan. Suuri palvelu oli tapaamisten järjestäminen. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäsenen puheille en olisi varmaan päässyt diplomaattitietä.

Jotain paperia varten – saattoi olla ajokortti tai veroihin liittyvää – jouduin asioimaan Los Angelesin Federal Buildingissa eli liittovaltion toimistoissa. Tuttavat neuvoivat varaamaan tuntikausia aikaa ja telttatuolin. Neuvo oli hyvä.

Lentokentillä jokainen tutustuu maahanmuuttovirkailijoihin (Immigration). Siinähän menee jonottaessa tavalliselta turistiltakin tunti tai kaksi. Lisäksi noissa virkailijoissa näyttää olevan sellaisia, joita huvittaa kiusata tulijoita.

Yliopistopuolella kaikki tiesivät, että kun tiskin takana kysytään matkan tarkoitusta, ei saa vastata mitään edes etäisesti työn tekemiseen viittaavaa, koska silloin ruvetaan äkkiä kyselemään työluvasta ja ehkä vaatimaan vihreää korttia. Pitää sanoa ”tutkimus” ja ”kutsu”. On syytä olla jonkin yliopiston kutsu tai edes kirje, jossa dekaani vahvistaa tapaamisen. Yleispätevä vastaus on kuitenkin turismi eli matkailu.

Rahojakin ne voivat kysyä. Kuten pian meilläkin, luottokortti on ylivoimaisesti parempi kuin setelitukko.

Ennen EU:ta Italian ja Ranskan tullimiehet olivat ihmishirviöitä. Sääli sitä, joka joutui heidän kynsiinsä. Venäjän ja Neuvostoliiton kaikki tietävät. Omassa kokemuspiirissäni Suomessa myös pikkuvirkamiehet ovat pätevää väkeä ja julkista valtaa käyttävät ymmärtävät jokseenkin poikkeuksetta puhetta, siis suomea.

Lisäksi meillä on yhteisvastuuta. Muutaman kerran olen nähnyt sellaisen tilanteen, että pikkutyttö itkee kovasti jossain Stokkan kulmilla eksyneenä tai itsensä loukanneena. En ehdi hätiin, koska Helsingin keskustassa noin viidessä sekunnissa hätiin ehtii noin kymmenen vikkelämpää kansalaista.

Valitettavasti pärstäkerroin ja pelottavuusarvio vaikuttavat. Minulla taitaa olla valkoinen kortti. Voin puhutella ketä tahansa missä vain. Näytän luultavasti täysin vaarattomalta harhailevalta dementikolta, mikä onkin aivan oikea arvio.

Etuoikeutettua väkeä ovat myös äidit lastenvaunujen kanssa. Harvoin ehdin auttamaan kulkuneuvoissa, koska joku toinen on jo ehtinyt. Suosikkisana ”kotouttamisen” piiriin kuuluu sitten sekin, että olen tietämätön – emmin kun junasta olisi voinut auttaa arabihunnutettua äitiä. Pitävätkö he itse tuntemattomien miesten apua pelottavana? En tiedä.

Olen kuullut, että maassa on nykyisin uusi rotu, keski-ikäisiä erittäin hyvätuloisia, erittäin pitkälle koulutettuja naisia. Jos toinen saman ikäinen nainen sanoo sellaiselle kaupassa avocadoista, että ovatpa kalliita, toinen nostaa nokkaansa ja tuhahtaa. Taksimiehet sanovat, että tuon uuden ihmislajin edustajat osaavat olla todella vaivalloisia asiakkaina aamuyöstä humalaisina. Saman ikäinen mies, ammattijuoppo, ymmärtää heti, kun uhkaa nyrkillä ja sanoo että nyt olet hiljaa tai kävelet.  Humalaiset miehet eivät kuulemma nykyisin ole edes taksitarkastajan serkkuja tai poliisimestarin ylimpiä ystäviä. Hörhöt ja jotkut häröt ovat sitten tiettävästi asia erikseen.

Toisin kuin jotkut kommentoijat luulevat, en ole ottanut kantaa maahanmuuttajien puolesta enkä vastaan, vaan koettanut jankuttaa, että heitä on monenlaisia ja lajittelusta aiheutuu joka tapauksessa paljon vaivaa ja kustannuksia. Mielestäni on edelleen vältettävä Yhdysvaltain mallia. Siellä tilanne saattaa olla edelleen paikoi sellainen, että onnettomuudessa pahasti loukkaantunut ihminen jää ottamatta ambulanssiin, ellei hänellä oli luottokorttia. Kyllä suomalainen terveyskeskuskäytäntö on hyvä. Akuuttitapauksissa ei kysytä kansallisuutta eikä edes nimeä. Ne ehtii selvittää.

Tiedän ettei suomalaisia asiakkaita voi aina kehua. Tietääkseni meno jossain Helsingin sairaalan ensiavussa on hurjaa siksikin, että niin suuri osa paikattavaksi tuoduista on hulluna juovuksissa tai huumeissa. Tätä sanovat hoitajat ja lääkärit.

Muutoin olisi kiinnostavaa löytää empiirinen tutkimus yleisökäyttäytymisestä. Tuntemani paperit alkavat olla vähän vanhoja. Sormenpäätuntumalla suomalaiset ovat yhtä hyviä jonottamaan esimerkiksi pysäkillä kuin britit. Ranskalaiset eivät osaa ollenkaan eivätkä halua edes kokeilla. Ja on EU-maita, joissa etuilemista pidetään normaalina.

Esimerkki arvojen muuttumisesta on pysäköintimittarit, joista kolikoilla toimivat kuulemma kohta katoavat Helsingistä. Kun nuo mittarit keksittiin ja tulivat käyttöön Euroopassa, ihmiset kokivat kansalaisvapauksiaan loukatun. Englantilaiset eivät olleet näkevinään laitetta tai kohdistivat siihen jäätävän yläluokkaisen katseen kuten rikas mies kerjäläiseen. Ranskalaiset kävivät heti käsiksi ja ainakin yrittivät iskeä mittarilta pään poikki. Saksalaisista en tiedä. Suomalaiset ottivat nöyrästi kolikot esiin. Muistan sen ja muistan kadonneenihanneammatin, kun Manskulla sekä Kaivokadun risteyksessä että erottajalla seisoi liikennepoliisi pömpelissä ja näytti kintaalla ja valkoisella patukalla, kuka saa mennä ja kenen pitää odottaa.

Tähän kirjoittamallani viittailen lähinnä suurien ihmisjoukkojen käsittelynongelmallisuuteen. Harvoissa paikoisa maailmassa on niin hyvin toimivia paikkoja kuin Ruotsin ja Tallinnan ehjät, toimivat laivat, joihin mennään ja joista tullaan ongelmitta erittäin suurella joukolla.

Joka on kokenut ryntäämisen tai paniikin väkijoukossa, ei ikinä halua kokea sitä uudestaan. Se on todella pelottavaa.

Liikalaihuus

Milloin viimeksi ovikelloanne on soittanut resuinen, kymmenvuotias lapsi, joka on pyytänyt nälkäänsä leipää? Tietenkään ette ole koskaan nähneet. Milloin viimeksi olette nähneet humalaisen miehen hakkaavan remmillä lapsiaan ja vaimoaan? Ette milloinkaan, paitsi ehkä yksittäisenä rikostapauksessa.

Yritän tässä vastata kysymykseen, mitä velvollisuuksia valtiolla on omia kansalaisiaan kohtaan. Kysymys on esitetty sillä taka-ajatuksella, että suomalaisten etuja on ajettava, ei niinkään ulkomaalaisten.

Vuoteen 1999 perustuslaissamme oli (huonosti toimivia) oikeuksia Suomen kansalaisille. Jo hiukan ennen perusoikeudet oli ulotettu koskemaan kaikkia ihmisiä kansalaisuuteen katsomatta. Ihmisoikeuksien julistusta pidettiin propagandistisena hölynpölynä, jolla oli ehkä sijansa juhlapuheissa mutta ei todellisuudessa.

Asiat eivät ole helppoja. Asiat ovat vaikeita ja monimutkaisia.

Rajat kiinni. Se on kansan tahto. – Arvaamalla ymmärtää, mitä tässä tarkoitetaan.

Viranomaisten ja poliitikkojen tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia siitä, ettei kansan tahto toteudu.

Vielä hiljan kansan tahtoa haluttiin näyttää ”suoralla toiminnalla”.

Kansan tahdon kannattajat näyttävät olevan puolta minua nuorempia. Heillä ei ole omia muistoja siitä, että kansan nimissä kannettiin Suomen toreilla punaisia lippuja ja esitettiin vaatimuksia mm. työkansasta Leninin viitoittamalla tiellä. Saksassa tuomioistuimet julistivat tuomionsa kansan nimessä, in Name des Volkes. Neuvostoliitossa ja Kiinassa ammuttiin hyvin suuri määrä kansan vihollisia. Kun kansa ymmärrettiin väkijoukoksi, joka kannatti huutamalla korokkeelta esitettyjä väitteitä, omien kansalaisten teloittaminen oli siis kansan tahto.

Kansan tahdon löytäminen ja toteuttaminen on yksi ikuisista erimielisyyden aiheista. Tiedämme aivan varmasti, että ”kansan tahto” tarkoittaa usein ”meidän ryhmämme tahtoa” tai jonkun ihmisen tahtoa. Kansan tahdon toteuttamiseksi tehtiin 1700-luvulla Ranskassa ja Amerikassa suuri vallankumous ja käytiin 1900-luvulla kaksi maailmansotaa. Hyvin usein Jumalan tahto ja kansan tahto tarkoittivat samaa asiaa. Suomessa kansa ja Jumala olivat samaa mieltä siitä, että ryssää ei saa päästää maahan.

Usein käydään keskusteluja siitä, onko Jumala olemassa. Asia on epäselvä. Siitä ei juuri keskustella, onko Suomen kansa olemassa.

Poliitikot ja lakimiehet ovat rakennelleet vähä vähältä järjestelmän, josta ollaan riittävän yksimielisiä. Suomen kansaa edustaa eduskunta. Eduskunnan jäsenet eivät edusta äänestäjiään (siis samassa mielessä kuin asianajaja edustaa laskunmaksajaa tai toimitusjohtaja osakeyhtiötä).

En varmaan osaa vakuuttaa lukijaa siitä, ettei tässä pelata sanoilla ja merkityksillä, vaan yritän vakavissani selittää, että kansan tahdon muuttaminen teoiksi on ollut ja on lähes mahdoton tehtävä. Jos kysyy vastaantulijoilta, mikä on kansan tahto rajojen valvonnassa, saa erilaisia vastauksia, vaikka kaikki vastaajat ovat samaa kansaa.

”Kansa kaikkivaltias” on työläisten Internationale-laulusta. Ei muuta johtajaa ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias. Tämä kuulostaa innostavalta, mutta ei merkitse mitään. ”Oi Herra siunaa Suomen kansa” kuulostaa hurskaalta, mutta ei merkitse mitään.

Siis kun vaaditaan, että herrojen on valvottava ennen kaikkea omien kansalaisten etuja, vaaditaan että asianomaiset löytävät toimivan ratkaisun sovitellessaan yhteen kansanryhmien ikiaikaisia riitoja eduista.

Juuri sitä he tekevät, eduskunta, hallitus ja virkamiehistö.

Kirjoituksen alun esimerkeillä osoitin, että Suomi on osa maailmaa. Emme voi estää tuulta puhaltamasta emmekä talvea tulemasta. Tilanteet muuttuvat ja maailma muuttuu.

Tunsin ihmisiä, jotka eivät tienneet, kasvaako Suomessa kahvipensas. Ehkä heille ei kannattanut selittää, että kahvinpavut tuodaan ulkomailta ja nyt meri on jäässä eikä ole rahaa ostaa. Asianomainen ajatteli kuitenkin, että kahvittomuus on kauppiaan tai porvareiden vika tai sitten Jumalan rangaistus syntiemme tähden.

Tänään ja tällä viikolla ongelmamme on valtiontalous, joka tarkoittaa meidän kaikkien taloutta, ja etenkin tuo matkailu rajojemme yli. Nämä ovat saman asian kaksi eri puolta, ja lisäksi on muita puolia.

Vastustan aatetta ”valtion on huolehdittava ensin suomalaisista / omista kansalaisista”. Tässäkin asiassa valtio tarkoittaa samaa kuin sana ”me”.  Ei kenenkään täysi-ikäisen pidä istua ojanpientareelle itkemään tai kiroilemaan. Maailma muuttuu niin että kun nyt ongelmana on myös lasten liikalihavuus, omassa lapsuudessani ongelma oli liikalaihuus, siis nälkä. Maailma muuttuu niin uskomattomasti.

Olen raportoinut tässä sivussa putkivuodostamme. Vuotokohta löytyi tunti sitten. Olen kirjoittanut niistä putkista vertauskuvallisesti. Kun vesi on poikki ja lämmitys uhkaa mennä, on jätettävä pienemmät asiat, etsittävä kriisin syy ja valittava siihen sopivat keinot ja sen jälkeen mietittävä, millä senkin maksaa.

Meillä sellaista ei ilmennyt, mutta ihmiset, jotka kriisitilanteessa tunkevat silmille kehumaan itseään tai selittämään olleensa oikeassa, jossain asiassa, joskus, ovat pelkästään tiellä. Muuttaakseni vielä kerran esimerkkiä silloin kun tarvitaan palokunta, tarvitaan palokunta, eikä mielestäni ole oikea hetki asettua makaamaan paloauton eteen, vaikka vastustaisi palokunta-aatetta.

Katkoelämää

Eilisen kirjoituksen kommenteissa Erastoteneen laatima oli erinomainen. Pahoittelen, että nytkin ”erinomainen” tarkoittaa saman suuntainen kuin omat mietteeni.

Hybridisota tarkoittaa juuri tätä. Kun Syyriassa ammutaan, sirpaleet lentävät Suomeen ja osuvat.

Sata vuotta sitten sanottiin, että kun Moskovassa aivastetaan, Suomi sairastuu. Meillä täällä on yli 150 vuoden kokemus hybridisodasta, jota Venäjä ja ajoittain Saksa ovat käyneet meitä vastaan. Toinen esimerkki on Norja, jolla on samat viholliset. Norjahan oli viime vuosisadan alkuun osa Ruotsia ja ystävyys, yhteistyö ja avunanto oli paljon hankalampaa kuin kumpikaan osapuoli haluaa muistaa. Ennen unionin purkautumista avoin sota oli lähellä. Onneksi tuon hybridisodan yksi ”sankarivainaja” oli suurruotsalaisuus; enää siellä ei kirjoitettu, että Ruotsin kansa rakastaa sotaa.

Välillä ihmettelen Lapin aineistoa seuloessani, että miten niin siellä kulkivat ja verottivat neljän maan miehet. Lappi on kahden valtion riitamaa, Venäjän ja Ruotsin. Norja ja Suomi ovat niin uudenaikaisia keksintöjä, ettei niillä ole varsinaisesti vaikutusta.

Toisen kerran elämäni aikana Lappi on sotilaallinen polttopiste. Ensimmäinen kerta oli syntyessäni, kun Neuvostoliitto ja Saksa kävivät kovaa ja paljon tuhoa aiheuttanutta sotaa Kirkkoniemen seudulla ja puna-armeija oli Inarissa ja Utsjoella jouluna 1944. Suomen rooli Lapin sodassa oli toisarvoinen. Siellä taistelleet suomalaisjoukot olivat eräänlainen valtakunnallinen kurikomppania, ja vartija oli tietenkin idässä.

Porkkala ei ollut Neuvostoliitolle sotilaallinen välttämättömyys. Talvisodanrauhassa vaadittiin Hanko. Silloin sota Saksan kanssa ei ollut vielä alkanut. Porkkala on ratkaisevasti lähempänä Helsinkiä. Kysykää minulta. Olen asunut Porkkalan vuokra-alueella 43 vuotta. Junalla 30 minuuttia ja autolla nykyisiä teitä 25. Täällä oli muuttaessamme 70-luvun alussa varuskuntajätettä paikat täynnä ja edelleen näkee ja tuntee, että viimeiset sadat metrit tietä ovat ajoittain hankalia. Syy on se, ettei tuo ole mikään tie, vielä vähemmän katu. Se on entinen polku, jonka miehittäjä leipoi panssarivaunuilla perinpohjaisen pehmeäksi. Takaniityllä pidettiin erilaisia ammuntoja. Suoraan näkökentässäni, nytkin, on taisteluhaudan pätkiä. Samaa kaiva hauta, täytä hauta -koulutusta kuin Suomessakin. Kansallinen ero oli kaivantojen käyttäminen kaatopaikkana ja käymälänä.

Siitä on nyt tasamäärä vuosia. Suomalaisen mielen historian kannalta on kiinnostavaa, miten tavattoman vähän miehityksen jättämistä jäljistä puhuttiin. Olin mukana vaikenemassa. Tietenkin kerroin mielelläni tuttujen ja sukulaisten taloista, jotka oli lyöty klapeiksi luultavasti ylivallan osoitukseksi. Muutos tapahtui vasta parikymmentä vuotta sitten. Paikkakunnalla puhutaan ”parenteesiajasta”. Kirjoja ja kuvia on runsaasti, mutta niiden levikki ei taida olla laaja. Tietääkseni aineistoa ei ole koottu järjestelmällisesti. Paikallishistoriaa ei ole. Kunnan johto ei edes ymmärrä hävetä sitä.

Asia oli kysymys, onko Putin samanlainen kuin Neuvostoliitto, ja vastaukseni on että kyllä on. Tietysti hän ajaa töin ja toimin Venäjän omaa etua ja siinä sivussa omaa etuaan. Muuta on turha kuvitella. Muu olisi – maanpetoksellista.

Yksi keino nostaa öljyn ja öljytuotteiden hintaan kansainvälisillä markkinoilla on sotilaallinen konflikti. Tämän amerikkalaiset ovat tienneet aina. En ota arvaillakseni Putinin tarkoitusperiä noin laajalti. Mielipidettäni ei tarvita. Tiedän että suuri joukko eteviä ihmisiä saa palkkaa noiden asioiden tutkimisesta. Heillä on samanlaiset puvut, joissa on nappeja ja nauhakkeita.

Selvä kokemustieto julkisista lähteistä on se, että tällä hetkellä Venäjän politiikassa jonkinasteinen sekasorto EU:n alueella on Venäjälle hyvä asia. Jonkinasteinen sekasorron lietsominen ei ole mitenkään mahdoton ajatus.

Siksi kommentoijan mainitsema rajanylittäjien määrän raju kasvu Raja-Joosepissa ja Sallassa on todellinen uhka. Varautuminen pahempaan etelässä on välttämätöntä.

Ei tarvitse tähystellä aaveita. Väkeä tulee pohjoisesta, varsin hankalaa reittiä, mutta ei etelästä helppoa reittiä. Syy voi olla vain viranomaisten tietoinen toiminta. En ihmettelisi, jos joku puhuisi tahallisesta häirinnästä.

Useat, viimeksi Väyrynen, ovat sanoneet, että asia on hoidettavissa vain rehellisin neuvotteluin ystävällisten venäläisten kanssa. Itse en usko, että asia olisi ystävällisten venäläisten käsissä.

Venäläisten suuri ongelma on Puola. Sitä se on ollut 1700-luvulta asti. Suomi ei ole ollut heille ongelma. Oman historiankirjoituksemme sortovuositarinat olivat kansallista itsetehostusta. Keisarillinen Venäjä teki juuri samaa tai pahempaa muillekin pitkin länsirajaansa. Toisen maailmansodan jälkeen eli vuodesta 1945 suuri ongelma oli jälleen Puola, jonka Yhdysvallat ja Englanti jättivät sitten Neuvostoliitolle, enimmäkseen siksi, ettei oikein ollut vaihtoehtoja. Ja Neuvostoliiton kaatumiseen johtaneet tapahtumat käynnistyivät Puolassa.

Suomen rähmällään olon historia on enimmäkseen kirjoitettu. Rähmällään olo on sotamiehen ammatti.

Haluaisin ymmärtää, miksi puolalaisten uusimpia, kummallisia ja epämiellyttäviä poliittisia vetoja, ei nähdä suoraan yhteydessä Venäjään. Puolalaisilla näet on äärimmäisen ikävät kokemukset toisten solidaarisuudesta.

Rajan yli tulevien määrä on jo niin iso ongelma, ettei siitä enää selviä asenteilla, ei kielteisillä eikä myönteisillä.

Pätkäelämä

Ainoan kerran elämässäni tunnen olevani oman itseni herra. Merkit ovat selvät. Seuraavaksi ottaa vallan rappeutuva elimistö. Mutta oli pelkästään mielenkiintoista nousta yöllä viisi kertaa, vaikkei toissayön hurja kuu loisti vain poissaolollaan. Eilen soitimme Suojelupoliisille ja kerroimme, että meillä on vuoto. Se on nyt muotia.

Ei vainkaan. Soitimme firmaan, ja toivomme että putkiston kuuntelija tulee maanantaina, kuten puhe oli. Poissulkevien tarkastusten jälkeen jää epämiellyttävä ja kallis vaihtoehto. Putkistossa maan alla on vuoto ja siksi patteristoon on lisättävä käsin painetta tunnin välein.

Mutta mikäpä tässä kun saa päivällä maata.

Hipsuttelin kuin Rydbergin tonttu ja mietiskelin maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Asia tulikin selväksi.

Tonttu on siis se, josta on tämä laulu

”Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.”

Pätkäelämä korostuu lehdissä ja televisiossa. Hankitaan paikalle joku hyvin viisas henkilö, kerrotaan että tuolla lämpiön puolella puhuttiin mielenkiintoisia ja melkein samalla hetkellä, kun haastateltava availee luista suutaan longotellen leukaluutaan, television täti sanoo, että aika loppuu ja nyt mennään uutisiin ja turpiin vain ja onnea.

Aina jää sanomatta tämä. Puhuttiin öljystä, Venäjästä, valtakunnanrajojen ongelmista tai taloudentilasta tai siitä, että eilenkin ammattimiehet työmailla näkivät nälkää niin ettei palkkoihin saa kajota, puhutan asian vierestä arvaamalla.

Se ei ole metafyysinen väite, ettei politiikka ole todellisuudessa mahdollista, kun tulevaisuuden suunnasta ei ole tietoa eikä uskottavia tietoja.

Valtakunta on täsmälleen samassa tilassa kuin vesi- ja viemäriputkistomme. Joko se kestää tai sitten ei. Vuotojen tukkiminen on hidasta ja kallista, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Järjellisimmin toimivat tunnustavat, että tulevaisuuden aavistaa vain menneisyydestä. ”Emme opi mitään historiasta” on tyhmentäjien levittämä vale. Opimme – käytännössä aina liian myöhään - että menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen. Onnen kauppiaat väittävät, että A:sta seuraa B. Ei seuraa. A:sta seuraa ehkä C, ehkä G – emme tiedä.

Viimeksi kuluneet tuhat vuotta ja kymmenen tuhatta vuotta asiat ovat edenneet kumouksin, etenkin vallankumouksin. Sitten kun lapset on syöty, jokin osa uusista vaatimuksista toteutuu mutta muuten on samaa vanhaa.

Jos joku kysyisi vilpittömästi, mitä itse luulen seuraavaksi tulevan, sanoisin tietysti, että yhdistetty ympäristö- ja väestökatastrofi. En levitä tällaista ajatusta aktiivisesti, koska maailmanlopun ennustajia on muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Aina kun joku väittää, että maailmanloppu tulee ensi viikon torstaina vähän ennen puoltapäivää, toiset hyvät uskovat ja kyyristelevät kattila päässä.

Mutta jos joutuisin sanomaan, miksi minun käsitykseni mukaan rajoilla tulvii muuttajia ja ensi kevään pelko erittäin suurista joukoista on aiheellinen, vastaisin tietenkin kuten muutkin, että se johtuu öljyn hinnasta.

Eilen oli puhe kirjallisuudesta ja sellainen ajatus, että monella tavalla muoviset romaanit käyvät kaupaksi, muut eivät. Auto on vähän sama asia kuin romaani, mielikuvituksen temmellyskenttä.

Vanhemman saarnamiehen oikeudella muistuttaisin mieleen, että olen elänyt ajan, jolloin pojat pyyhkivät korvantakusiaan bensiinillä tansseihin lähtiessään. Automiehellä tiedettiin olevan flaksia. Ellei tarjolla ollut sopivaa Moskovitshin tai myöhemmin Ladan tai sitäkin myöhemmin Datsun satasen omistajaa, moottoripyöräkin kelpasi.

Niinpä autotehtaan ja autojen maahantuojat vakuuttivat, että bensiinin kulutuksena 15 litraa sadalla on pelkästään miehekästä. Isoisän autokorjaamon yhdessä huoneessa oli rikkihappoa lattialla. Sinne ei pitänyt mennä. Siellä ladattiin asiakkaiden akkuja. Akkujen lataaminen kaupallisesti on kai jäänyt yhtä vähälle kuin kumikorjaamot, joissa jopa paistettiin uudestaan (vulkanoitiin) auton renkaita.

Polttomoottorin hyötysuhde toisaalta ja sähkön säilöminen toisaalta eivät kiinnostaneet ketään. Ja niinpä asumisemme muodot ja tottumuksemme ovat vakiintuneet (Suomessa) hankaliksi. Meillä on liian kalliit autot, jotka ovat kalliita pitää yllä, ja tietenkin liian kalliit asunnot. Kumpaankaan ongelmaan ei näy ratkaisua – mutta omassa kokemuspiirissäni autoissa on kyllä menty hyvään suuntaan. Se että henkilöauto on sinänsä huono keksintö, on taas toinen asia.

Ajattele paremmin

Näkökulma blogikirjoituksiin. Yllättävää? Tämä tuntuu minusta uudelta.

Romaani, kilpaileva kirjoittamisen muoto, on taistellut 150 vuotta asemaa itselleen. Romaani on sitä parempi, mitä epätoivoisempi ja masentavampi se on.

Kannattaa uskoa, että yleisö tai ainakin osa arvostelijoista ja kirjallisuudentutkijat kiittävät tekstiä sitä enemmän, mitä tartuttavammin se ahdistaa. Itse olen yleensä arvioinut, että ihmiset ostavat sellaisia kirjoja, joita he eivät aio lukea.

Tällä kohdin tulkintani on siis toinen kuin kustantajien.

Viimeksi kuluneet 100 vuotta arvostetuinta on ollut mielen hälinä eli henkinen höpötys. Siitä käytetään joskus nimitystä ”tajunnanvirta”, ja se tarkoittaa käytännössä, että tekstiä on vaikea ymmärtää.

Äkkiseltään aiheettoman tuntuinen hypähtely asiasta toiseen ei ole tajunnanvirtaa. Itse olen vaivalloisesti rakentanut siitä aineksen omaan tyyliini. Yritän jäljitellä puhetta eli keskustelua eli rupattelua. Aihe ja aiheessa pysyminen ei ole maan tapa. Lisäksi se on ikävystyttävää. Kirjoittajasta sitten riippuu, alkaako lukijasta tuntua, että häntä höynäytetään.

Tuo viimeksi mainittu on ärsyttävä kokemus ja niin tavallinen. Kun side poistetaan lukijan / katsojan silmiltä, tämä käsittää seisovana jonkin pusikon reunassa hyttysten syötävänä tarkkailemassa jotain, mitä ei ole olemassa. Paluu ihmistenilmoille on aina nolottava. Ja tässä kuvaan siis kantakirjaproosan lukijan tunteita.

Runoudessa kaava on ollut Suomessakin tämä jo puoli vuosisataa. Ellei runoa ymmärrä, se on luultavasti hyvä, kirjallisesti korkeatasoinen. Jos sen ymmärtää – tyyppiä Juice, Veksi Salmi, Juha Watt Vainio – se on luultavasti huono. Ennen maailmassa käsitykset runon sisällöstä ja muodosta oli poimittu virsikirjasta. Jos siinä on loppusointuja ja mitta ja se alkaa nukuttaa, se on runo.

Myyntitilastoja muokkaamalla saa pohjankäsityksen siitä mitä ihmiset todellisuudessa lukevat. Noiden ykköskirjojen maailma muistuttaa paljon televisiosarjojen suosikkilistaa.

Saippua ja pakonomainen väkivalta ja poliisimiesten ja naisten sekava maailma ovat selvästi suosijoilleen lääkeaineita. Ehkä ne pitäisi siirtää viranomaisten tarkastusten ja valvonnan piiriin kuten muutkin lääkkeet ja lisäravinteet.

Kirjallisuus lannoitteena, siinä iskulause.

Jos lukijani ajattelee tässä kohdin, että kysymyksessä on käänteishuumori tai ironia, lukijani erehtyy. Olen vakavissani.

Kun mahdollisuuteni, haluni ja kykyni sekaantua ulkoiseen maailmaan ovat iän kertyessä rajoittuneet, mielen maailma kiinnostaa sitäkin enemmän. Tietenkin kävin viime yönä kello kahdelta ja viideltä pannuhuoneessa lisäämässä putkiston painetta, mutta ensiapu kriisiin tuli, kun päätimme, että Kalle tekstata Kiiskelle. Öljypoltin oli pysähtynyt yöllä ja huoneiden lämpötila oli jo alle kahdeksantoista ja putkistojen massiivinen jäätyminen uhkana. Polttimen kyljessä on toinen, kätketty käynnistyspainike. Toimimme kuin Suomen hallitus. Lykkäsimme tempulla kriisin vaikutuksia. Kun kävin äsken katsomassa, pannuhuoneessa olivat taas pelit seis. Mutta tämä ei ole tietenkään lukijoiden huoli.

Tiedän perheen, jossa pidettiin influenssaa ja varottiin tartuttamasta viattomia. Ratkaisuksi tuli komisario Beck, jota löytyi kirjastosta vaikka kuinka monta DVD:tä. On suuri taito tehdä televisiosarjaa, joka on vain hiukan pelottava ja huolestuttava. Meistä ne tekijät, jotka marssittavat kokonaisen maailmanlopun olohuoneeseemme, voivat mennä muualla mellastamaan.

Beckin taustalla häämöttävät Sjöwall ja Wahlöö olivat jonkin verran parempia kirjailijoita kuin nobelistit keskimäärin.

Ehkä aina väitetyn ”samaistumisen” tausta on ”ei-samaistuminen”. Tarinaa seuratessa ja sen jälkeen on mielissään, että ei ole itse tuollaisessa liemessä. Naurujutuissa, joista puskafarssit ovat parhaita, toteutuu se tieteellinen havainto, että nauru osoittaa pelkoa. Nauraminen on luomuterapiaa, koska se purkaa pelkoa, joka haihtuu nopeasti uloshengitettynä ilmana ympäristöön.

Luulen ymmärtäväni nyt syyn, miksi tätä nykyä menestyvät vain liian vaikea ja kummallinen taideproosa ja rakenteeltaan epäonnistunutta piirilevyä muistuttava ja siis myös hajuton ja mauton teollinen jännäri. Jälkimmäisellä tarkoitan sellaista kuin Vinci-koodi, jonka lukeminen oli minulle kuin käynti Linnanmäellä eli hyvin epämiellyttävää.

Syy on globalisaatio. Hätkähdin rajusti lukemaani tietoa, että hollantilaiset lukevat 75 prosenttia romaaneista englanniksi – myös hollantilaisista romaaneista. Ellei niitä ole käännetty, niitä ei lueta. Vihaisimmat ihailemistani esseisteistä pitävät Rushdien, Pamukin ja Murakamin kaltaisia kirjailijoita pettureina. He paketoivat laimennettua ja väärennettyä eksotiikkaa. Tavan aloitti Garcia Marques, ja seuraus oli selvä. Tunnemme Etelä-Amerikan maagisen realismin mutta emme epämaagista realismia.

Olin joltain osin mukana paheksumassa amerikkalaista massakulttuuria, mutta muutin mieleni vuonna 1970 ja julistin kirjassani Barksin Aku Ankan nerokkaaksi. Barks oli toteuttanut kuvin ja tekstein sen harvapiirteisen seikkailun ihanteen, joka on yleismaailmallinen, ei globaali. Ankanpojat Andeilla on samaa suurta sarjaa kuin Kaksi partiopoikaa tai Jules Vernen seikkailurikkaat sankarit. Ja onko mitään typerämpää ja viehättävämpää kuin Tarzan?

(On, Odysseus – mutta se nyt sattuu olemaan minun ja perheeni ajatus, ja sitä paitsi Odysseuksen ja Tarzanin tarina on pohjaltaan sama ja samalla tavalla pohjaton.

Mielestäni tuossa on miettimisen aihetta.

Tämän blogini lukijat pitävät selvästi Linnaa ja Waltaria kaikkien aikojen parhaina kirjailijoina ja ovat kiitollisia heidän olemassaolostaan. Niin pidän ja olen minäkin. Syy on heidän kiihkokansallisuutensa. Vaikka Waltari totisesti menestyi ulkomailla, tiedämme kaikki, että hän kirjoittaa nuoruutemme kieltä lapsuutemme perhe- ja kouluympäristöön. Kielen rikkaus ja kokemuksen rikkaus ovat yhtä.

Ajattele huonosti

Ajattelu ei ole ihmisen lajiominaisuus. Tuo vieras ja vastenmielinen toiminta, siis ajattelu, on auttamatta edessä, kun on opeteltava kertotaulu. Jotkut ovat perinteisesti selvinneet numeroista niin, että kielessä on sanat muutamalle ensimmäiselle numerolle, joita seuraa ”monta”. Sillä suoriutuu aika pitkälle.

Eilinen kirjoitukseni tälle paikalle oli tietenkin naamioitu kommentti sanaan ”partio” ja enemmän tai vähemmän epäilyttävään järjestötoimintaan.

Vai olettehan huomanneet, että ”katupartiot”, joista poliisit ja ministerit sanovat milloin yhtä, milloin toista, on nimetty armeijan perinteen mukaan, mutta sitten meilläkin on maassa ihmisiä, jotka ovat partiolaisia. Ennen heidät tunsi helposti ihmeellisistä varusteista ja merkeistä, jotka ovat jääneet vähä vähältä pois.

Tervehenkinen nuori mies vihaa ja pelkää katupartiota, varsinkin humalaisena. Kasarmialueella on vartio eli väijy. Ulkopuolella kaupungilla varusmiehiä vaanii kolmenmiehen joukko, katujyrä eli siis katupartio.

Kalle Päätalo kertoo ikimuistoisesti turhasta tappelustaan katupartion kanssa Oulussa. Turpaan tuli. Kertomuksesta käy ilmi, että katupartio oli aseistettu ja aseissa oli kovat patruunat. Muistan itse saman, vaikka omat kokemukseni järjestyksenpidosta Oulussa rajoittavat vartiomiehenä seisomiseen katsomassa, ettei kukaan varasta Tuiran rautatiesiltaa.

Nyt kai yritetään luoda tai sekoittaa mielikuvia. En muista, että armeijan katupartiot olisivat olleet kiinnostuneita naisrauhasta, mutta naisista kyllä.

Vakiintuneen kielenkäytön mukaan kaukopartiot olivat hienoja suomalaisia ja niihin osallistuneet hyviä. Partisaanit taas olivat ryssiä, jotka toteuttivat hirmutekoja.

Luulisin ettei kukaan suomea äidinkielenään puhuva sekoittaisi toisiinsa näitä kahta tiedustelu- ja tuhoamistehtävissä liikkuvaa osastoa. En muista koskaan kuulleeni suomalaisista partisaaneista. Ehta suomalaisia vihollisen partisaaneja sanottiin desanteiksi eli maahan pudotetuiksi. Erämaissa kulki kyllä myös jalan tulleita desantteja. Desantista tuli yleisnimitys samalla tavalla kuin nyt on tullut dosentista, vaivalloisia pahantekijöitä molemmat.

Kirjoitan nimitysten nostattamista mielikuvista. Jatkosodan kaukopartioista olen lukenut paljon. Olen päässyt myös kyselemään peräti Päämajan kaukopartioissa itse toimineilta erinäisiä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Talvisodan aikana muuten ei juurikaan käytetty tuota termiä. Kekkosen velikin johti etevästi ”sissitoiminta”.

Partioliikkeen tausta on vahvasti kaksijakoinen. Sotilaiden ja poliisien jäljittely on brittiläistä perua; perustaja Baden-Powell oli sotilas. Minulle oli lapsena pettymys, etteivät suomenkieliset partiolaiset käyttäneetkään sellaista hienoa lierihattua, jonka oli nähnyt kuvissa, mutta pilli oli ja pillinnarut. Ja tietysti huivi.

Se puoli partiota, joka Suomessa näkyy ehkä nyt selvimmin, on Ernst Thompson-Setonin amerikkalaista perua. Hänen kirjansa ”Kaksi partiopoikaa” on ollut herätys lukemattomille, myös minulle. Kirjan englanninkielinen nimi on hiukan kiusallinen, ”Two Little Savages”. I.K. Inha, joka suomensi kirjan, tiesi mitä teki. ”Scout” puolestaan on tiedustelija tai opas.

Thompson-Setonin keskeinen käsite oli ”woodcraft”, joka ei tarkoita puutöitä, vaan metsätaitoja. Kirjoittajaa ja hänen järjestämiään leirejä kummasteltiin ja paheksuttiinkin, koska intiaaneja ja heidän osaamistaan ihailtiin. Yleinen mielipide oli tietenkin toisella kannalla.

Olen muistellut, ihmettelinkö lännenelokuvien verenhimoista irokeesien ja apassien erilaisuutta Kahden partiopojan intiaaniajatuksiin. En usko ihmetelleeni. Eurooppalaisilla oli jokin mielikuva ”jalosta villistä”. Hyvin tuttu jalo villi-ihminen oli Chingachgook samoin kuin Uncas. Katso lähemmin ”Viimeinen mohikaani”

Thompson-Seton oli hyvä piirtäjä ja maalari ja ennen pitkää virallisestikin tunnustettu naturalisti eli luonnontutkija.

Suomalaista partio-sanaa värjää vielä saksalainenkin perinne. Ensimmäiset jääkärit matkustivat sotaoppiin saksaan ”partiolaiskurssille”. Mitä tuo Pfadfinder siihen aikaan tarkoitti, ei ole oikein tiedossa. Saksassa nuorten liikkuminen maastossa tarkoitti laulamista, ampumista ja sotilaallista menoa, joka oli erittäin suosittua ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ja tuo Pfadfinder lienee käännös muinoin kaikkien tunteman J. Fenimore Cooperin kirjan nimestä (Pathfinder).

Erikoista kyllä, Hitlerin itsensä suuresti arvostaman Karl Mayn Winnetou oli intiaani. May puolestaan oli vankilassakin istunut saksalainen kansakoulunopettaja.

Tämä kirjallinen katsaus sisältää käsitykseni siitä, miten tämän päivän katupartiopojille kävisi, jos heidät toimitettaisiin Saimaan saareen ilman valmiiksi sattuja lautoja ja nauloja, tai ei sillä, niiden kanssa.

Kun asiaa erikseen kysyttiin, verkkopaikka

http://www.ammattinetti.fi/ammatit/detail/342_ammatti

sisältää keskeiset tiedot eräoppaan työstä ja kouluttautumisen mahdollisuuksista.

Kiinnostuneen on syytä selvitellä asiaa huolellisesti. Voi olla, että tilanne muistuttaa personal trainereita. Koulutusta on siellä täällä ja sen laatu vaihtelee tolkuttomasti.

En sano esimerkkejä, koska tietoni perustuvat kuulopuheisiin.

Julkisuus perustuu siihen, että ihmiset ajattelevat huonosti. Katupartiota on tässä käytetty esimerkkinä kielen tarjoamista rajattomista mahdollisuuksista.

Osa kirjallisuudesta, etenkin runous, perustuukin juuri kielen merkitysten sisäänrakennettuun rajattomien väärinkäsitysten taitavaan hyväksikäyttämiseen.

Kuvassa E. Thompson-Seton.

Karhunhammas

Eero ja Olli saivat tiedon, että partion Karhunhammas-merkkisuoritus on hyväksytty. Noita merkkejä on monenlaisia. Monilla on tietoja ja muistoja heppoisistakin suorituksista. Tämä on vaikeimpia ellei vaikein. Yli puolen vuosisadan aikana suorituksia on hyväksytty vähän yli kolmesataa. Olli saattaa olla suorittajista nuorin (15).

Ajatus on yksityiskohtainen suunnitelma, rankka vaellus muualla kuin kotikulmilla, tarkka päiväkirja ja tähän aineistoon perustuva tutkielma.

Tietojen mukaan (Partio wiki) merkki on teettänyt todella työtä. Vain kaksi henkilöä näyttää saaneen sen filunkipelillä, Kekkonen ja isäni eli päivän suorittajien isoisän isä.

Jälkimmäisen kohdalla tingin hiukan tuomiostani – kymmenet mielestäni melkein naurettavan yksityiskohtaiset retkipäiväkirjat ovat hallussani ja suuri määrä ”tutkielmia”, kuten Eräretkeily (WSOY, 1966). Kirjat ovat monin kohdin vanhentuneita. Se on aina parasta mitä kirjalle voi tapahtua, vanhentuminen ja korvautuminen toisilla kirjoilla.

Jutun kuvana on kirjastosta käteen osunut nykyopas kertomuksineen. Partiopojat ovat hyvin kiinnostuneita Kaldoaivista ja Vätsäristä. Olen vähän varoitellut. Jouni Laaksosen kirjassa on tiedot ja kertomus kunnioitusta herättävästä hiihtovaelluksesta, huonoon vuodenaikaan Inarinjärven kulmasta Nellimin seudulta koko ajan valtakunnanrajaa seuraillen – Haltille käsivarteen.

Kiitos kirjoittajalle. Mielenkiintoisia paikkoja, siis varsinkin nuo joihin retkeilijät eivät yleensä jaksa tai huomaa mennä.

Minulle pojanpoikien vaellusmaasto Seitsemisen kansallispuisto oli tuntematon. Merkittyjä ja kunnostettuja reittejä on Parkanon, Ikaalisten ja Ruoveden alueella. Koska vaeltajat tekivät hankkeestaan hyvän videon, osaan nyt väittää todeksi, että poikkeaminen polulta rinkka selässä johtaa välittömästi vaikeuksiin. Maasto on vaativaa, yllättävän vaativaa.

Ystäväni näytti käytännössä, millaista on Taivalkoskella ja Pudasjärvellä kesällä ja talvella. Ensi kuussa siellä on taas umpihankihiihdot. Mukana olleena – en siis hiihtämässä vaan moottorikelkassa könöttäjänä – olen siis lakannut hymähtelemästä umpihankihiihdolle. Siinä on mukana kaikki se hienous, joka koneladuilta puuttuu, ja on yöpyminen talvella tulilla sekin taitoa vaativaa, vaikka polttopuut olisi tuotu paikalle valmiiksi.

Tuosta Laaksosen kirjasta löysin muuten selvityksen yöpymisestä talvella tunturissa ilman tulia nykyvarustein. Olen valmis uskomaan, että poistuminen makuupussista aamulla vaatii päättäväisyyttä.

Yllättäen vastaan tuli tieto, jota olen kertoillut Selkämeren kalastajien oppina. Jos sattuu putoamaan avantoon tai talvella mereen ja pääsee yllättäen ylös, ensimmäinen tehtävä on riisuutua ja vääntää vaatteet kuiviksi. Sen jälkeen on pysyttävä liikkeessä. Etenkin jalat ovat vaarassa. Kirjassa on lyhyt maininta, miltä tuntuu hölkätä etsimässä kämppää tammikuussa vettä kumisaappaissa, kun jaloista on juuri menossa tunto.

Olen tiennyt passiivisesti, että Suomenselkä. joka kiertää ja määrittelee Etelä-Pohjanmaan, on ankaraa seutua. Parkano oli kerran tosi korven nimitys. Soinissa ei elä ellei liiku, sanottiin. Suomenselän merkitys tulee erittäin selvästi esiin uudesta esihistoriasta (”Muinaisuutemme jäljet”). Se näkyy myös väestötilastoissa ja heijastuu edessä oleviin ja ennen pitkää tehtäviin poliittisiin ratkaisuihin.

Haluaisin rukata vallitsevaa kielenkäyttöä. Säästetyt metsät ja suot on muka tarkoitettu virkistyskäyttöön. Menemällä metsään ja rasittamalla itseään ankarasti ihminen virkistyy. Se on totta mutta se ei ole koko totuus. Ihminen menee metsään viisastumaan; tässä on siis puhe vapaaehtoisuudesta ja vapaa-ajasta, ei työstä ja välttämättömyydestä.

Suhteellisen vähän aikaa sitten taloustiede ja sitten julkinen puhe vaihtoivat ”arvoketjun” sanaan ”arvoverkko”. Ehkä tuolla suunnalla on tämän elinajan suuri ajattelutavan muutos. Oltiin varmoja siitä, että kaikki on pohjaltaan kappaleita (hiukkasia) ja voimia, eikä muuta ole. Pienessä maailmassa tärkeitä kappaleit olivat hiukkaset, kuten elektronit. Suuresta maailmasta pyydystettiin tietoa ihmeellisistä säteilijöistä ja sitten linnunratajärjestelmistä.

Ontuva selitys rakennettiin matemaattisesti ja suostuttiin ajattelemaan, että jokin on toisaalta hiukkanen, toisaalta aalto. Hyvin laajalti ajauduttiin näkemään, että maailmassa eivät toimi yksittäiset tekijät, vaan erilaiset kentät ja verkot. Ihminen kuuluu ympäristönsä järjestelmään. ”Luonto” on ruma sana, jonka käyttämistä pitäisi varoa. Luonnonsuojelu ihmisen toimintana on pintapuolista puhetta. Otsikkokielellä sanottuna luonto suojelee ihmistä, ihminen ei luontoa. ”Luonto” on raamatullisen, hyvin epäonnistuneen luomiskertomuksen osa – sekä mikä ”luotiin” ihmisen käytettäväksi.

Paljon kehuttu ajatus ihmisestä luonnon hävittäjänä tai eräänlaisena syöpälisenä maapallon turkissa on kovin itsekeskeinen.

Näitä tulee mieleen Suomenselällä. Hienoa, pojat, että kuljette metsässä ja uskallatte nähdä ympärillenne.

Metsän ja metsässä vaeltamisen lähin vertauskohta on kieli, siis tämä oma kielemme, jonka tunnettuja muotoja ovat puhe, kirjoitus ja kirjallisuus. Metsässä kulkeminen on lukemista. Molemmissa tulee muuten hiki, ellei siis yritä selviytyä kepulikonstein.

Ja: esihistorian yhteydessä usein mainittu kysymys tulee tässäkin vastaan. Lappi ei ole vain pohjoisessa. Lappi on joka paikassa. Suomen menneisyyden ”Lappi” ei ole sama asia kuin nykyinen tai muutaman vuosisadan tunnettu saamelaisväestö tai heidän asuinseutunsa. Se on etäällä ja yksin sijaitseva alue, jonka asukkailla ei ole mitään erikoista nimeä. Lappeja on myös täällä etelässä. Katsokaa vaikka kartasta.

Metsä tulee silmille.

Rakkautta

Otsikko on siis Maria Jotunin kirjan nimi. Mietin, miksi dekkarikirjailija Jan Guillou vain ei onnistu nykyisissä romaanisarjoissaan. Sitä norjalaisveljeksistä kertovaa sarjaa (Sillanrakentajat jne.) on nyt neljä plus yksi kirjaa, joissa kaikki muu on kohdallaan, paitsi kaikki.

Olin kuulevinani television mutisevan jotain Yhdysvaltain kirjamarkkinoista. Olin juuri mietiskellyt samaa asiaa lähteenä Tim Parks, romaanikirjailija ja esseisti, joka asuu pysyvästi Italiassa ja selitti kerran NYRB:issä etevästi, miten pitkälle Berlusconi ja muu Italian kulttuuri perustuu vaikenemiseen tai kylmään tosiasioitten kieltämiseen. Kuulemme jos heillä Veronassa joku totea, että Milanossa ja Firenzessä ei ole jalkapallojoukkueita, osa kuulijoista on välittömästi samaa mieltä. Suuri osa äänestäjistä on sitä mieltä, että Berlusconi on kunnon mies, jota jotkut ulkopuoliset tahot ilkeästi vainoavat.

Tuo on mielenkiintoinen ero. Yhdysvaltoja ja salaliittoteorioita on tutkittu hyvin paljon niin että itse asiassa tiedämme tilanteen. Aika villitkin väitteet saavat kannatusta. ”Aseet eivät tapa, vaan ihmiset, jotka niitä käyttävät.” Hienoa logiikkaa. Siis ”autot eivät saastuta ilmaa, vaan ihmiset, jotka niitä käynnistävät”.

Tim Parksin mahdollisella luvalla: hyvä keino saada suomalaista kirjallisuutta USA:n markkinoille olisi kirjoittaa ne kirjat uudelleen ja muuttaa henkilöiden ja paikkojen nimet amerikkalaisiksi.

Tunnen tuon amerikkalaisen piirteen kokemuksesta ja olen kuunnellut suuren varmuuden ja rakoilemattoman itsetunnon turvin esitettyjä lausuntoja, joiden mukaan esimerkiksi ihminen, joka lukee (englanniksi) Japanin 1600-luvun runoutta, on kommunisti ja varmasti CIA:n tai FBI:n mustilla listoilla.

Asuessani paikkakunnalla luin sotien jälkeen britistä amerikkalaiseksi itsensä muuttaneen Isherwoodin käsityksen: Los Angeles on maailman rumin ja henkisesti takapajuisin kaupunki. Yllättävän monet angelinot tuntuivat olevan samaa mieltä. Italiassa tai Saksassa en muista tavanneeni ihmistä, joka pitäisi kotipaikkakuntaansa alimpana helvettinä.

Ruotsalainen Jan Guillou, Ranskan lähetystön vahtimestarin ja norjalaisen paremman perheen tyttären totuuteen liberaalisti suhtautuva poika, ei tietenkään kaipaa neuvoja eikä varsinkaan kritiikkiä.

Siksi on tuloksetonta sanoa, että vaikka Hamiltonit ovat verrattomia toimintakirjoja ja kirjoittajan sujuvuutta voi vain ihailla, Guilloulta näyttää puuttuvan kyky luoda tyyppejä.

Romaanissa ja elokuvassa tavoitellaan hyvin usein henkilöhahmoja, joihin voi rakastua.

Rakastuminen ei tarkoita toisen ihmisen hyvin ja ihailtavien ominaisuuksien korostamista. Se tarkoittaa lämpöä ja yhdessäolon tarvetta ihmisen kanssa tämän huonoista ja harmillisista ominaisuuksista huolimatta.

Jouduin miettimään, miksi komisariot Beck ja Wallander ovat niin rakkaassa muistossa, ja satuin kuulemaan, että varsin sosialidemokraattiset Beck-sarjan DVD:t miellyttävät katsojia edelleenkin.

Sitä kai ei tarvitsisi edes mainita, että taustalla olevan Sjöwallin – Wahlöön poliisiromaanisarjan Beck apureineen ja esimiehineen on unohtumaton ja kaikkien näiden myöhempien alkulähde. Sen voinee mainita, että Agatha Christie luultavasti yritti tietoisesti luoda mahdollisimman epäuskottavan ja monipuolisesti epämiellyttävän sankarin keksimällä Hercule Poirotin mutta epäonnistui tuossa yrityksessä.

Tuo kuviteltujen henkilöiden keskeinen vaikutus kirjaan tunnetaan kaikkialla. Suomessa on harvinaisen hyvä esimerkki. Ainakaan Tuntemattoman elokuvaversioita ajatellen Suomen ainoassakaan kodissa tai kaljakapakassa ei kannata pitää tietokilpailua teoksen henkilöistä. Kaikki tuntevat kaikki. Kirjoittajan ainutlaatuinen (Kiven ohella) taito tehdä tyyppejä näkyy Pohjantähdestä. Ainakin itse olen saanut jatkuvasti vihiä 15-vuotiaista lukijoista, jotka ovat kerrasta viehättyneet lopuksi ikäänsä Leppäseen tai Laurilaan – outoa muuten ettei romaanisarjan aito sankari, Janne Kivivuori, aiheuta samanlaista hurja kiintymystä.

Haluaisin vetää tähän yhden toivottavasti hiukan yllättävän nimen. Jules Verne tunnetaan vain ihmeellisten matkojen kuvaajana, maan ja kuun, merenpohjan ja yläilmojen kuvaajana ja armottoman ahkerana kirjoittajana.

Mutta kun hän oli samalla tavalla hyvä luomaan tyyppejä kuin Dumas, jonka muskettisotureiden nimet aloittelevakin lukija oppii heti moittimatta edes d’Artagnanin nimen vaikeaa kirjoitusasua.

Verne oli samalla kehityslinjalla, jonka varrella odottivat aikanaan unohtumattoman ”viihteen” sankarit aina Aku Ankkaan asti – siis henkilöt, joilla ei oikeastaan ole mitään ymmärrystä uhmaavia kykyjä, paitsi kyky jäädä mieleen.

Ehkä paras suomalainen sarjakuvasankari on Mikael Karvajalka – Hakim. Tietenkin hän on pikareskisankari Don Quijoten tapaan, sellainen jolle tapahtuu, ei sellainen joka itse tekee.

Mikaeleja on moitittu tapahtumien ja historian merkkihenkilöiden esiin vyöryttämisestä ja Waltarin historiallisia romaaneja siitä, että hän on kirjoittanut saman romaanin eli siis Sinuhen kerran toisensa jälkeen uudestaan, muuttaen vain hiukan nimiä ja paikkoja.

Moite on sekä oikeutettu, kun näin kieltämättä on, että moittijan pintapuolisuuden osoittava.

Waltari keksi aikakoneen turvautumatta aikakoneeseen, ja kirjoitti maagista realismia menemättä maagisuuden puolelle. Tieteellisesti puhuen kirjan ja elokuvan tekijä tarvitsee paljon työn jälkeen vain taikasauvan. Sitä heilauttamalla kuollut muuttuu eläväksi ja joutavanpäiväinen jännittäväksi. Tämä siis Guillousta, jonka norjalaissarja taitaa löytyä suomeksikin.