Sankareista

Tiedän kaksi ilmavoimien Mannerheim-ristin ritaria, jotka päätyivät lentopelon vuoksi aivan tärkeisiin kirjoituspöytätehtäviin. Nimiä en tietenkään kerro.

Sir Max Hastingsin ”Warriors, Exceptional Tales from the Battlefield” (2005) päätyi luettavakseni, kun totesin hänen kirjoittavan ihan kylmästi, että erinäisissä tapauksissa poikkeuksellinen urhoollisuus taistelukentällä johtui poikkeuksellisesta tyhmyydestä.

Hän tosin sovitti sanansa sievemmin; hän on näitä arvostettuja akateemisia brittitutkijoita, joiden arvo ei kärsi yleisölle kirjoittamisesta. Heillä niitä riittää, muilla ei. Amerikkalaisten kohdalla saa olla tarkempi.

Näillä varauksilla haluan lannistaa teitä, lukijat, haaskaamasta rahoja omiin mielikirjoihini. Monikin hieno kirjoittaja on ”partisaani” eli yrittää vakuuttaa lukijan johtopäätöksillä, jotka poikkeavat vallitsevista. Hienoa herkkua, mutta meillä setämiehille on tapana sanoa, että kun kapinoi, kannattaa tietää, mitä vastaan kapinoi.

Hastings huomauttaa aiheellisesti, että fyysinen rohkeus, jota jalkaväkitaistelussa kysytään, on eri asia kuin moraalinen rohkeus. Viimeksi mainittu on ollut keskustelun aiheena näinä päivinä.

Jos täytyisi pettää maansa kertomalla tietoja uhkaavan vieraan valtion salaiselle poliisille, joka kertoo, että perheenjäsenet ovat kopissa ja saavat kärsiä, ellen puhu, laulaisin luultavasti kuin kanarialintu. Ja juuri tuon erilaiset salaiset poliisit tietävät.

Hastings vetoaa arvovaltaiseen sotilaslääkäriin, joka taisteli ensimmäisessä maailmansodassa rintamamiehenä ja oli toisen maailmansodan aikana Churchillin henkilääkäri ja kirjoitti sitten muun muassa rohkeudesta. Englanti ja Yhdysvallat olivat tunnetusti ensimmäiset suuret sodankävijät, jotka tunnustivat sotilaan henkisen luhistumisen. Saksa ja Neuvostoliitto ampuivat hanakasti omiaan, Neuvostoliitto myös kenraaleja.

Tuo kirjoittaja arvelee, ettei rohkeus taistelussa ole läheskään aina ominaisuus, jota toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän. Hänen mielestään parempi vertaus on puhua paketista. Ihmisellä on fyysistä rohkeutta määrältä. Kun se on käytetty, se on lopussa.

Ajatus on viisas. Parempi sota- ja muistelmakirjallisuus viittaa samaan. Joukoissa on aina sotilaita, jotka luultavasti eivät osaa pelätä. He voivat saada suuria aikaan. Joukoissa on monia, joilla on voimaa tukahduttaa kauheakin pelko silloin kun on välttämättä toimittava.

Rohkeus ei toimi missä tahansa ja miten vain. Muuan ystävä, joka itse haavoittui Talissa luutnanttina, sanoi käytyään tutkimassa Monte Cassinon, että suomalaiset eivät olisi siitä päässeet.  Arvelin että tuo tarkoitti kehumista. Berserkki ja palkkamurhaaja ovat aivan erilaisia ihmisiä, jos ovat ihmisiäkään.

Tästä teemasta on itse asiassa julkaistu vähän väliä kiinnostavia pieniä tutkielmia. Kauan sitten luin täällä meillä aivan tuntemattomista amerikkalaisista sotasankareista – Medal of Honor (oikeastaan ei ”Congressional”) myönnettiin toisen maailmansodan aikana vain hiukan yli 300 henkilölle. Vähän tunnetuista ehkä tunnetuin oli Audie Murphy, joka kirjoitti jalkaväkisotilaan kokemuksistaan kirjan ja näytteli itseään elokuvassa (”To Hell and Back”). Hän nukkui rauhan vuosina pistooli tyynynsä alla. Tai ehkä kersantti A. York on kuitenkin kuuluisin, koska Howard Hawksin elokuva hänestä on niin mahdottoman hyvä, ja Gary Cooper antoi hillbilly-sankarille kasvot.

O’Hare, merivoimien lentoaseen ensimmäinen korkeimman mitalin saaja, tunnetaan kaikkialla – välillisesti. Chicagon lentokentä – liikennemääriltään vuoteen 2005 maailman suurin – on nimetty tämän Tyynellä merellä kaatuneen sotasankarin mukaan. Ehkä ulkomaalaiset joutuisivat vaikeuksiin, jos Helsinki – Vantaan lentoasema olisikin Ilmari Juutilaisen kansainvälinen lentokenttä. (Hasse Wind käsitettäisiin ilman muuta saksalaiseksi.)

Merkittävä osa Hastingsin sankareista halusi kiihkeästi korkean kunniamerkin, Britanniassa ja Kansainyhteisössä siis Victoria Crossin. Monet saivat tavallisen ristin.