Cousins

Siitä huolimatta, että Yle itse ja Hesari hehkuttivat, Mark Cousinsin ”Elokuvan tarina” oli jo ensimmäisessä osassaan Tapaus. Digiboksi vinkuu tulevina sunnuntai-iltoinakin – vaikkei se oikeastaan olisi tarpeen.

Tämä on ensimmäinen näkemäni elokuva elokuvan historiasta. Elokuvan määritelmään jotenkin kuuluu, että se on kerran nähtynä selvä. Olen katsonut monia elokuvia pelkästä nautinnonhalusta kymmenen, jopa kymmeniä kertoja. Silti periaatteessa olen sitä mieltä, ettei esimerkiksi Bergmanin ”Mansikkapaikkaa” pidä ruveta katsomaan tuosta vain. Sen voi katsoa jälleen kerran vasta kun ei pysty millään olemaan katsomatta.

Ero kirjoihin on suuri. Viimeksi toissa päivänä luin Camus’n ”Ruttoa” katsoakseni, miten paljossa se todella on samanlainen kuin Sofi Oksasen uusi, ja kenties esikuva. En ole koskaan pitänyt ”Rutosta” siten kuin ”Putoamisesta” ja useista Camus’n esseistä. Tiedän että tekstin ikävältä tuntuva rouheisuus (granulaarisuus) on aivan erinomainen kirjallinen keino hiipivän ruton eli fasismin tulon kuvaukseen. Silti kirjaan (e-kirjaan) tarttuminen vaatii hiukan ponnistusta ja siksi kirja on joka kerta niin palkitseva, luki sitä viisi minuuttia, viisi tuntia tai kokonaan.

Elokuvan palasen katsominen jättää saman tunteen kuin retki ruokakomeron sokuriskoolille varkaisiin tässä taannoin, 60 vuotta sitten. Äiti olisi sanomut että hyite.

Scorsesen ”persoonallinen matka amerikkalaiseen elokuvaan” (1995) on niin vaikuttava tekijän intohimoisuuden takia. Hän on vähän villi mies eikä tahdo pysyä nahoissaan.

Cousins on tutkija ja lienee tahallaan korostanut irlantilaista aksenttiaan ja tehostanut melkein tympeän toteavaa puhetapaansa. Vaikutus on kahta suurempi. Siinä on mies, joka ei hehkuta, mutta hänen ajatuksensa ja hänen näyttämänsä kuvat hehkuvat.

Ihastelin sitäkin, että ensimmäisessä osassa oli niin kärsivällisesti opetettu ja esitetty vanhimman elokuvan esimerkein elokuvan kieliopin kehittymistä. Katsojan on vaikea olla hämmentymättä ainakaan Griffithin ja deMillen suurtöistä. Elokuva säteilee keinoiltaan oleellisesti valmiina noin vuonna 1920.

Olen hyvilläni myös Griffithin ja de Millen sekä tietenkin Edisonin kielteisten puolten korostamisesta. Etenkin Edison oli rahanahneudessaan melkein idiootti ja kaikkiaankin niin ikävä ihminen, että legendojen kirjoittajilla on ollut täysi työ naamioida hänestä ihailun kohde. Tietysti olin omista syistäni hyvilläni, että Cousins otti esiin tuon patentti- ja tekijänoikeusnäkökohdan, jota monet tutkijatkaan eivät edes tiedä. Los Angeles valikoitui elokuvakaupungiksi, koska siellä oli niin huono poliisi eikä haasteita voinut käytännössä antaa tiedoksi. Tai viranomaiset ainakin varoittivat sopivia lahjusrahoja saatuaan ikävyyksistä niin että elokuvan pioneerit osasivat lähteä Meksikon puolelle Tijuanaan lomailemaan paikallisissa bordelleissa tequilapullojen parissa, kunnes viranomaisten tarmonpuuska oli mennyt ohi. (Los Angeles oli myös rikkurityövoiman luvattu kaupunki, mikä on tärkeä näkökohta jatkuvasti kirvesmiehiä, sähkömiehiä ja kaikenlaisia duunareita kaipaavalle teollisuudella – verrattuna San Franciscoon, jossa rahavalta murskasi etenkin satamamiesten ymmärrettävät toiveet ja elämän.)

Amerikkalainen elokuva oli johonkin määrään kieltolain ja gangsterismin aikaansaannos. Mutta Cousins painottaa eurooppalaista elokuvaa ja antaa varmaan arvoa Neuvostoliiton ja 1930-luvun Saksan elokuvalle. Eräässä yhteydessä (Daily Telegraph) hän on listannut Leni Riefenstahlin (1902-2003) ”Tahdon voiton” elokuvaksi, joka todella muutti maailmaa. Ja näin se on. Tuo elokuva ja saman tekijän Olympia-filmit (Kansojen juhla; Kauneuden juhla, 1938), Ja hän painotti skandinavista elokuvaa! Salaa lukemani perusteella tiedän, että aika hyvin unohdettu Carl Th. Dreyer saa jatkossa tilaa. Kello tikittää, katseet suuntautuvat alas. Tilinteon hetki lähestyy. Ibsen ja Strindberg pyörivät haudoissaan.

Nyt nähtyyn lisäisin kaksi asiaa. Mykkäfilmi oli paljon suurempi keksintö kuin äänielokuva. New Yorkin vaikutusalueella oli 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 10 miljoonaa ihmistä, jotka eivät ymmärtäneet englantia, vaan puhuivat noin 200 eri kieltä ja murretta. Elokuvataiteen ja –teollisuuden suuri neronleimaus oli hinnoitella tämän aidosti kaikkia ihmisiä kieleen katsomatta koskettavan taiteen pääsyliput taitavasti hiukan alle olutkolpakon hinnan. Näkin alkoi kehitys, joka veti kokonaiset perheet yhdessä iltapäivän viettoon tai tarjosi vanhemmille kunniallisen keinon päästä hetkeksi rauhaan lapsikatraastaan. Siinä sivussa he oppivat ymmärtämään ihmisyyden kieltä.