Sivun näyttöjä yhteensä

6. syyskuuta 2012

Nälkäviulu



Kysymys pokasahasta on pieni esimerkki uudistusten eli innovaatioiden historiasta. – Milloin pokasaha tuli metsiimme eli milloin puuta lakattiin kaatamasta kirvespelillä? Vastaus: asiasta ei ole uskottavaa tietoa.

Tietämättömät professorit, kuten tämä tässä, sanovat että itse keksintö oli teräksestä valssattu, kehykseen kiristetty ja yhden henkilön käyttöön tarkoitettu saha mainitaan Ruotsin metsäteollisuuden historian (Kardell, 2002) mukaan Yhdysvalloista tai Kanadasta tulleena uudistuksena 1890-luvulla. Kapineesta on yksittäisiä mainintoja Suomesta 1800-luvun puolelta. Laite oli varmasti työkäytössä 1930-luvulla, mutta luultavasti ainakin paikoittain edellisellä vuosikymmenellä. Kiistaton valokuvat vuodelta 1927 on Varkauden museossa ja löytyy eilen mainitun kirjan sivulta 209.

Asia on selittämisen arvoinen koska se on niin tyypillinen. Puolta maata ja suunnattoman ihmisjoukon toimeentuloa koskeva uudistus aiheuttaa vastarintaa, tulee hiipien, vähitellen, monessa muodossa ja on muutenkin niin arkinen ja joutavanpäiväinen, ettei kukaan viitsi merkitä asiaa muistiin eikä kirjoittaa artikkelia Metsälehteen.

Tämä toistuu kerran toisensa jälkeen.

Milloin kännykkä tuli käyttöön? Täsmällistä vastausta ei ole, koska on hiukan tulkinnanvaraista, mikä on kännykkä (matkapuhelin) ja mitä tarkoitetaan käytöllä. Itse muistan henkilökohtaisesta syystä raahanneeni Nokian matkapuhelimen Ruotsiin sairaalareissulle 1993 kesäkuussa. Laite oli jostain vuokrattu.

Surullisen suuri osa ”innovaatioiden edistämisestä” on puhetta puhumisen vuoksi. Suuri osa innovaatioiden ja keksintöjen historiaa on jälkiviisautta, joka perustuu virheellisiin johtopäätöksiin.

Vaikkapa kopiokone – ennen sanottiin aina ”xero” - on helposti ajoitettavassa 1970-luvulle. Vaikeampaa on sanoa, millaisia olivat kustannussäästöt, mitä luokkaa lisäkustannukset ja onko tuottavuuden kasvu arvioitavissa. Meitä on kuitenkin työelämässä mm. lakimiesammateissa 60-luvun puolella aloittaneita, jotka emme hiukkaakaan kaipaa hiilipapereita emmekä liioin märkäkopioita (Agfa).

Pokasahan ongelma oli oikeastaan terä, joka on puhdas teollisuustuote. Ne olivat ruotsalaisia, koska suomalaiset eivät kelvanneet, Joskus myöhään tulivat myyntiin Purmo ja Raketti (from best Swedish steel). Se oli samalla tavalla vaikea valmistaa kuin autovarkaan pikku apulainen, rautasahan terä.

Aineistosta päätellen oikean levyistä ja paksuista terää ei ole olemassakaan. Vakiot kehittyivät hitaasti. Sotien välisenä aikana terät tahtoivat olla liian leveitä. Pituussuuntaan materiaalin täytyy joustaa hyvin – tavallinen sahanterä mahtuu kiepille käärittynä reppuun – mutta kyllä se katkeaakin. Pysyvästi mutkalle mennyt terä on käyttökelvoton. Suoranakin saha on nälkäviulu.

Kirves on esihistoriallisen ajoituksen lähtökohtia (sotakirveskulttuuri ne.). Pronssisia ja rautaisia kirveitä ovat pikku museotkin väärällään. Ja silti: esimerkiksi kaatokirveen ja karsintakirveen ihanteellinen muoto oli kovan etsimisen takana. Suhteellisen laajaa keskustelua käytiin jopa kulmasta, johon kirveen silmä määrää varttamisen: 90 astetta vai vähemmän? Asiassa oli pitkään melkein yhtä monta mieltä kuin miestä. Materiaalikin oli ongelma; ammattimies tahkosi kirvestä jatkuvasti ja hioi kierteen pois kovasimella. Tavallisen rimoja ja lankun pätkiä halkovan kansalaisen kirveen tapainen oli hukassa jossain liiterin pohjalla ja terässä oli eletyn elämän jäljet.

Eräällä ystävälläni on eteisen seinällä vanha junanvaunun pelastautumispakkaus lasin alla. Kovasti käy kateeksi. Kirves, pistosaha, sorkkarauta, rasia Sampo-tulitikkuja. Niillä selviää läpi elämästä, ja vielä vähän pidemmällekin.

Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa, miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja naseva veistinkirves.” (A. Kivi)

”Muut sortaa, saha yksin puoltaa.” (Rovalan kannatusyhdistys, 1992, 300 s.)

25 kommenttia:

  1. Puolta maata ja suunnattoman ihmisjoukon toimeentuloa koskeva uudistus aiheuttaa vastarintaa, tulee hiipien, vähitellen, monessa muodossa ja on muutenkin niin arkinen ja joutavanpäiväinen, ettei kukaan viitsi merkitä asiaa muistiin eikä kirjoittaa artikkelia Metsälehteen. Tämä toistuu kerran toisensa jälkeen. – – Suuri osa innovaatioiden ja keksintöjen historiaa on jälkiviisautta, joka perustuu virheellisiin johtopäätöksiin.

    Tästä tuli mieleen David Edgertonin kirja The Shock of the Old (2006), joka kipeästi kaipaisi suomentamista. Se käsittelee alusta loppuun juuri tätä samaa teemaa ja valaisee sitä lukemattomilla eri tapausesimerkeillä. Omasta puolestani voin sanoa, että kirja, joka on vaikuttanut ajatteluuni enemmän kuin 99 % lukemistani kirjoista. (Ks. esim. Steven Shapinin arvostelua New Yorkerissa tai Edgertonin haastattelua Guardianissa.)

    Muun muassa nykyisen "öljyhuipun" saarnaajille Edgerton muuten huomauttaa, että Suomessa hevoshuippukin saavutettiin vasta 1950-luvulla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen joskus smooltookkina kertonut suomenhevosen vaiheista ja käytöstä sodassa ja rauhassa yleissivistyneille ja kiinnostuneille ulkomaalaisille, mutta kiellän ehdottomasti koskaan tavanneeni Edgertonia. Uteliaisuuteni heräsikin sen suhteen mistä hän on asiasta lukenut ja/tai keneltä kuullut?

      Poista
    2. Tämän blogin lukeminen tulee kalliiksi. Edgertonilta on myös mainio kirja Britannian toisen maailmansodan resursseista ja teknisestä kehityksestä (Britain's War Machine) jossa todistetaan melko vakuuttavasti että maan hallituksella ei ollut sodan voittamisesta mitään epäilyksiä - tosin se sitten amerikkalaisten avulla kävi helpommin.

      Poista
    3. Mitä tämä on?
      Ei saksalaisillakaan ollut epäilyksiä voitosta.

      Poista

  2. Draghi tyrkkää rahaa Välimereen. Jotta vedenpinta ei nousisi, merestä ammennetaan pois vastaavat volyymit entistä paperisulloa. Jälkimmäistä kutsutaan "sterilisoinniksi". Suomeksi vaikkapa niin että rahanuloshönkäystä vastaa sisäänhengitys,sterilisointi. Toisin kuin ihmisellä tämä rahan ulosanto/sisäänveto kulkevat eri tiehyeitä ja eri päivämäärillä.

    Uloshönkäyksestä ei enempää,se on tuttua sotavaltioiden rahanlevityksestä aikain takaa. Sisäänveto on jännempää. Sitä tehdään siten että EKP houkuttelee viikoaikataulussa liikepankeista rahaa pois ja sulkutalletuksiksi
    itselleen. Se maksaa näille aavistuksen verran korkoa 0,1 %. Eli siis enemmän kuin Suomen valtio joka saa miinuskorolla rahaa, yksityisestä finanssi-instituutio-järjestelmästä -tätänykyä.

    Tässä yksityisessä finanssi-instituutio-järjestelmässä (ennen kuultukaan), on sellaisia solmuyhtiökeräytymiä joita kutsuvat alan kielellä "money centre banks". Ne on sellaisia joita eivät koske vanhanaikaiset säännöt. Vanhanaikaisin sanoin ne lainaavat yksi toiselle ja kolmannellekin. Sitten piirin kolmas tekee uuden lainakirjan yhdessä ensimmäisen kanssa ja lainaa tälle. Sitten 3. on velkaa 1.lle ja 1. on velkaa 3.lle. Ja samoin 3. omistaa saamisen 1.ltä ja 1. omistaa saamisen 3.lta. Ja niin päin edelleen monimutkaistuen.

    Sitten täällä yhtiörypäleessä on se pankki joka tekee näitä 1. , 2. ja 3. toimia valtion keskuspankin kanssa. Tässä sinulla ja minullakin on sijamme. Tässä "money centre banksin" ääretöntä lähenevä keskinäisluototus ja keskinäismaksu(väline)junailu muuntuu pikkuriikiseltä osalta tavalliseksi rahaksi koskettaessaan yhteistä valtiollista keskuspankkiamme. Siitä kosketuksesta ilmaantuvat ne miljardit joita kiertää kansalaisten parissa seteleina ja tilirahoina. Biljoonat eivät meille kuulu. On näissä pienmmisssäkin tekemistä kun ne työllä tienataan.

    Kari Järvinen, Stadigh, Ala-Pietilä, Eloranta ja keitä Häkämiehiä näitä onkaan, ovat tämän isomman rahan suomipoikia, Heidin kahvipöydässä. Eilen veikkoset Solidium näkivät hyväksi lahjoa valtioneuvostoa 800 milj. eurolla.
    Kun osingot eivät riittäneet, soitettiin "money centre bankiin". TeliaSoneran osakkeita (12 % Suomen ja 37 % Ruotsin valtiolla) pantiksi antaen Solidium lainasi globaalista 600 milj.euroa (2011). Nyt se antaa näistä valtion kassaan 474 milj. euroa. Se kutsuu menettelyään pääoman palautukseksi (HS B 6 tänään 7.9.-12). Kotisivullaan Solidium puhuu asiasta "voitonjakona". Näitä rahaoppeja tulee samaa tietä jolla Lalli aikoinaan uutuudet kohtasi.
    Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö tätä jukkasjöstedtspämmiä saa mitenkään kuriin?

      Poista
    2. Siksi, että ovat aivan liian pitkiä. Ei niitä jaksa/viitsi lukea edes Erkkikään.

      Poista
  3. Pokasahan idea eli ohut terä joka pysyy suorana jännittämällä taitaa kuitenkin olla viimeistään keskiaikainen ja puusepäntöissä käytössä pitkään. "Lehtisahakin" joka oli 1800-luvun puolivälin puuarkkitehtuurissa välttämätön on vähän samaa perua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Idea ja toteutus on (määrittelykysymys) peräisin jopa vanhasta Egyptistä. Jännesaha / lehtisaha löytyy myös 1700 luvun suuresta tietosanakirjasta.

      Tekninen- kulttuurinen kysymys on puunkaato, jossa leviämissuunta oli puuvarojen ja kuljetettavuuden perusteella Norja - Ruotsi - Suomi.

      Justeerin näköinen halkaisusaha oli Suomessa laajassa käytössä ainakin 1600-luvulta, mutta se oli käsityöläisten työkalu ja liian krouvi ja jäykkä puunkaatoon.

      Poista
    2. Siis jos ette oo vielä kokeillu japanilaisia sahoja niin kokeilkaa ny ihmeessä; niin oivallisia nikkarointeihin samoin rankojen sahaamisiin.

      http://www.malco.se/sagar-c-144-1.aspx

      Poista
    3. Lankkusaha on tietääkseni vanha keksintö. Historiankirjojen mukaan alkoi yleistyä muistaakseni Suomessa 1700-luvulla kun alettiin rakentaa lautataloja.

      Poista
  4. Hauskaa tekstiä hikisestä työstä. Ja voihan sahalla soittaakin, siitä oli metsäradiossa aikanaan hyvien mestarien esityksiä.

    VastaaPoista
  5. "...muutenkin niin arkinen ja joutavanpäiväinen, ettei kukaan viitsi merkitä asiaa muistiin eikä kirjoittaa artikkelia Metsälehteen." Ihan kuin öljylamppujen kanssa. 60-luvun puolivälissä en löytänyt mistään kunnollista öljylamppua sähköttömälle mökille. Toin sitten hienon, ja yhä hyvin toimivan lampun Meksikosta, jossa niitä oli missä tahansa rautakaupassa. Nythän Kaasuvalo Oy on ottanut asian omakseen.

    VastaaPoista
  6. Vielä pokasahan ilmaantumisen ajasta: olisiko esim. lehtien tai kauppojen myyntiluetteloista mainoksista saatavissa johtoa?

    VastaaPoista
  7. Lausuttakoon tämän päivän aiheesta ylistys uusista Fiskarsin kirveistä ja niiden terän kiinnitystavasta - joka perustunee kivikautiseen ideaan: vanhanaikaisissa kirveissä (ks blogin kuva) terä irtosi varresta enemmin tai myöhemmin, uusissa F:ssä ei sitten millään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Minulla on niitä neljä erilaista. (Ja muutama puuvartinen päälle.)

      Poista
    2. Partiokaupasta löytyi naapurimaan vastaava, jossa terä on käsityötä, puree, ei irtoa varresta, eikä kädestä (muotoiltu hikkorivarsi).
      Jotenkin tuntui myös aidommalta.
      -tr

      Poista
  8. Tästä mieleeni tuli - tosin se kuuluisi tuonne Sahan puolelle - juttu jonka kuulin kun olin Kandassa. Tai oliko se Michiganissa... ei sitä aina muista missä sitä milloinkin käy. Se on sivuseikka. Sillä molemmissa paikoissa (ja myös Wisconsinissa ja Minnesotassa) kerrottiin legendaarisesta pokasahurista... joka oli ollut aivan hurja työntekijä, primus inter pares, Suomessa, mutta täällä "Rapakon tällä puolen" ei millään meinannut saada edes alimpia päivänormeja täytetyksi. Mestari otti hänet puhutteluun. Hän halusi itse näyttää (vanha konkari) miten homma toimii, ja päräytti moottorisahan käyntiin. Tuo suomalaisMetsurimme valahti kalpeaksi... "Mikä tuo ääni on?", hän kauhistuneena kysyi.

    Vitsin selitys: Hän ei siis ollut ymmärtänyt että saha pitää käynnistää. Hän oli muuten vaan sahannut niitä punapuita kauheella temp... no, joo.

    VastaaPoista
  9. On syksy taas, tuulen tuoma havan lehti jäätyy kiinni kuistin lattialle.

    VastaaPoista
  10. Fransi-pappa (Hennalan käynyt) toi tekemänsä pokasahan minulle syksyllä viiskytkuus. Paljon vajaa metri oli terällä mittaa, vaan kaaret ja kiristyskapula kuten kuului ja puussa punainen färi! Paljon sahasin, vähän pilasin, viimein teräni katkesi. Eikä niitä kaupasta saanut, sitä mittaa!
    Kempin historian kulttuurin kautta vasta nyt tajusin: Se oli pappa itse sen terän minulle mitoittanut, seitsenvuotiaan pokasahaan! Tuli kaunis, oivaltava mieli, kiitos.
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  11. Paras, koska oli ainoa, ystäväni, kuoli syntymäpäivänäni
    ja lepää tuhkana uurnassaan.
    Tämä tapahtui kauan jo sitten,
    mutta nyt satuin taas muistamaan.

    VastaaPoista
  12. JK: "Milloin kännykkä tuli käyttöön? (...) ...raahanneeni Nokian matkapuhelimen Ruotsiin sairaalareissulle 1993 kesäkuussa."

    80-luvun puolivälissä tulivat "kannettavat autopuhelimet", joita todellakin piti kantaa, painoivat akkuineen kaljakorin verran. 90-luvulla alkoi olla jo pienempiä puhelimia, joten epäilen tuon "raahaamisen" olevan pientä väritystä.

    Tein kännykkämainontaa 90-luvun alussa. Silloin tuli mm. Ericsonilta niin pieniä puhelimia, että ne mahtuivat taskuun. Niinpä mietimme kovasti, miksi tätä "taskuunsopivaa autopuhelinta" olisi nimitettävä. Ehdolla olivat ainakin käsipuhelin, taskupuhelin ja matkapuhelin.

    Mutta muistatteko, millainen juppivehje kännykkä oli vielä 90-luvun lopussakin? Tiedän tapauksen, jossa kunnaninsinööri luopui käsipuhelimestaan, koska ei kestänyt työmiesten vittuilua.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Ruotsissa kutsuttiin 90-luvulla ravattikaulasia ja sen pikkupuhelimen kanssa räplääviä juppinalleiks. Heillähän oli aina nalle korvalla :)

      Poista