Sivun näyttöjä yhteensä

30. syyskuuta 2012

Gustafin poikaparka




Leif G W Persson on siis kriminologia professori – kollega – ja dekkarikirjailija, oikeastaan satiiristen aikalaiskuvausten kirjoittaja, jonka menestys markkinoilla on ollut suunnaton. ”Possujuhlaa” myytiin miljoona kappaletta.

Kirjat on suomennettu ja moni ihminen, joka sanaa kannattaa uskoa, pitää niitä Pohjoismaiden tai maailman huippuna. Syystä tai toisesta vieläkin menestyneempi Stieg Larson tuntuu tämän Leifin vastakohdalta, sangen monessa mielessä.

Persson oli työmiehen poika. Hän kertoo isästään ihannoiden ja niin, että kuvaus voisi olla jopa totta. Äitiään hän vihasi, kunnes tämäkin onneksi kuoli, vanhana. Persson pääsi helposti hienostokouluun (Norra Realen) ja pysyi vaivattomasti priimuksena, vaikka syntymärikkaat joskus nokittelivat.

Elämällä oli hänelle ikävä yllätys, silloista oikeusministeriö L. Geijeriä koskenut jupakka, jossa ministeriössä työskennellyt Persson leimautui tietolähteeksi ja sai niskaansa mm. Olof Palmen epätavallisen härskin hyökkäyksen. Potkuthan siitä tuli.

G W käytti aikansa oikein tekemällä väitöskirjan valmiiksi, julkaisemalla noin sata tieteellistä artikkelia ja muun muassa Geijerin skandaalia sivunneen romaanin, jonka valtavilla myyntituloilla hänestä tuli rutirikas. Lisäksi hän kelpasi nyt rikkaiden piireihin ja osoittautui hyväksi sijoittajaksi; ennen käytettiin myös termiä ”keinottelija”.

Kirja on kirjoitettu rehellisen oloisesti. Siinä kirjoittaja ei yritä pahemmin selitellä virheitään. Hän vain kuvaa ”luokkaretkeään” yhteiskunnan alimmilta tikkailta huipulle. Tarinan juoni on selvä ja uskottava: kirjoittaja oli niin pirun etevä, että edes johtavien pikkukoulun opettajien ja pääministerien kenkkumaisuus ja median hyökkäykset eivät tehonneet.

Nyt hänellä on edessään vihollinen, joka vetää vakavaksi, nimittäin kuolema. Hän on saanut jo kaiken, myös aivoverenvuodon. Edellinen ei kuitenkaan tappanut.  

Kollega on tarkalleen samanikäinen kuin minä.

Kun Persson ja hänen hyvä ystävänsä Jan Guillou pyörähtelevät posliinikaupassa, siinä menee kuulkaa Rörstrandin vuosituotanto tunnissa.

Haluaisin tietää, miksi olen vihamielinen. Pidän molempien herrojen tuotannosta. Persson on vielä esimerkillinen henkilö siinäkin, että hän käyttää suurta asiantuntemustaan tavalla, jonka kuka tahansa voi käsittää.

Yritän vastata. Dekkari on älyllisesti yliviritetty, tunne-elämän kannalta usein latistettu tarina. Se on helppo ja suosittu, koska se ei häiritse ketään eikä muuta mitään. Tämän takia ”Rikos ja rangaistus” ei ole dekkari. Kuten ei liioin ”Karamazovin veljekset”.

Perssonin isä on kuvattu virheettömänä ihmisenä jonka käsien suuruudesta ja varmuudesta mainitaan kymmeniä kertoja. Perssonin äiti on kuvattu loputtomana vehkeilijänä ja valehtelijana, joka hallitsi valehtelemalla voinnistaan. Koska hän eli yli 90-vuotiaaksi, häntä ei luultavasti todellisuudessa koskaan vaivannut mikään.

En pidä kirjoista, joissa kirjoittaja tekee tiliä kuolleiden vanhempiensa kanssa. Varsinkaan en pidä teoksista, joiden ratkaisu on hyvä vanhempi / paha vanhempi. Samalla kirjoittaja voi vähintään antaa ymmärtää, että hänen hyvät saavutuksensa ovat peräisin toiselta vanhemmista ja vastoinkäymisensä ja erehdyksensä toiselta.

Tässä tapahtuu juuri niin. Epätavallisen terävään järkeen ja vaikuttavaan oppineisuuteen liittyy infantiilinen sielunelämä. Sana ”infantiilinen” tarkoittaa alle 6-vuotiaan tasolla olevaa.  Ilmiö ei ole harvinainen. Minua se häiritsi. Toivon etten pilaa tällä toisten nautintoa seurata eurooppalaisen yltiökonsumerismin ja meganarsismin korkeata laulua.

Hulluudella on aina syynsä…

9 kommenttia:

  1. Oppimisesta puheen ollen,
    miksi kukaan ei ole maininnut Erno Paasilinnnaa? Ernohan sanoi, että vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja. Uusi Testamentti kertoo suuresta opettajasta, jota opetuslapset lähtivät seuraamaan. Millainen osuus nykyperuskoulun 16-17- vuotiaista pojista kokee opettajansa Suurena Opettajana kun ei niin miksi ei?

    VastaaPoista
  2. "En pidä kirjoista, joissa kirjoittaja tekee tiliä kuolleiden vanhempiensa kanssa. Varsinkaan en pidä teoksista, joiden ratkaisu on hyvä vanhempi / paha vanhempi. Samalla kirjoittaja voi vähintään antaa ymmärtää, että hänen hyvät saavutuksensa ovat peräisin toiselta vanhemmista ja vastoinkäymisensä ja erehdyksensä toiselta".

    Integraation puute minäkuvassa on tyypillistä rajatilahäiriöiselle. Defenssi lohkominen (split).

    VastaaPoista
  3. Niin kauan kuin Hyvä ja Paha ovat oman itsen ulkopuolella, ei ihminen ole kokonainen. Ei-kokonainen ei ole vajaa, vaan matkalainen, jonka seura ei rentouta kanssakulkijaa, päinvastoin.
    Järkielämä ja tunne-elämä ovat joillakin ääripäissä. Se on pelottavaa, koska ympäristö saa sen tuta eli paljon on ennalta arvaamatonta ja hämmästyttävää tällaisten ihmisten seurassa. Hyvässä ja pahassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Järkielämä ja tunne-elämä"...
      Olen saanut hämmästellä ja tuta, pelottanutkin on joskus ja paljon olen itkenytkin.
      Huumori ja elämänmyönteisyys auttaa hyvässä ja pahassa.

      Poista
  4. Lapsena en juuri missään nähnyt muuta kuin itsetehtyä käyttötavaraa, jos ei oman mökin väki niin sitten jonkun naapurin tai kyläläläisen. Leipäkorvot, kirnut, pärekorit, tuohikontit, aijat ja aijanvitakset, kirveenvarret, koirankopit, huusit, talot, mökit, kellarit. Viikatteet, lekat ja kuokat takoi kyläseppä Toimi tai kirkonkylän Karmitsa ja he myös tinasivat pannujen pohjat. Mullikat, siat ja lampaat teurastettiin omalla lastukolla itse; kinkkapuu roikkui aina valmiina tuomenhaarukassa. Äidit ja emännät tekivät leivät, nisut, kaakut. Neuloivat kintaat, sukat villapipot eikä heiltä nahkarukkastenkaan teko ihme ollut. Potut nostettiin itse, heinä niitettiin itse, ohra niitettiin ja kuivattiin itse ja vietiin sitten kylän yhteisen puimakoneen kitaan. Ja Niin Edelleen.

    Eikä koulujenkäynnistä paljoa kohkastu. Niiden lapset menivät jatko-opintoihin kenellä oli päätä tai perheessä varaa.

    Tämä kaikki itse osaaminen, suvusta toiseen opittu ja jokaisen polven parantelema itseoppiminen ajettiin alas hirveän nopeasti; muutamaan vuoteen suorastaan (minun muistin aikana) kun sen pää oli Ruotsiin ja etelään muuttojen kera auki saatu.

    Mitä nyt osataan?

    Näpelöidä näitä näytönnäppäimiä ja pelata.

    Peruskoulusta suoriutumisen jälkeenkin näyttäisi mieluisin jatko-opintojen suunta olevan "pelialankoulutuslinjat".

    Hah hah.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Omanarvon tunto ; helpotuksen huokaus tiukasta suoriutumisesta. Lepo. Kiitoksia listastasi ! Nenänkin ilot pyyhityt ajan tuuleen. Muistan miehiä puunkaadossa -ja pihkan tuoksun ja tuoreen puun. Entä korvissa ? Moottorin ulvonta. Ei käsivarren ja lihasponnistusten työkohteessa aiheuttamia rajattuja rysähdyksiä ja kohahteluja. Monotooninen koneulvonta ja sen tuplaus radiokuulokkeilla. Ja silmissä luontoon ja ihmisasumusten lomiin muotoutuvan uuden aikaansaanoksen sijasta tuhojyrätty kenttä-alusta. Uusista keinovärkeistä konstruoidaan voimakonein aistitottumuksille uudenuutta kummallista legopalaa sovitettavaksi ruu´an tai vaatekappaleen komponentiksi. Perikatohan tämä on. Minä ainakaan en osaa mitään, mutta kaikkea on -armosta noutaa varusvarastolta.

      Kuohittuna elää sen tiedelupauksen 120 vuotta ? Lapionterän maahanponnistusjalka on voimaton ja tukimuoveissa pyörönivelineen. Linksahti leikkikentillä. Pää pyörii huttaa. Ei tarvihe selvitä. Insinööri keksi puolestani. Senkun pitää sadetta ja ikävää. Kyllä meni ihmisarvo halvasta.

      No pelejähän on. Veikkauksessa ja pörsissä. Ja sitten on tätä huolenkantoani. Eilen KOM teatterissa oli ennakossa Karkkipäivää. Oli liikkistä lapsipoloa,oli bileäiskää,kännifaijaa ja liuta sossutätejä. Niitä joista päivälehdet raportoivat ja joita thl tohtorirykmentti kuittaa listalleen ja päästää minut pahasta mielestäni. Ja olihan siellä sitten se turvallinen naapuri. Jonka kädenojennuksesta päästiin niihin pedofiilistelyihin. Huhhuh. Että kauhuakin. Ja sitten tyyppejä nasevia,joiden olmeudesta tahi maanis/manipulatiivisista hektisyydestä oltiin jo päästä thrilleriin. Sieltä olisi voinut tulla väärä ruumis ja aika kova niitti muuten peräti kalutulle reportaasilämmittelylle. Vaan meitä armahdetiin. Ei tarvinnut lähteä kadulle sen optimiratkaisuja pakenevaan todellisuuteen, vaan koko kulttuuriväki sai viime kuvassa oikein kirjallisen banderollin ja toivon näköalan: Onnellisiakin loppuja on. Joo kun syötiin käsikirjoituksen ilmiselvä lupaus. Taisi minulle piisata kulttiteatteritkin taas pitkäksi aikaa.

      Purevaakin löytyy. Espoossa viime viikolla Vanja-enoa. Sen pahaksi lihapiikiksi omaantuntooni ja järkikulttaani jäi asiantuntijahuomioitsijan status ja mellastus. Louhisali oli tuskin puolillaan. -- Olisiko Valto Ensio niin, että kun mitään ei taida eikä parane tehdä, niin kuoliutuu halustakin totisempaan ja palkitsevampaan ? Jää vain teatteriyleisön pulloposkisuus ja hyvänsuopaisuus hokemat. Voiko punkkukaan maistua tässä lätäkössä ?
      Jukka Sjöstedt

      Poista
  5. "Dekkari on älyllisesti yliviritetty, tunne-elämän kannalta usein latistettu tarina. Se on helppo ja suosittu, koska se ei häiritse ketään eikä muuta mitään."

    Eivätkö parhaat dekkarit - tai pikemminkin rikosromaanit - nimenomaisesti yhteiskunnallisia: ne kuvaavat rikosta yhteiskunnallisena ilmiönä ts mistä rikos nousee. Toki tunne-elämä - kirjoittajan kyvyistä riippuen - voi olla latistunutta, mutta onko sillä väliä jos tarkoitus on keskittyä yhteiskunnallisiin suhteisiin. Ei kaiken kirjallisuuden tarvitse olla ihmissielun sisäisen liikkeen - tai pahimmillaan henkisen napanöyhdän - kaivelua Dostojevskin tapaan.

    VastaaPoista
  6. Pitänee selailla tämä kirja tuon Geijer-tapauksen takia. Sekä Persson että Guillou näkyvät kulkeneen samoja polkuja. Sohaisevat 70-luvulla Ruotsin demareiden Hyvä.Toveri-verkkoja, saavat systeemin verikoirat kimppunsa, kirjoittavat tapauksesta avainromaanit, sekä jatkavat tämän jälkeen suosittuna dekkarikirjoittajana.

    Guilloun Ordets makt och vanmakt oli päivitys kirjasta Det stora avslöjandet (1974) – Suuri paljastus.

    Gustavin seikkailut lienevät siis osin uusintaa Possujuhlista...

    VastaaPoista
  7. Kerrassaan upea aloitus Kemppiseltä ruotsalaisen kollegan urasta ja tekemisistä. Lukija suorastaan ahmii lauseita.

    Mutta sitten tulee yllättävä ryöppy päin näköä.

    Tietämättömän lukijan täytyy vain luottaa, että oikein meni loppuun asti.

    VastaaPoista