Matkustusasiakirja huomiseen

Sofi Oksasen kirja on aivan uskomattoman hyvä. Toistaiseksi puhun vain siitä, miten teksti menee, miten sanat kipunoivat mielikuvia ja millaiset ovat kielen sisäiset rytmit. Tämän verran käsittää ehtimättä pitkälle lukea

Hyvä kirjoittaminen on harvinaista. Katsoin kerrankin kiinnostuneena viikko sitten, kun tämä Ruuskanen heitti keihästä todella pitkälle. Jo vauhti oli jotenkin unenomainen, aivan kuin raukea. Kaikki tapahtui pakottomasti, tanssien. Katsoja tiesi käden aloittaessa vedon, että nyt tapahtuu jotain aika harvinaista.

Saman tunteen herättää joskus tanssi, joskus musiikki, joskus teksti. Suoremmin sanoen saman näkee joskus työnteosta, kuten kirvesmiehen piilutessa – tuossa on nyt jotain sellaista, että kaikki onnistuu itsestään selvästi. Kaikki on selkeää ja navakkaa kuin tuuli, syksyllä.

Sellainen vaatii epätavallista lahjakkuutta ja määrättömästi harjoittelua, kymmenen tuhatta tuntia.

Pinkeristä, jossa on siis 832 sivua, kirjoitan jatkossa, ja useita kertoja. Pinkerin johdosta tunnen tarvetta tänään seuraavaan tunnelmointiin.

Koska ostin kirjan omalla rahalla (kuten valitettavasti kaikki muutkin kirjat) ja ryhdyin lukemaan sitä, olen siis halukas uhraamaan asiaan yhtä ja toista, etenkin aikaa. Hänen aikaisempien kirjojensa johdosta odotan paljon. ”Blank slate” –teoksesta muuten pidin tohtoriopiskelijoille kerran seminaarinkin. Paikka oli Possulan kerhohuoneisto villeimmässä Savossa, ja aikaa on kulunut. Nuorisoa oli saapuvilla kuusi tai kahdeksan kappaletta, ja kaikki ovat tänä väliaikana varttuneet iässä ja viisaudessa.

Enkelikirjasta eli Pinkerin väkivallan tutkimuksesta jopa Amazon lihavoi keskeisen sanan, provokatiivinen. Juuri siitä on kysymys.

Joitakin päiviä sitten kommentoija viittasi Aarnion auditorio-käsitteeseen, kun olin hahmotellut, kenelle osoitan näitä kirjoituksia. Viittaus oli hyvä, koska tuo käsite tarkoittaa usein kuulijakuntaa, jolla on halu, kyky ja tarve ymmärtää ja puntaroida kuulemaansa. Mutta tässä ei ole kysymys vain siitä. Juristin käyttämänä tuo sana sisältää lisämääreen tai ainakin vihjaa sellaiseen. Kysymys on yleensä oikeudellisen ongelman ratkaisemisesta tai ratkaisemisen edellytysten osoittamisesta. Siten auditorio koostuu ratkaisijoista. Kirjoittamisen kuulijakunta koostuu ratkaisemattomista ihmisistä.

Monissa ammateissa, esimerkiksi asianajajan ja tuomarin toimissa tärkein työvaihe on tekstin pyyhkiminen eli keskittäminen oleelliseen, rönsyjen katkominen. Muussa kirjoittamisessa, esimerkiksi Pinkerin kirjassa, tarkoitus voi hyvinkin olla vain ottaa asioita puheeksi. Ja Pinker, joka tukeutuu kirjassaan hyvin voimakkaasti myös tässä verkkojulkaisussa usein puheena olleeseen Norbert Eliasiin (tai Eliakseen, miten haluatte) on todella syytä pitää kirjoineen puheena.

Hänen kirjansa on sopiva esimerkki suuresta teoksesta, joka ei käsitykseni mukaan voi todistaa mitään. Näissä tieteissä voi harvoin todistaa. Lukija voi sitä vastoin vakuuttua tai ainakin päätellä, että nyt tuli ajattelemisen aihetta, koska kirjoittajan väitteissä voi olla perääkin. Itse olen pohtinut valtion monopolikseen ottaman väkivallan ja muun väkivallan suhdetta kauan ja hartaasti. Luulisin että Neuvostoliitossa oli sangen vähän murhia 1931-1939…

Tässä asiassa blogin kirjoittaja on kuningas lehtikirjoittajaan verrattuna. Tässä on aidosti mainittu kaksi kirjaa, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Sattuma heitti ne käsiini melkein peräkkäisinä päivinä.

Kirjojen, siis Oksasen ja Pinkerin välille syntyy jännite. Toisessa eli Pinkerissä on kysymys väkivallasta ja valtiosta. Niin toisessakin eli Oksasessa. Romaani jota joku voisi sanoa ongelman mikrotasoksi, vaikuttaa järkyttävästi ja imee mukaansa. Tieteisiin perustuva kirja, laajasti ymmärtäen tutkimus, ei järkytä mutta herättää kiinnostusta ja ajatuksia.  Väkivalta ei ole johtava ongelma tämän päivän Suomessa, Virossa, Englannissa eikä Amerikassa, jos väkivalta tarkoittaa hengenmenoa. Jos väkivalta ymmärretään toisin, muu kuin ruumiillinen väkivalta voi kuitenkin olla keskeinen ongelma. Foucault, jota ei enää tule usein muistelluksi, antoi ymmärtää, että sivilisaatioprosessi oli tapahtumasarja, jonka myötä ihmisestä tuli kävelevä vankila. Ole itse oma vanginvartijasi! Oksanen näyttää kertovan ihmisten kautta, miten kokonaisesta maasta tulee vankila.