En pannut merkille, missä vaiheessa isäni oppi englantia.
Muistan vihreäkantiset vihot, joissa luki ”English by the Nature Method”. Olisi
hauska saada sellainen nyt käsiinsä. Kielen opettaminen on vaikeaa niille,
jotka eivät yhtään osaa, ja niille jotka ovat suorittaneet hätäisesti
ylioppilastutkinnon.
Jotkut ovat nopeaoppisia, oli opetusmenetelmä mikä tahansa.
Ei hän ollut oikeastaan kiinnostunut kielistä, vaikka silmäili jossain
vaiheessa jopa latinan alkeita, mutta eivät kielet tiukkaa tehneet.
Tässäkin kohdin käsillä on hyvin vaikea tehtävä. Melkein
kaikki tietämäni romaanikirjailijat (kuten Henrik Tikkanen, Jörn Donner, Tove
Jansson, Hannu Mäkelä ja kymmenet muut) ovat langenneet siihen pitkin
pituuttaan.
Ei pitäisi kirjoittaa romaania isästään, ei liioin elämäkertaa
eikä valitusta ja voihketta omasta elämästään, joka olisi muka voinut olla
aivan toisella tavalla valoisa ja antoisa, ellei isä…
Tekninen vaikeus on erottaa isä muista aikalaisistaan. Se ei
tunnu onnistuvan keneltäkään. Aikalaiset ovat itseisarvoja. Heillä ei ole
etumerkkiä. Pahat isät ja hyvät isät ovat kaikki aikakautensa tuotteita. Sen
takia heistä on vaikea osoittaa piirteitä. Luultu piirre voikin olla
piirteettömyyttä. Pieni sulka hatussa on sensaatiomainen näky, paitsi jos
kaikilla on sellainen. (Sellainen aika oli. Hattuja sanottiin tyrolilaisiksi,
ja niissä oli myös hopean värinen rossi.)
Yhden kirjan nimi tuntui julmalta ja luonnonvastaiselta
rangaistukselta ”Sata tuntia saksaa”. Toisen kirjan välissä oli ovela sapluuna,
jota käyttäen voi lukea muun peittäen vieraskielisen tekstin, ääntämisen tai suomennoksen.
Luulisin että ääntämys oli merkitty tavallisilla kirjaimilla eli ainakin
englannissa vähän sinne päin – ”thö” tai ”tö”.
Pentti Haanpää luki ja oppi englantia kirjekurssilla
30-luvulla. Järjestäjä oli Kansainvalistusseuran kirjeopisto, joka oli ottanut
mallia menestyneestä ruotsalaisesta yrityksestä Hermodsista, joka oli ottanut
mallia englantilaisista ja amerikkalaisista alan järjestelmistä.
Kirjeopistot olivat varoventtiili koulujärjestelmälle, joka
oli kovin kankea ja kova. Hitaammatkin saattoivat ainakin ajan kanssa onnistua
suorittamaan opistotasoisen tutkinnon. Nopeat saattoivat saada vierasta kieltä
hännästä kiinni.
(Tiedän mutten luettele tässä eräitä merkittäviä
kulttuurihenkilöitä, joilta vieraiden kielten taito on jäänyt muiden
pakottavien askareiden takia aivan olemattomaksi. Se pakkaa näkymään.)
Viimeksi opin tämän blogin kommenteista, etteivät
kielistudiot lopulta oikein menestyneet kouluissa. Linguaphone-levyistä minulla
on samantapainen luulo. Miehiset miehet harjoittelivat niihin haulikkoammuntaa
ja naiset käyttivät niitä kahvipannun alusina. Luulen että levyt olivat kuitenkin
ihan hyviä. Opetusmenetelmä vain ei tahtonut sopia tänne.
Toivottavasti joku rientää paikkaamaan aukkoja. Minäkin
luulen lukeneeni, että se tai tämä tuleva akateemikko sai ensimmäisen
Asla-stipendinsä ja kuunteli hulluna Linguaphone-levyjä niin että sai
Amerikassa sitten heti opetuksen ideasta kiinni (siis opetuksen kuuntelemisen).
Viittaan tässä kautta rantain ”verkkomediaan”, jota
mielelläni vähättelen.
Vihjaan viime aikoina usein puheeksi tulleeseen
koulutukseen. Olisiko ajateltavissa, että kun meillä on nyt ainutlaatuiset
mahdollisuudet tuottaa ja tulostaa oppimateriaalia oppilaan kotona ja sitten
korjata hänen kokeitaan ja kirjoituksiaan, itse ajatus on päästetty kuolemaan?
Merkittävin osin itseopiskelun tuotteita ovat mm. tietokone
(Radio Shack myi ensimmäisiä rakennussarjoja) ja lukuisat muut asiat
(purjelentlo), joiden yleinen äänenkannattaja oli 50-luvulla ”Tekniikan maailma”.
Ainakin eilen ilmestyneessä numerossa itse tekeminen oli selvästi unohtuneen
lapsen asemassa.
"En pannut merkille, missä vaiheessa isäni oppi englantia. Muistan vihreäkantiset vihot, joissa luki ”English by the Nature Method”. Olisi hauska saada sellainen nyt käsiinsä."
VastaaPoistaMinä opettelin englantia samalla metodilla alkaen v. 1969. Se oli loistava menetelmä, seuraavaksi opettelinkin venäjää enlanninkielisen kasettikurssin avulla. Englantia opin, koska tarvitsin sitä koko ajan, venäjä on jäänyt heikommalle. Tuo kirjeopiston nature methodhan meni sillä lailla, että kuukausittain tuli yksi opetuskirje/vihkonen eikä ensimmäisessäkään ollut yhtään suomen sanaa, jotenkin sen ymmärsi asiayhteydestä, missä mennään. Sitten piti kirjoittaa englanniksi vastaus, jonkinlainen essee ja palaute tuli ehkä parin viikon sisällä. Tuskin K.K. on kirjeopiston kursseja suorittanut, ehkä samanlaista meteriaalia on ollut saatavilla muutenkin. Säästin yhden opetusvihkosen ja oman vastaukseni, ne ovat tallessa, luulisin ainakin. Tänä syksynä menin kans.opistoon palauttelemaan mieleeni venäjää ja tuo luonnonmenetelmä on palautunut mieleeni monta kertaa. Tuntuu, että se oli paras, mitä olen toistaiseksi käyttänyt.
Suomessa on kieltenopetuksessa sellainen perusvika, että kaikille opetetaan kuten tuleville kieltenopettajille. Vieraita kieliä pitäisi opettaa kuten äidinkieltäkin, matkimalla, jäljittelemällä, toistamalla. Suomalainen kieltenopetus on suurta voimavarojen tuhlausta. Ainakin pakkoruåtsi pois heti.
LOPPUKOMMENTTISI ON ASIAA.
PoistaTosiaan, kuten kirjoitat:
PoistaИностранные языки должны преподаваться в качестве родного языка, имитируя, подражая, повторяясь.
Uskon Googlen kehittäneen vallankumouksellisen välineen kielten oppimiseen, älypuhelimen joka on kärsivällisempi kuin opettaja, ja on aina mukana. Kääntää mitä tahansa ja antaad sanoille vaihtoehtoja.
"Kääntää mitä tahansa ja antaad sanoille vaihtoehtoja."
PoistaKääntää myös miten tahansa. Sanojen vaihtoehtoisuuskin on plussaa vain, jos käyttäjä tietää, mikä niistä on oikein.
Suoritin aikoinaan ns keskikoulun Kansanvalistuseuran kirjeopiston kautta.
VastaaPoistaOlihan se hieman hankalaa; jos opettajilta tarvitsi neuvoja, siitä vain kirjettä postiin ja odottamaan. Omaehtoiseen opiskeluun joutui paljon turvautumaan ja siitä oli nyöhennnin hyötyä yliopistossa..
Kiitokset KVSK:lle !
Perillinen: http://www.etaopisto.fi/
Ennen Tekniikan maailmaa oli Harrastelija, saman lehden esiaste. Siellä tehtiin mm. moottorilauta (skooteri), haulikon panokset nallia myöten ja valmistettiin ja kokeiltiin ilokaasua. Osmo A. Wiio valaisi tietä kaikille koeilijoille ja keksijöille. Missä nyt ovat tällaiset tiennäyttäjät? Myytinmurtajilla on iso budjetti, ei onnistu kotona.
VastaaPoistaEi tuohon isoa budjettia tarvita, kunhan on välineet. Jos ei ole, kaikki pitää ostaa valmiina ja se maksaa.
PoistaIsompi ongelma on laki, joka kieltää monet asiat. Jopa ilotulitteita on urakalla kielletty, kun jotkut eivät vain osaa.
Jos ei pitäisi kirjoittaa romaania isästään, ei pitäisi kirjoittaa runoa äidistäänkään.
VastaaPoistaKuuluisista veljistä voi sen sijaan kirjoittaa, sillä hyvin pian havaitsee, ettei kirjoittaja häntä oikein tuntenutkaan, ihmettelee vaan toisen menestystä, koska itse oli paljon fiksumpi.
Sata tuntia saksaa on kirjahyllyssä, myös joitakin radion kieliohjelmien kirjoja.
VastaaPoistaLinguaphone-kurssin peri vanhemmiltaan kaksi veljestä, jotka jakoivat sen puoliksi; toiselle kirjat ja toiselle levyt. Levyt saanut äänsi ja puhui hienosti, mutta ei ymmärtänyt sanomaansa, ja toinen oppi lukemaan sujuvasti, mutta ei osannut puhua.
Mitä tulee ääntämisohjeisiin, niin Pauligin kahvin autolapuissa oli selkeät ohjeet: Aero Willys, Lue: Eöro Uillis, Ford, Lue: Foord, Läs: Fård.
Juuri niin. Voi että minulta meni aikaa järkeillä, mitä merkitsi "Taunus, Läs Taonos", Vkieäkin vilahgtaa yön tunteinen mieleen, että jospa se olikin Taonos...
PoistaOliko Volvo Volvo tai Vulvu. Vulva se ei ollut.
En pelehdi. Mielestäni ruotsi puhuessa oli aina vaikeinta muistaa, oliko työpaikkani hovet vai huuvrätt. Erehtymisestä rangaistiin. Nyt sanoisin aika vakuuttuneesti, että huuv on ett-sukuinen ja kavio.
Volvo, Läs: Vålvå
PoistaKiitän englannintaidostani kirjastolaitosta. Olen kirjaston suurkuluttaja mutta 70-luvulla koko kesän maanneet palauttamattomat saattoivat minut taloudelliseen ristiriitaan Kaupunginkirjaston kanssa eikä sinne ollut menemistä, eikä jokasyksyistä armopäivää pidettykään. Mikä neuvoksi.
VastaaPoistaSuomaalaisen Kirjakaupan englanninkieliset pokkarit, seitsemän tai yhdeksän markkaa (jos väärin muistan). Aloitin A.A. Clarkesta. Mielenkiinto voitti vaikeudet ja sanat alkoivat valjeta ilman sanakirjaa, toistuvista yhteyksistään.
Seuraushan oli tietysti englannin taito joka lausumiseltaan lähentelee Niinistöä mutta joka runsaan lukemisen ansiosta on sanavarastoltaan laaja. Kirjastossani (joka on oikea huoneellinen) on 70 % englanniksi. Hinnan takia. Suomenkieliset taas ovat divareista ja muualta halvennuksesta. Kauan on siitä kun olen tuntemattoman englannin sanan tavannut; oliko elokuussa.
Olen sattuneesta syystä kouluvastainen ja peräänkuulutan inhimillistä uteliaisuutta. Kun puhun englantia en ole kiinnostunut siitä onko ilmaisuni täsmällisesti oikea ja kympin arvoinen. Puhun sitä puhumalla, en kääntämällä päässäni. Nuoriso, 11 vuotta, oppii sitä koulun lisäksi YouTuben videoista jotka ovat kiinnostavia. Herralla on kymppi. Hän on oikealla tiellä.
Ei ole Kiparskyn metodin voittanutta. Viisi sanaa päivässä, joka päivä. Sanalistan voi pitää koko päivän päässä ja kerrata päivän mittaan.
VastaaPoistaIlmeisesti ideana on pitää päivittäinen sanamäärä työmuistin kokoisena eli 3-7 sanana. Yritän saada venäjän kielen kuriin tällä konstilla. Menee se pikkuhiljaa näinkin kovaan päähän...
Äitivainaa joka oli enkunopettaja ei opettanut minua, mutta hommasi englanninkielistä lukemista ja kun kärtin sanakirjaa, löi kouraan Advanced Learner's English Dictionaryn. Näilä eväillä mentiin esim. ekat Agatha Christiet, ikää oli vissiin vajaa kymmenen vuotta. Oli hyvä "menetelmä".
VastaaPoista"Linguaphone-levyistä minulla on samantapainen luulo."
VastaaPoistaKyse on näkö- tai kuulumuistipainotteisista ihmisistä. Jälkimäisille Linguphone ja kielistudiot sopivat, ensiksimainituille ei.