Sivun näyttöjä yhteensä

20. marraskuuta 2011

Skräppäys


Otsikon sana, minulle uusi, esiteltiin televisiossa. Se tarkoittaa leikekirjan tekemistä (scrapping) ja on kuulemma uutuus,  jonka ympärille on kasvanut vaikka mitkä määrät blogeja ja luultavasti yhteydenpitoa feissarin kautta.

Kaikki kunnia. Tosin jäin miettimään, eivätkö nuoret, pitkälle koulutetut äidit viihtyisi tuonkin ajan paremmin korttelikapakassa huurteisen ääressä. Ilmeisesti eivät.

Kuvassa on yksi aukeama äitini skräppäystä, synttäritervehdys vuodelta 1996. Tuollaisia pari- kolmekymmentäsivuisia kirjoja on hänen jäljillään ainakin sata. Ensimmäinen hänen tekemänsä leikekirja on hyvässä tallessa kirjahyllyssä. Se valmistui kesäksi 1941. Tutkin tuhat kertaa aikakauden kuvituskuvia, pilapiirroksia ja sarjakuvia. Opin sieltä sellaiset kuvittajan nimet kuin Topi Vikstedt, Poika Vesanto, Aulis Nopsanen ja tietenkin Erkki Tanttu.

Upeimpia ovat meidän lasten syntymän ja varhaisvuosien vuoksi tehdyt kirjat, joissa teksti ja kuvitus on toteutettu tosi hienosti vesiväreillä.

Epäilen että noilla vauvakirjoilla, jollaisista alettiin 50-luvun lopulla myydä painettuja pohjia (muistaakseni kuvat Maija Karman) alkaisi olla kulttuurihistoriallista merkitystä. Teksti ei ole varsinaisesti kertovaa. Sitä mielenkiintoisempaa on tapahtumien kirjaaminen, jopa lastentaudit lääkettä ja sen aitoa resepti myöten.

Omassa kirjassani on lueteltu ja piirretty mm. 40-luvun joululahjat antajineen. Aku näyttää nikkaroineen leikkiauton 1947. Eräällä sivulla on viimeinen ennen säännöstelyn purkamista saatu leipäkorttini eli yleisostokortti, jossa on hieno titteli ”lapsi Jukka Kemppinen”.

Näissä leikekirjoissa ja etenkin onnittelu- ja joulukorteissa omaperäinen lisä on itse virkatut tai neulotut tilkut, jotka joskus korvaavat kuvan. Joskus on käytetty koristeina nappeja tai neppareita. Käden tarkkuus on riittänyt mainiosti tarpeellisten kuvioiden leikkaamiseen värillisistä papereista.

Askartelua näyttäisi olevan ainakin kahta lajia. Joulukoristeiden laittaminen, esimerkiksi tähtien leikkaaminen alakoulussa opitulla keinolla kahdesti taitetusta paperista, on näpertelyä oman jäljen jättämiseksi. Se on arvokasta ja kunniallista mutta ei yleensä johda pysyviin tuloksiin. Siitä on syytä pitää meteliä, koska nousemassa on sellainenkin ajattelutapa, että on komeaa asua kotonaan kuin huonekalukaupan näyttelytilassa. Suosittelen hintalappujen kiinnittämistä kamoihin. Jotkut oikeasti kalliit kapineet näyttävät valitettavan vaatimattomilta, joten vierailevaa yleisöä on ehkä aihetta valistaa.

Se toinen laji johtaa pysyviin muisteihin. Lukemattomissa kodeissa on jatkosodan ajan puhdetöitä. Niiden valmistusohjeita levitettiin joukoille ja jokainen voi omin silmin todistaa, ettei jälki ollut välttämättä kummoistakaan. Naisilla ei ollut aikaa askarteluun. Varsinkin vaatetavara meni sotatoimialueelle hyvään tarpeeseen.

Painetuista kirjoista ja sähköisistä kirjoista puhuttaessa on sivuutettu kolmas vaihtoehto, itse tehdyt kirjat.

Olen nähnyt harvoin päiväkirjoja, jotka eivät haihtuisi näkymättömiin kirjoittajansa mukana. Omien tuntemusta pyörittely ei ole mielenkiintoista eikä kuulemma terveellistäkään.

Haasteena heittäisin kysymyksen, kumpi olisi kiinnostavampi, V.A. Koskenniemen elämäkertateos vai kuvittelemani Koskenniemen leikekirja, jossa mainintoja Saksan vierailuista olisi täydennetty matkalipuilla ja uutisia kokouksista päivällisen ruokalistoilla. Ja mukaan kuuluisivat lehtiarvostelut niihin todennäköisesti punakynällä tehdyin huomautuksin (”pötyä!”).

En usko että jokainen ihminen olisi laulun arvoinen. Mutta jokainen ihminen on kirjan arvoinen. Kiinnostuneita olisi ehkä viisi, kymmenen, kaksikymmentä. He olisivatkin sitä kiinnostuneempia.

Täytynee ottaa junalippu talteen. Tätä lukiessanne olen Turussa. Tällä hetkellä en enää muista, milloin olimmekaan viimeksi kuolleen sukulaisen kanssa syömässä, mikä oli paikan nimi ja mitä puhuttiin. Muistan että oli hauskaa…


15 kommenttia:

  1. Entä muoti-ilmiö karppaus?

    VastaaPoista
  2. Aarne Nopsanen, ei Aulis. Mielikuvani Suomesta määräytyi pitkään poikienhuoneen seinällä roikkuneen Suomen kuvakartan mukaan. Varhaisin muistamani autokyyti oli isän sylissä Nopsasen sedän rättisitikan etupenkillä noin v. 58

    Googlaamalla löytyi muuten suomenkuvittajat.blogspot.com joka näyttää sisältävän kiintoisaa tavaraa.

    AW

    VastaaPoista
  3. Täältäkin häviää kirjoituksia "huitsin Nevadaan"... varmasti jostain muista kuin sensuurillisista syistä? Tarkoitan, että tämä Blogger-alusta vittuilee.

    Ehkä, onneksemme?

    Mutta minusta on kiva että maamiinat kielletään myös Suomessa, ja toivon mukaan taannehtivasti... Sillä Kirkkonummen maastossa niitä taitaa muutama olla, ainakin aikoinaan oli. On miten on. Minusta olisi - sen lisäksi että se olisi ällistyttävää - että "aikuinen Jukka Kemppinen" lentäisi yhtä äkkiä kolmena (3) kappaleena Maailman Tuuliin... (kun astuisi 1946-48 asetettuun polkumiinaan, tukevana kuin tankki) - se olisi...

    samperin surullista.

    VastaaPoista
  4. Ad Omnia: - sorry - minusta oli lapsena uskomatonta, että kun kirjassa luiki "Armas J. Pulla, kansikuva A. Nopsanen" - molemmat olivat oikeita nimiä!

    VastaaPoista
  5. Niin. Jalkaväkimiinat kielletään Suomessa vain suomalaisilta. Mahdollisia maahantulijoita rajoitus ei koske. Avointen ovien politiikkaa.

    VastaaPoista
  6. Kotihyllyissämme on pari- kolmekymmentä valokuva-albumia (liimatut kuvat, nasevat tekstit) ja nyt niiden jatkeeksi on alkanut ilmestyä "tuotteentuottajien" (EIRI, IFONOR jne) albumeita.

    Niissä yksi kuva on enemmän kuin puoli sanaa.

    Parhaita ovat hautajaisista toimitetut minialbumit, koska niissä (hautajaisissa) tietoa siirtyy - hiljaisestikin vietetyissä - mahottomia määriä ja kuvat siitä jälkikäteen kertovat (jos kertovat).

    http://anttiliikkanen.blogs.fi "-13C ja sirppikuu".

    VastaaPoista
  7. "...milloinka olimmekaan viimeksi kuolleen sukulaisen kanssa syömässä." No, kyllähän tuon ymmärtää, mutta juolahti mieleen
    Lapin Kansan otsikko menneiltä vuosilta (jotenkin näin muistinvaraisesti): "Kuollut mies ajoi (moottorikelkalla) sulaan Rovaniemellä"

    VastaaPoista
  8. Maamiinojen kielto helpottaa tavattomasti meidän Leningradin sotilaspiirin strategien työtä. Kiitos siitä!

    VastaaPoista
  9. Kirjahyllyssäni on jatkosodan aikainen Brewster-hävittäjän puusta tehty pienoismalli, jonka sivuperäsimessä on numero 4. Se on isäni aarteita ja häikistelen sitä joskus vieraille. En ole varma, lensikö sillä Katajainen vai joku toinen laivue 24:n itsenäisyytemme puolustaja.
    Muistan, että Tapio Wirkkala kuului siihen ryhmään, jonka tehtävänä oli kehitellä puhdetöiksi sopivia esineitä asemasotavaiheessa.

    Puhteella Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  10. Käsillä tekeminen, esimerkiksi valokuvakirjojen, on varmaan suurimmalta osalta jäänyt. Minullakin kinofilmiprintit ovat parissa isossa laatikossa. On se häpeällistä.

    Mutta kyllä isä ja äiti meille lapsille osti sellaisen kirjan kuin Elämän aamun auetessa ja kirjoitti jokaisen kehityksestä kuvin ja lauluin ja runoin ensimmäisiä vuosia. Lasten syntymävuodet olivat 1945-51, eli ainakin niinä vuosina sitä samaa kirjaa oli myynnissä.

    Minusta siinä oli kamala kuva kannessa: sydän josta lähtee kasvamaan kasvi. Jouduin jatkuvasti tunnustelemaan että missä asti se kasvi jo kasvaa ja onko kurkussa jotain vihreää, siis kun jo yletin peiliin tuolilla keikkuen. Minä olen se ensimmäinen lapsi.

    VastaaPoista
  11. Mielelläni ymmärtäisin eduskunnan enemmistön maamiina-kannan logiikan, mutta kun se ei kerta kaikkiaan aukea. Tiedätte, että käytän mieluusti "kekseliäitä" ilmaisuja ja yritän olla fiksu, mutta tässä olen kohta taantumassa sellaiselle "maanpetos!"-linjaiselle perustasolle.

    VastaaPoista
  12. Rienzi - se logiikka on yksinkertainen:

    Vallassa olevien päättäjiemme - etenkin demarien ja vihreiden, mutta myös nuorkokkarien – ulkomaiset kaveripiirit paheksuvat suuresti, koska suomalaiset eivät kiellä maamiinoja, vaikka Afrikassa ja Aasiassa lapset voivat astua sellaisiin.

    Me suomalaiset haluamme olla hyvien puolella. Siksi.

    VastaaPoista
  13. Valto Ensio:

    Kyllä "Kuollut mies" on aina ollut melko liikkuva veijari, ehtinyt olla pääosassa jopa elokuvatrilogiassa:

    Kuollut mies rakastuu, ohjaus Ilmari Unho, 1942
    Kuollut mies vihastuu, ohjaus Ilmari Unho, 1944
    Kuollut mies kummittelee, ohjaus Jorma Nortimo, 1952

    VastaaPoista
  14. Niin Rienzi hei kuules,

    jos sallit imagoosi kajottavan, minkä itse tässä nostit esiin, niin lähinnä sinut kuitenkin tunnetaan (alkaen jo tuosta nimimerkistä) täällä ns. kekkeruusina (termi peräisin teoksesta Linna, Väinö, Täällä Pohjantähden alla); on hyvin todennäköistä, että sinulla on 1970-luvulla miespuolisilla kansalaisilla muodissa ollut mini vogue-kampaus? Ja hyvin tyköistuva puku, samalta ajanjaksolta, mallia Medvedev?

    No offence, just curious.

    VastaaPoista
  15. Anonyymille:

    En muista sanaa Linnalta, mutta Tampereelta olen sen kuullut, tosin en itsestäni. Tampere-Suomi taskusanakirjan mukaan:

    "kekkeruusi - hepsankeikka t. muuten epäluotettava t. häilyväinen henkilö t. kaupungilla kukkoileva epämääräinen tyyppi"

    Tästä en itseäni tunnista.

    VastaaPoista