Sain kissan kii

Ii sanoi ii. – Vuonna 1900 40 prosenttia Suomen aikuisväestöstä oli ”vailla varsinaista kirjoitustaitoa”. Lukutaitoa kehuttaessa tämä tahtoo unohtua. Ykssi kirjoitustaidottomista oli isäni isoiäiti, joka kuoli vasta 1970-luvulla. Hän pyöräytti eläkelapun kuittaukseen S-kirjaimen. Muuta hän ei osannut. Päästään hän oli epätavallisen fiksu.

Hänen tyttärensä, minun isoäitini, kirjoitti epätavallisen ilmeikästä ja täysin virheetöntä kieltä kauniilla ja sujuvalla käsialalla. Vaikka oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vasta 1921, Kivennavalla oli päästetty tytötkin kansakouluun jo aikaisemmin, kuten monissa osissa maata.

Kaksi unohdettua suomalaista suurmiestä ovat Mikael Soininen ja Aukusti Salo. He ajoivat kansakoulun läpi sekä lainsäädäntönä että käytännössä, ja Salo laati suunnattomiin myyntimääriin kohonneita aapisia ja oppaita vuosikymmenestä toiseen.

Oma aapiseni oli Martti Haavion (P. Mustapää) ynnä muiden laatima ”Iloinen aapinen”. Muistan sitä lämpimin tuntein. Siinä oli toteutettu monen pedagogipolven lempeä, lapsen kokemusmaailmaa ja siis maaseutua ja maalaisliittoa myötäilevä menetelmä.

Kolmas suurmies oli ylitarkastaja Toivo Salervo, jonka kaunokirjoitusmallit olivat käytössä yli 50 vuotta ja joiden vaihtamista vuoteen 1991 mennessä jotkut pitävät edelleen virheenä. Salervo yksinkertaisti ”kirjurikäsialan”. (Hän oli siis samaa sukua kuin itse tuntemani suurtuomari Paavo Salervo, KKO).

Kansakoulu muokkasi lapsen käden. Työkalusta tuli persoonallisuuden jatke. Ennen kättä oli tarvittu talikonvarteen. Nyt oli selvittävä teräskynästä. Kirjallisuutemme ja muistelmat ovat täynnä tarinoita itku silmässä jykertämisestä, kun ei se kaunokirjoitus tahtonut millään olla niin kaunista kuin opettaja olisi vaatinut.

Tätä asiaa haluaisin osoittaa sormella. Vielä hiljan kaunis ja helppolukuinen käsiala oli osoitus yhteisiin arvoihin sitoutumisesta. Sitä nimitettiin joskus, sinänsä virheellisesti, sivistykseksi.

Lukemattomilla nuorilla kauppa-apulaisilla ja pankin harjoittelijoilla oli sekä sujuva kynä että hyvä rätinkipää. Molempia edellytettiin. Molemmat auttoivat eteenpäin.

En usko, että tilanne olisi nykyisin niin huono kuin pilkkaajat väittävät. Silti: sitä mukaa kuin pienet lapset ja piikatytöt oppivat kirjoittamaan kauniisti, herrat alkoivat korostaa asemaansa kirjoittamalla epäselvästi. Paalupaikan ottivat lääkärit. Joissakin ammateissa erottui epäily, että sujuva ja joutuisa kirjoitustaito oli jollain pelottavalla tavalla naismaista, että sellaisessa oli miehuus katkolla. Samahan koski kirjojen lukemista. Ei se sellainen ole miehisen miehen merkki.

Mielikuvamaailmassamme esiintyy vieläkin ”insinööriproosa”, joka ei tarkoita niukkapiirteistä, viivoittimella vedeltyä proosaa, vaan välittää kummastelua insinöörille sopimattomasta puuhailusta. Ihmettelen ajatusta. Minun mieleeni insinööriproosasta tulee ensimmäiseksi Äpy-lehti.

Samassa yhteydessä mainitsen taas kerran, että kaunokirjallisia teoksia julkaisseita virkatuomareita – elämäkertoja ei voi laskea mukaan – on edelleen Suomen historiassa korkeintaan kuusi. Upseereita on ehkä kymmenen, ja heistäkin useiden olisi ollut viisaampaa keskittyä esimerkiksi polttopuiden pilkkomiseen.  Toistan vielä kerran, että nämä mielipiteeni koskevat vain kaunokirjallisuutta eli romaaneita ja runoja, näytelmiä ja esseitä.

Kirjoittaminen on osa sitä ilmiöryhmää, jonka Michel Foucault nimesi vallankäytön mikrofysiikaksi. Foucault oli tosin liian optimistinen. Hän oletti, että jossain on paha – valtio tai vastaava – joka toimii ihmisten turmioksi. Asia taitaa olla niin, että sitä on joka paikassa ja se on verkostoitunut.

Mikrofysiikkaa on se, että jokin antaa ohjeet tai käskyt ja tarkkailee ja valvoo ja rankaisee ihmisiä siitä, että nämä käyttävät ruumistaan ja sen osia, kuten kirjoittavaa kättä ja käden sormia, määräysten mukaisesti eli siis yhteiseksi parhaaksi. Käsiala merkitsee.