Elämyksistä paras on luonnonelämys. Kun istuu kesällä paljain jaloin kiven päällä jyrsimässä näkkileipää ja kuulee ja näkee kaiken sen kesän, mukana ovat kaikki tunnetut aistit ja toistakymmentä sellaista, joista tiede ei tiedä.
Eilisen ääniaterian järjestivät Jorma Hynninen, Okko Kamu ja RSO. Mestareina olivat Hynninen ja Kimmo Hakola. Hynnisen esittämät Brahmsin neljä vakavaa laulua oli sitä mitä saattoi odottaa. Niissä ei käytetä paljon volyymeja, mutta laulajalta ne vaativat hurjia voimia.
Epäilen että Hynninen, joka huhun mukaan on jättämässä esiintymisen vähemmälle, tiesi jättävänsä vielä yhden jäljen. Rata- ja kenttäurheilusta ei löydy vastaavaa, kestävyyslajia joka vaatii äärimmäistä herkkyyttä.
Säveltäjä Kimmo Hakolasta oli tiennyt peräti vähän. Nyt kuultiin orkesterisovituksina lauluja Aleksis Kiven runoihin. Ei ole mahdotonta, että ajatus olisi herättänyt epäilyjä, ellei juuri Hynninen olisi ottanut esittääkseen tekstejä, joista on myös Sibeliuksen kuorosävellykset, Metsämiehen laulu ja Sydämeni laulu.
Tulos oli sellainen, että tämä ei jää tähän. En menisi moittimaan musiikkia kauniiksi. Se oli monipuolista kuin luonto. Kummallisuuksia ei ollut. Erikoisuutena olivat lyömäsoittimet, joiden kimpussa muusikoilla oli kiire, mutta nekin enimmäkseen helähtelivät ja naksuivat taustalla.
Tämän yhden kuuntelukerran jälkeen sanoisin, että meillä on maassa laulusäveltäjä samassa ylhäisessä luokassa kuin Saariaho tai Magnus Lindberg. Toki Hakola on säveltänyt muutakin. Valitettavasti en tunne tuota muuta, vielä.
Ajatus kutoa Sydämeni laulu lempeään kolmijakoiseen tahtilajiin oli nerokas. Kiven runous on juuri tuota. Mukana olleen Timon laulun säkeistönloput tuntee jokainen – ”metsolan kantele soi” – ”unien kultalaasn”. Tavujen rytmittäminen on nerokasta kielemme käyttöä. Sydämeni laulussa on sama ikään kuin virhe – ”sinne ma lapseni saatan”, ”kaitsea Tuonelan karjaa”. Tavuja 3 + 3 + 2. Ei sellaista ole olemassakaan! Ja tämä oli sävelletty ja laulettiin nyt.
Uusi musiikkitalo yllättää jatkuvasti. Loppunumerona oli Sibeliuksen ”Tapiola”, jota en ole koskaan ennen kuullut. Toisin sanoen olen kuullut sen 60-lulvun yliopistolta Kulttuuritalolle ja satoja kertoja levyiltä. En vain ollut tiennyt, että se on aivan eri teos, kun se soi eriytyneesti. Yleisö kuulee kauas lehtereille, onko äänessä kaksi englannintorvea vai yksi. Jopa viulujen ryhmityksen kuulee, koska äänellä on nyt suunta.
Aivan alussa oudostelin tutun muhkeuden puuttumista. Tuo sävellys on kohdittain hiukan Leif Segerstamin näköinen. Nyt se ei ollut. Tuttu makea sointi saattaakin olla vain ääntä hitusen puurouttavaa äänitystekniikkaa. Okko Kamu on tietysti sinut salin kanssa. Hän jätti soinnille tilaa, ja sekin kuulosti ensin oudolta ja heti perään suurenmoiselta.
Joudun nyt katkerasti katumaan, etten tehnyt omia pyhiinvaellusmatkojani maailman parhaisiin saleihin. Minulta ovat kuulematta NBerliini, Leipzig, Wien… Tiedän soinnista jotain vain kirkkomusiikin ansiosta. Maailmassa riittää hyvä-äänisiä kirkkoja, eikä urkukonserteissa ole tavallisesti tungosta. Pieni kuoro vaatimattoman näköisessä puuseinäisessä salissa tarvitaan näytöksi siitä, mitä esimerkiksi madrigaali on, ja kun sen on saanut päähänsä, myös koraalit alkavat kuulua.
Luullakseni moni vähemmän kiihkeä musiikin harrastaja arvelee, ettei se kuuluvuus eli akustiikka niin koko maailman asia ole. Ehkä ei. Ero hyvän ja huonosti soivan huonetilan välillä on suunnilleen sama kuin taulujen katsominen mustavalkoisina, postimerkin kokoisina valokuvina.
En koskaan unohda, miten muutin mieleni Mark Rothkon tauluista, joita olin epäillyt erikoisuuden tavoitteluksi – musta neliö mustalla pohjalla, ja samalla Jackson Pollockista, jonka luulin roiskineen maalia kankaalle umpimähkään. Museossa (MoMa) kaksiulotteiseksi luullulssa tauluissa pinta ja suhde ympäröivään tilaan salpaavat hengityksen. Pollockin eräät kuuluisat maalaukset ovat seinän kokoisia, ja ne seinät ovat suuria.
Tämän jälkeen olen entistä vähemmän kiinnostunut 3D-kuvasta. Olen päässyt kolmiulotteisin, soivia pintoja (dimensioita) muodostaviin ääniin. Kiitos.
Kemppisessä ja Topi Sorsakoskessa on vähän samaa näköö...
VastaaPoistaKlassisesta musiikista puheenollen olisi hauska tietää onko bloginpitäjä lukenut Richard Powersin romaania Laulut joita lauloimme? Paksussa kirjassa on klassinen musiikki kantavana teemana koko ajan. Kun en itse musiikkilajia hallitse, olisi mielenkiintoista tietää kuvaileeko kirjailija klassista musiikkia asiantuntevasti vaiko ei. Itseeni tämä musiikista ja rotusorrosta kertova romaani upposi kuin häkä. -A.M.
VastaaPoistaAnd even to this day, when the mechanics and the processes of science seem to verge on the very edge of the ultimate, we still do not possess the knowledge to make a statement of faith as to reality. We have not found a formula for the formulation of the unity of the subjective and objective. - Mark Rothko
VastaaPoistaMistä sen himokkaan minän sitten löytäisi? Riippuuko se asianhaaroista - vai kenties kysyjän tahdosta kokea arvoa - lahjakkuudesta, pyyteettömyydestä? Voiko sitä persoonallisuutta ostaa näistä taidelaitoksista vähän samaan tapaan kuin sitä voi ostella vaikkapa Stockmannilta? Hullut Päivät ja persoonallisten sielujen alennusmyynti.
Siis jos ihmisenä oleminen on vaivanarvoista. Miss' on hän? Huhuu! Huhuu! Huhuu! Tietenkin on oikein inhota teennäistä yksilöllisyyttä, ja sitä mitä nykyään näkee kaikkialla - huonoa jäljittelyä. Mutta onko individualismi yleensäkään kovin kiinnostavaa? Onko? Kenties ihan vähän, silleen kun kävis kusella Taidehallin veskissä, jossa muuten oli ainakin ennen hienot pisoaarit - sitä Guggenheimia odotellessa tietenkin.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pisoaari
Jossa silmään osui: On myös naisille tarkoitettuja pisoaareja ja unisex-pisoaareja, mutta ne ovat melko harvinaisia.
Vautsi vau. Minäkin muistan joskus maalanneeni. Lopettelin sitten. Joten muistellaan nyt, kun Rothko oli sellainen esikuva siihen aikaan - tuli tehtyä seinän kokoisia kaksi tai kolme sataa - mutta vittuko niistä kukaan mitään ymmärsi. Tukholmassa muistan yhden näyttelyn jossa eräs pariskunta oikein läheltä tuli katsomaan sitä pintaa, ja rouva sanoi että oli yrittänyt tehdä samanlaista läpä läpä ja niin pois päin, mistä ymmärsin että hänkin maalasi.
Siis kun siitä maalaamisesta voi olla kiinnostunut vain totuuden saavuttamisen välineenä - ei muuten. Muuten se tuntuu pelkästään teeskentelyltä - tai vittuilulta.
Siis kuvitella aina voi. Joten kuvitellaan vaikkapa sellaiset portaat jotka se Alvar Aalto keksi - eli mahdollisimman huonot kävellä ja joiden alle voi mennä seisomaan ja katsomaan jos jonkun naisen pillu sattuisi näkymään. Siis sellaiset virkaportaat. Tai joku urasysteemi. Siis nousujohteinen liike, joka on jalostettu siitä mitä miehen housuista löytyy, kun ne potkii pois jaloistaan ja joka pyrkii elämään niin kuin entisaikojen aatelisto - tai myytin jumalat. Niin huomaamme että täällä vallitsee kummallinen kaipaus ei-olemiseen. Siis kun useimmat henkilökohtaisen olemisen muodot tuntuvat olevan kyseenalaisia - työ ja asunto esimerkiksi, tai kunnon toimeentulo. Joten on helpompi ymmärtää miksi pitää olla näitä kulttuurikeskuksia, mutta ei yhtä määrätietoisesti sitä muuta.
Se siis johtuu tuosta hajaantuneesta tietoisuuden tilasta, missä halutaan pistäytyä kaikissa muissa olemisen tiloissa, paitsi… hetkinen kirjoitinkin siitä just jotakin.
Jatkuu…
...Jatkoa
VastaaPoistaPätkäisen sen vielä tähän, ja loppuun yhden runon:
Luonnonvoimat, joita silloin huomasin tarkkailevani, tuntuivat anteliailta ja tyhjentymättömiltä, ja ne tuntuivat seuraavan tekemisiäni suurella intensiteetillä. Aivan kuin ne eivät olisi välittäneet lainkaan siitä, kuinka vähän minussa oli niille liikkumavaraa.
Ehkä juuri sen takia ihmisen olisi pitänyt vapautua itsestään.
Se oli tietenkin mahdotonta, mikäli halusi jatkaa elämäänsä. Ja ehkä juuri sen takia ainoa siedettävä tila missä ihminen kykeni jatkamaan omaa elämäänsä, ilman musertavia inhon tunteita, oli yksinäisyys. Tosin se edellytti, ettei hän silloin halunnut tuomita ketään, eikä mitään.
Se oli vaikeaa, sillä ihminen oli ennen kaikkea kiintyvä olento, mikä merkitsi, että hän kiintyi myös omiin tunteisiinsa. Ja koska hän tiesi niin vähän, hänen eläimellisimmät puolensa tulivat esille useimmiten juuri silloin. Kyse ei kuitenkaan ollut tietämisestä – tai tiedosta itsestään, vaan tarpeista ja vaistojen toiminnasta.
Kiihottumisesta ja siitä, mikä ei ollut suoraan tiedettävissä. Ja siitä mikä oli käsittämätöntä, syntyi ymmärrys silloin kun se oli syntyäkseen.
Niin. Tässä olit ja olet edelleen,
kunnes se mitä et ole unelmoinut:
se unelmoimaton,
horjuttaa sitä missä seisot.
Ja nyt kun se mistä olit unelmoinut
katseli sinua,
ja yrität kumota sen mitä tekosi painavat,
ja tervehdit valoa haavoillasi,
kuten kaikki
kuoleman muodot,
pudotessasi kuin meteoriitti,
mieleesi lukittuna,
avain kädessäsi.
Hetki oli siis olemassa sinulle,
niin kuin jokaiselle jälkeesi tulevalle.
Kuten kirkas uloshengitys illalla,
auringon laskiessa ja ajan lisääntyessä
määrällisesti.
Tämän päivän maittava kuva-ateria Mark Rothko!
VastaaPoistaKiitokset nimestä! Olihan sen vähintäänkin kuullut joskus, mutta unohtunut.
Netissä maalauksiaan löytyy esim. sivustolta http://www.nga.gov/feature/rothko/rothkosplash.shtm.
Hynnisen konsertin lauluista "Aleksis Kivet" välittyivät mahtavasti netitsekin, varmaan myös Brahms, mutta Hakolan laulut kolahtivat eilen enempi. Sanatkin tulivat merkityksellisiksi, mikä on suuri ansio, kun tuttujen laulun sanojen sisältö jää usein (tutun) melodian varjoon. Eilenkin ryhtyi kuuntelemaan musiikkia ja sen esitystä, mutta saikin lisäksi paljon muuta. Sehän tietysti säveltäjän ja esittäjän päämääränä.
Kimmo Hakola on ennenkin yllättänyt. Satunnaisen amatöörikuuntelijan kohdalle osuneet sävellyksensä ovat todella pysäyttäneet kuuntelemaan.
Kuulin Jorma Hynnisen konsertin radiosta ja vaikutuin. Väliajalla Hynninen haastatteluissaan vahvisti myös, että katsoo esiintyjän uransa olevan loppuvaiheessa ja kertoi ilonsa siitä, että sai vielä huipentaa sitä ihmeellisessä Musiikkitalossa. Kimmo Hakolan Aleksis Kivi -laulut olivat yllätys. Miehellä on munaa säveltää uudelleen Suomen rakastetuimpia lauluja, ja hän teki sen vielä vaikuttavasti tonaalisen, lineaarisen konserttimusiikin linjoilla; kokeellis-modernia olen häneltä aikaisemmin kuullut. Täytyypä ottaa uudelleen kuunteluun, ne ovat näköjään Yle Areenalla kuukauden ajan saatavilla. En ole musiikin asiantuntija, mutta kaksi kertaa Musiikkitalossa käyneenä olen hämmästellyt sitä, että sinfoniaorkesterin esityksessä siellä on mahdollisuus halutessaan keskittyä seuraamaan yhden soittajan ääntä. Sekä kokonaisuus että kukin osa toimivat huikeasti. Ilmeisesti alkuvuosina aina vain parantuen.
VastaaPoistaTässäpä vielä linkki! Näkee Hynnisen uljaan habituksen, joka radiokuuntelijalta jäi kokematta
VastaaPoistahttp://areena.yle.fi/video/1321041766061
Tuolla aikaisemmin runoksi puhkeava Anonyymi esitti mielestäni hyviä ajatuksia, ja runo niiden päätteeksi on ihmisen korkeudelle sopiva, puhutteleva ja paljon ajatuksia herättävä, kaunis!
VastaaPoistaMutta mikä klassisessa musiikissa on ihmeellistä on sen kyky nostaa ihmismieltä ihmisen yläpuolelle, parhaassa tapauksessa niin korkealle, että kaikki maallinen jää jalkoihin ja unohtuu sitä kuunnellessa kokonaan; surut niin kuin murheetkin alkavat haipua ja menettävät lopulta merkityksensä. Lisäksi musiikin kieli on universaalia, ei tarvita sanakirjoja, ei kääntämistä.
Puhtainpana olen kokenut musiikin voiman kuunnellessani kerran valtavan pettymyksen tunteen keskellä Mahlerin neljättä sinfoniaa, sen neljättä osaa, Elly Amelingin laulaessa Mahlerin siihen lisäämää, jo aikaisemmin säveltämäänsä laulua Das himmlische Leben (taivaallinen elämä). Sitä kuunnellessa kokemani asiat saivat oikeat mittasuhteet ja menettivät lopulta kokonaan merkityksensä. Sen jälkeenkin tuo neljäs osa saa kummallisesti rauhoittumaan, mutta täydelliseksi koen sen vain Elly Amelingin laulamana. Muut vain ”matkivat” häntä.
Toinen, joka laulullaan saa minut rauhoittumaan on Soile Isokoski levyllä Vier lenzte Lieder. Kuuntelen sitä cd:ltä.
Elly laulaa lp-levyllä, ja hänellä on etulyönti asema ehkä juuri sen vuoksi. Levyillä on mielestäni ratkaiseva ero.
Tuo anonyymi tuolla, joka on ollut maalari, on toivottavasti nähnyt Rothkoa elävänä. Pidin myös hänen runostaan joka oli siinä lopussa.
VastaaPoistaJep. Rothko on niin hurja ettei hänen livenä näkemisestään toivu oikeastaan ikinä. Joskus takavuosina Rothkosta tuli telkkarista dokkari. Tilanne on muistaakseni se, että pystyäkseen pitämään Rothkon kotimuseota toiminnassa, lapset joutuvat niitä Rothkoja myymään.
Kohta ei ole mitä näyttää.
Minä näin omat Rothkoni vanhassa Tate-galleryssa. Siinä huoneessa oli Rothkon suunnittelema valaistus. Nyt työt on valitettavasti siirretty uuteen Tate-galleryyn ja siellä käyneiden todistuksen mukaan Rothkon valoja ei enää ole.
Sääli.
Minulle vaikeasti kuulovammaisena musiikki on yhä tärkeämpää, joka päivä. Ja kaikenlainen musiikki. Olen tietoinen siitä että induktio-silmukka ei toista musiikkia samoin kuin kuulevien korville, mutta on se paljon parempi kuin ei kuulla lainkaan tai kuulla totaalisen väärin.
Mikä ihmeen Rotko?
VastaaPoistaAd Anonyymi: - Rothko, Mark
VastaaPoista