Ikitie II

[...]

Murhenäytelmä sopii suomalaisille. Luemme paljon mutta huonosti. Linnan suurteokset nostattivat kovan keskustelun tapahtumien todenmukaisuudesta. Sellainen keskustelu sopii kellokkaille, koska se on läpeensä tyhmää. Kaunokirjallisuuden yhteydessä voi puhua uskottavuudesta, koska teksti perustelee itse itsensä, tai sitten ei. Vastaako kuvaus jonkun toisen erilaisiin kokemuksiin perustuvia mielikuvia, on oikeastaan sivuseikka.

Ihmisellä ei ole panna kohtaloaan eli sattumaa vastaan muuta kuin mielikuvituksensa ja sen sallima kyky muuttaa itse itseään. Sata vuotta sitten tätä tehtiin sepittämällä ”kehitysromaaneja”. Kehitys ei ole sama sana kuin edistys. Suosittu kehitysromaanin tyyppi, josta mm. Balzac piti kovasti, on kertomus rappeutumisesta ja tuhoutumisesta.

Ihannetapauksessa sekä teksti että lukija muuttuvat. Tuuri muutti ensin mielikuvia siirtolaisuudesta. Kaivos eli ”maini” tiedettiin, mutta ei sitä kukaan halunnut ajatella. Esi-isiemme työympäristö oli USA:ssa ja Kanadassa epäinhimillinen, monissa tapauksissa tappava.

Sen jälkeen vuorossa on ollut suomalaiskansallinen väkivalta. Sotatoimiin liittyvissä kirjoissaan Tuuri on – kuten oli Samuli Paronenkin – jopa kiinnostuneempi taistelevan osaston sisäisistä jännitteistä ja voimakeinoista kuin ulkoisista tapahtumista eli vihollisen toimista. Kansalaissotaan liittyvissä kertomuksissa juuri Jussi Ketolan henkilö lahjoittaa lukijalle sivullisen, joka näkee ja kokee osallistumatta. Camusin Sivullinen sai julman rangaistuksen. Niitä satelee myös Ketolalle. Yhteisö ei suvaitse sivullisuuden näyttämistä edes Kauhavan Hirvijoella.

Kulttuuri on yhteisön tapa selittää ja sietää maailmaa. Joidenkin tutkijoiden kielessä kulttuuriin sisältyy aina ”suuri koodi”. Esimerkki kohdallaan lienee islam, jonka koodi on Koraani. Se avaa kaikki muut kirjoitukset ja selittää tapahtumat. Euroopassa ja Amerikassa lahkolaiskristillisyys on koodi. Raamatusta etsitään tieto jopa keskioluen kantavierrepitoisuudesta. Kun tekee mieli rähjätä maahanmuuttajista, aborteista, homoista tai naispapeista, syyt poimitaan pyhästä kirjoituksesta.

Meidän kukaties hiukan kehittyneempi koodimme on isänmaallisuus, tässä tapauksessa nationalismi. Mielestäni isänmaallisuus patriotismina on uskollisuutta kiville ja kannoille, puukoille ja perkeleille, jotka olemme saaneet ja jätämme jälkeemme. Nationalismi on poliittinen toimintasuunnitelma tai jälkikäteisselitys.

Tuuri on käsitellyt kolme suomalaista koodia, talvisodan-jatkosodan, kansalaissodan ja nyt Lapuan liikkeen eli väkivaltaoikeistolaisuuden. Siitä on puhuttu hyvin vähän. Harva edes tietää, että kuolema harvensi omasta aloitteestaan rivejä. Vihtori Kosola kuoli 1936 ja hänen poikansa Pentti kaatui lentäjänä talvisodassa, Elias Simojoki kaatui 1940, Elmo Kaila kuoli 1935 ja Kai Donner samana vuonna. Lisäksi ainakin Pohjanmaalla tiedettiin yleisesti, ettei Vihtorista ollut tositöihin ja viinakin veti. Isänmaallinen kansanliike (IKL) motitti metelöijät, joihin kuuluivat lehtori Hilja Riipinen ja rovasti K.R. Kares, ja vaelsi kahden professorin (Annala, Salmiala) johdossa tavanomaisia teitä.

Neljäs suomalainen koodi on ihannekommunismi. Väitteen mukaan on olemassa, oli olemassa tai olisi ollut olemassa jokin mainio yhteiskuntarakenne, joka ei päässyt koskaan kehittymään, koska joku (Stalin, Hitler…) sen esti. Meillä on edelleen stalinisteja, jotka pitävät kerran omaksumaansa aatetta oivallisena.

”Ikitiessä” kuvauksen keskipisteessä ovat Karjalaan huiputetut Amerikan ja Kanadan suomalaiset, joille käy todella pahasti. Heissä on henkeä ja halua näyttää kaikille, mitä todellinen työmies saa aikaan yhteistoimin toisten kanssa. Poikkiteloin asettuu Neuvostoliiton kommunistinen puolue, etenkin sen ruoskakäsi GPU, myöhempi KGB. Joukkoteloitukset toteutettiin yhtä ammattimaisesti kuin Katynin metsässä 1940.

Niinpää kirja on oiva isänpäivälahja sekä stalinismin muistoissa kylpeville sukulaisille että lähipiiristä löytyville isänmaan miehille. Viimeksi mainituilla näyttää olevan joskus taipumus ajatella, että isänmaan nimessä saa tehdä mitä vain, esimerkiksi ahdistella ja hakata ihmisiä, joilla on kukaties erilaisia painotuksia yhteisten asioiden hoitamisesta.

Tuuri onnistuu kuvaamaan lähes ohimennen Lapuan liikkeen muiluttajien ja Petroskoin turvallisuuspoliisin miesten henkisen lähisukulaisuuden ja keinojen samanlaisuuden. Hyödyllisyys ei ole kirjallisuuden arviointiperuste. Silti en jätä sanomatta, että näitä asioita ei historiantutkija olisi osannut selittää. Tosiasioiden lukeminen ei riitä. Suuren romaanin yleinen yksityisen kautta takaa kokemuksen: mistä on suomalaiset tehty.