Sotakenraalit

Lasse Laaksonen väitteli 2005 tohtoriksi suomalaisten joukkojen tilasta talvisodan lopussa. Kirja oli tarpeellinen. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteista hän julkaisi tutkimuksen jo 2004.

Laaksosella oli käytettävissään ennen huomiotta jäänyttä alkuperäisaineistoa. Sitä syntyi sodassa, ja varsin usein jopa pienempien päälliköiden viestilappuset on arkistoitu. Tutkijalta tällainen aineisto vaatii kärsivällisyyttä ja työtä se teettää todella paljon.

Nyt kysymyksessä on tie Mannerheimin johtoon 1918 – 1939. Kirja on selvästi tähänastisista huonoin, vaikka tutkimusurakka on ollut mittava.

Kiinnitin Laaksoseen huomiota – siis itse historiasta väitelleenä – koska hänen käsityksensä tutkimusmetodista olivat oikeansuuntaisia mutta hiukan lapsellisesti toteutettuja. Olin myös huvittunut runsaasta ja osittain virheellisestä sivistyssanojen ja teknisten termien käyttämisestä. Ajattelin kysäistä, kuka hänen ohjaajanaan on toiminut, mutta en ole muistanut.

Nyt esitetyt tiedot Mannerheimin sotien välisen ajan urasta ovat lähes kauttaaltaan tunnettuja ja enimmäkseen aika mielenkiinnottomia. En voi suosittaa kirjaa niin sanotun kiinnostuneen yleisön lukulistalla. Ammattilaiset perehtyvät siihen käskemättäkin.

Lähtökohta on selvä. Miten yksi ruotsinkielisistä ryssän kenraaleista, siis Mannerheim, pääsi pitkälle ja onnistui kansalaissodassa? Tehtävä ei ollut helppo. Jääkärit eivät olleet hyvillään vastikään Venäjältä tulleesta tulokkaasta, ja Mannerheim puolestaan piti ainakin hiljaa mielessään jääkäreitä maanpettureina. Joka tapauksessa hän oli venäläisenä kenraalimajurina johtanut sotatoimia jääkäreiden kouluttajia eli keisarillisen Saksan sotavoimia vastaan.

Läheskään kaikki eivät jaksa muistaa, että Mannerheim erosi toukokuussa 1918. Itse hän ilmaisi epäilynsä saksalaisten sotilaiden määräväästä asemasta Suomessa. Itse hän ei ilmaissut sitä, että nämä saksalaiset eivät häntä tarvinneet.

Mannerheimin ollessa valtionhoitajakautensa jälkeen poissa suomalaiset upseerit tappelivat keskenään vuodesta toiseen. Kahakka oli niin kova, että yksi mies (Berg) teki itsemurhan ja puolustusvoimien komentajaa (Wilkama) savustettiin virastaan urakalla. Jääkäreillä oli järjestö ja kellokkaansa, mutta joukko oli sotilaallisesti ja sosiaalisesti hyvin hajanainen, kortesjärveläisistä renkipojista ruotsinkielisiin maistereihin. Huipentuma oli upseerilakko. Suojeluskunnat ja niiden asema oli jatkuva ongelma.

Uusia vaaran tilanteita olivat Mäntsälän kapina ja K.J. Ståhlbergin kyyditys. Seurauksena oli lopulta pääesikunnan päällikön kenraali Walleniuksen erottaminen. Niinpä – ja tämä on kerrottu vanhastaan kaikissa alan kirjoissa - Wallenius ei aluksi tahtonut kelvata talvisotaan ja puolustusvoimia komentanut Aarne Sihvo ja suojeluskuntajärjestön ykkönen Lauri Malmberg jäivät Mannerheimin epäsuosioon ja siten vaille kunnon tehtäviä sotien aikana.

Laaksosen kirjasta muodostuu kyllä jälleen uskottava kuva hulluuteen asti turhamaisista kenraaleista, joiden toimintaa turhamaisuus ja henkilökohtainen hulluus ohjasivat enemmän kuin maan etu. Heitä riitti. – Ja onneksi paljon suurempi määrä kukaties hyvinkin originelleja kenraaleita, jotka suoriutuivat suurenmoisesti vaikeistakin tehtävistä. Rajatapaus oli Talvela –loistava hyökkäyksen johtaja ja lähes katastrofi peräännyttäessä.

Koska Laaksonen on tutkija, kuten hän jatkuvasti korostaa, hän ei missään tapauksessa ota kantaa kysymykseen, kuinka monta tuhatta ihmishenkeä kenraalien anteeksiantamattomat virheet maksoivat. Oma arvioni on lähempänä kymmentä tuhatta, mutta se ei ole siis tutkijan arvio. Mieliesimerkkini on hyökkäys Kiestinkiin ja sinne syntynyt motti, jossa suomalaisia oli enemmän kuin rykmentti. Operaation tarkoitus ja toteutus aiheuttavat paljon kysymyksiä, joista mm. Martti Turtola – hänen setänsä kaatui Kiestingissä everstinä – on esitellyt. Samalla suunnalla Mannerheim-ristin kuoltuaan saanut jääkärieversti Viikla ampui itsensä 1941. Wikipedian selitys harmistumisesta ei ole kovin vakuuttava.

Sisukaskin lukija voi lannistua puolustusneuvoston loputtoman pitkään selvittelyyn, kun toinen suuri kysymys jää auki: oliko talvisodan huono varustautuminen lopultakaan poliitikkojen syy?