Isät

Olen sitä sukupolvea ja sellaista kulttuuria, jolle opetettiin, että omaa isää on kunnioitettava eikä hänestä saa sanoa pahaa sanaa, vaikka hän olisi kuinka juovuksissa ja väkivaltainen vankilomallaan.

Olen yrittänyt seuloa historiasta esiin miespolvia, joille oman isän häpeäminen on ollut liikkeellä pitävä voima. Niitä joukkoja, jotka liittyivät mutkattomasti isien rivistöön, on niin paljon, että ne voi huoleti leimata pääsäännöksi.

Olen viimeistä Suomen sukupolvea, jossa kunnialliseen ammattiin valmistuneen henkilön oletettiin olevan enemmän tai vähemmän kokoomukselainen. Se tiedettiin, että juristeista Mehdon veljekset ja Helge Rontu olivat kommunisteja. Ay-liikkeen ja osuustoiminnan piirissä oli jokunen Tannerin ja Pekkalan juristi-seuraaja, mutta maan virkatuomareissa ei ollut ainuttakaan vasemmistolaista. Yhtä epäiltiin, mutta todisteita ei ollut.

Tuo oli tietenkin liioittelua. Lääkäreissä, papeissa ja juristeissa oli vakaumuksen demareita, mutta politiikka ei ollut säädyllinen puheenaihe. Maalaisliittolaisuutta ei kuitenkaan pidetty poliittisena toimintana. Presidentti Kekkosella oli mietityt miehet oikeuskanslereina ja korkeimpien oikeuksien presidentteinä. Tapaus Olavi Honka saattoi olla Kekkoselle herätys. Hoka eteni oikeuskansleriksi tavanomaista tietä. Hän oli ollut 1930-luvulla Turun hovioikeuden kanneviskaalina maanpetos- eli kommunistijuttujen spesialisti.

Muistelen Olavi Heinosen sanoneen, ettei hän nuorena juristina salaillut eikä tuonut julki taustaansa; hänen isänsä oli ay-puolen kenttämiehiä.

Tämä kaikki alkoi muuttua 60-luvun lopulla, siis kun olin jo suorittanut pakollisen ja vapaavalintaisen ohjelmani yliopistolla ja siirtynyt ajamaan asioita.

Juristeille virstanpylväs oli presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastattelu 1970, jossa tuomareiden yhteiskunnallista ja poliittista rajoittuneisuutta suomittiin. Haastattelun takana lienevät olleet Olavi Heinonen ja Aulis Aarnio. Uuden vaiheen vasemmistolaisia olivat Antti Kivivuori, vuorineuvoksen poika, ja Lars D. Eriksson, jolta en ole koskaan muistanut kysyä, oliko hän niitä rikkaita ahvenanmaalaisia vai ei. Ja noin vuonna 1970 kaikki muuttui.

Lääkäreistä tulee mieleen nuorena kuollut Osmo Kaipainen, joka toimi ministerinä, ja tietysti Ilkka Taipale, jonka sukutausta on ylhäisöä. Siellä on aateliakin.

Edellinen isiään hävennyt sukupolvi oli vanhasuomalaisista vasemmistoon 1900-luvun alussa liukuneet, sellaiset kuin Erkki Tuomiojan esi-isät (Wuolijoki). Jotkut näistä liukujista päätyivät Moskovan kommunisteiksi, kuten tohtori Gylling ja maisteri Kuusinen. Gyllingin veli oli porvarillisessa Suomessa korkeimman oikeuden jäsen ja kansanvaltuuskuntaa (punaisten hallitusta) johtaneen Kullervo Mannerin veli maaherra.

Sitä edellinen häpeäjien joukko oli 1800-luvun alun nuoret romantikot, joista jotkut kääntyivät kiivaiksi uskovaisiksi. He häpesivät 1700-luvun isiensä kevytmielistä elämäntapaa, johon liittyi juopottelua, seksuaalisia ylitsekäymisiä ja muuta mielenkiintoista.

En ole uskaltanut kysyä omilta lapsiltani, millaiset tunteet heillä eli 1960-luvulla syntyneillä on näissä asioissa. Voi olla parempi jättää kysymättä. Sen nyt tietenkin muistan, että tuo ajan eli 1970-luvun alkoholinkäytöllä olisi järjestänyt itsensä ulos mistä tahansa työstä parissa viikossa. Jos joku kulki kaksin käsin seinään tukeutuen kuolaa ynnä muuta rintamuksilla ja kouri naisia hameiden alta, kysymyksessä oli useimpien mielestä viaton hauskanpito, jolle naurettiin iloisesti vielä seuraavana päivänäkin.

Meiltä on hukattu historiasta merkittävä joukko, ns. bobrikoffarit eli jälkikäteen arvioiden liian myöntyväiset myöntyväisyysmiehet. Heitä siivottiin rajusti virkakunnasta, myös tuomioistuimista. Osa kansalaissodan raakuuksista johtui siitä, että joillekin valkoisille tuli kova kiire osoittaa harvinaista ”isänmaallisuutta”.

Stalinismi ja rähmällään olon aika oli maalle hyödyllinen. Me toimimme sotien jälkeen kuin DDR. Entiset viran- ja toimenhaltijat vaihtoivat ehkä kokardia, mutta muuten ei tapahtunut mitään. Aitosuomalainen heimohenki vihelsi korvissa vielä 60-luvulla ja ryssäviha tietysti. Minä muistan.