Diivailua

Jutun kuvassa on lamppu. Ajatus on käytännöllinen. Työskentelyni on vuoroon kirjoittamista, vuoroon lukemista. Kun katkaisee napista painamalla näytöistä virran, myös näppäimistö siirtyy lepoon niin että kirjan voi laskea sen päälle. Valitettavan moni kirjoistani sisältää tolkuttoman määrän pienellä präntättyjä alaviitteitä, pykälän numeroita ja muuta hankalaa. Hyvä valaistus on tarpeen.

Kuten luullakseni noin 97 % aikuisista miehistä, hihkaisen innosta, jos ilmenee tarve mennä rautakauppaan tai tutkimaan tavaratalon sähkötarvikkeita. Totesin että nyt LED-hehkulamput eli tavallisen lampun kantaan istuvat lamput ovat jo nyt hinnaltaan siedettäviä. Tässä palaa normaalin värinen valo teholla, joka vastaa 75 wattia. Mittasin kameralla: valoa on.

Kirjoituspöydän lamppuja näyttää oleva kahta lajia, koululaisille tarkoitettuja ja mielettömän kalliita.

Katselin verkosta ja kävin parissa myymälässä ja ryhdyin haikeaksi muistaessani, että minulla oli vuosikymmeniä kaksi kunnon lamppua. En muistanut nimeä enkä merkkiä. Merkki oli Aris. Tyyppi on tiettävästi vuodelta 1935 ja oli myynnissä noin 50 vuotta. Nyt löytämistäni puuttuvat nuo hyvät ruuvit, joiden avulla valaisimen voi ankkuroida jämerästi sopivaan asentoon.

Luultavasti nämä ovat niin arvottomia tavaroita, ettei kukaan ole keksinyt panna niitä edes verkkohuutokauppaan.

Itse satun olemaan sitä mieltä, että juuri tämä valaisin on täydellinen, todellinen tekniikan ihmetuote. Sovitaan niin, että silmäni ovat jääneet funkikseen. Olen sitä sukupolvea, jolle eräät Artekin tuotteet olivat haaveiden täyttymys. Vielä hienompia ovat jotkut Arne Jacobsenin käyttöesineet.

Tätä valaisinta ei tarvinnut etsiä kaukaa. Se löytyi isäni työhuoneesta, jossa se on ollut käyttämättömänä siitä alkaen, kun isän jalka meni kuolioon ja hänestä tuli sen takia pysyvästi sairaalan asukki.

Olen läkähtyä ylpeydestä. Tämän vehkeen rinnalla kaikkialla näkyvät Livsalin lamput mutkalle väännettyine loisteputkineen ovat toispuolisen oloisia. Tämä on symmetrinen, sopusuhtainen, tasapainoinen ja havaintoesimerkki mekaanisesta yksikertaisuudesta. Materiaali ja muodot sopivat yhteen.

Tuli myös tenkkapoo. Pistotulppa eli töpseli oli maadoittamaton, 70-luvun alun tyyppiä. Huoneessani ei ole ainuttakaan pistorasiaa, joka ei olisi maadoitettu. En ole varma, onko sellaisia koko huushollissa.

Tutkin Tukesin sivustoa, jossa oli yllätyksekseni pätevät ohjeet euroliittymän kytkemisestä kattovalaisemeen ”sokeripalan” tilalle ja muuta mielenkiintoista. Soitin tutulle sähkömiehelle. Esimerkiksi tähän lamppuun saa vaihtaa maadoitetun suko-pistokkeen. Ei muuta kuin rautakauppaan.

Maajohdolle varattu kohta jää tietenkin tyhjäksi. Kohtuullisen ruuvailun jälkeen uusi pistoke oli paikallaan ja toimii.

Varoitus: toisin päin ei saa tehdä. Se on hengenvaarallista – siis vaihtaa suojamaadoitettu töpseli maadoittamattomaan.

Halusin tässä prikata retro-toiminnan, jossa tulos ei taatusti ole huonompi kuin kaupasta uutta ostaen. Tekisi mieli väittää, että valaisin on paras, mitä tältä seudulta rahalla saa. Kokonaiskustannukset olivat, ottaen huomioon pesänkavalluksen, johon syyllistyin viemällä isäparkani lampun, 2 euroa 20 senttiä siitä töpselistä.

Päivän harjoitus herättää huolestuttavia ajatuksia. Kuinka paljon tässä törsäämisen ja kuormituksen maailmassamme on entistä huonompaa tavaraa, joka on aikaisempaa kalliimpaa?

Tämä ei ole vanhoillisuutta. En tunnusta, että jokin olisi arvokasta vain siksi että se on vanhaa. En keräile. Mutta vanha voi olla hyvää tai vielä ihan hyvää. Kuten yhden lapseni äitiyspakkauksesta peräisin oleva froteepyyhe, joka on ollut nyt 40 vuotta käytössä.