Sivun näyttöjä yhteensä

18. marraskuuta 2011

Lamput II


Esineiden kulttuurihistoriassa peili olisi hyvä aihe. Lasinen peili muutti maailman 1500-luvulla. Mutta asiasta on kirjoitettu hiljan (”Esine ja aika”, SKS 2010).

Minä hämmästelin lapsena kahta asiaa. Rantatuvassa oli kärpästen mielettömästi likaaman, kangaspäällysteisen johtimen päässä 25 watin lamppu, joka vilkkui usein. Huvilalla oli öljylamppuja ja myrskylyhtyjä, joiden tärkein käyttöohje oli, etteivät lapset saaneet koskea niihin.

Taskulampun olivat litteitä ja samoin niiden paristo. Tärkein tekninen ominaisuus oli, että joko paristo (”patteri”) oli tyhjä tai polttimo kärähtänyt.

Itse ostin vauvan saatuamme eli 1967 Ruoveden osuuskaupasta Aladdin-öljylampun, jossa oli hehkusukka. Majailimme sivurakennuksessa, johon ei ollut sähköä. Aladdin oli muhkea, mutta vaati kyllä silmälläpitoa, jottei hehkuva sukka alkanut mustua tai leimahtanut pitkin lampunlasia. Värkkejä löytyy esimerkiksi verkostsa firalta Tunnelman Tuojat.

Tilley, jota näki kauan sotien jälkeen, on tehtaan nimi, ja lamppu on keksitty 1813. Voimavalolyhdyistä puhuttaessa ei yleensä olla turhan nuukia. Oli tillikka, petromaksi tai hasakki, yksi hailee. Myrskylyhty saattoi todellisuudessa olla voimavalon lähde, vaikka tavallisin malli oli aika vaatimaton tuikku ja lisäksi hieno keksintö – omiaan navettaan tai vastaaviin palonvaarallisiin paikkoihin.

Kosan-valoakin käytettiin kai partioleireillä. Polttoaineena oli siis nestekaasu, yhden aikakauden suuri symboli. Käytetään sitä edelleen runsaastikin, mutta karkeasti ottaen 60-luvun alusta 80-luvulle vaihtoehtoja ei juuri ollut, muuta kuin nuo sota-aikaiset. Valopetroli palaa lattialla tai sänkyvaatteissa yhtä hyvin tai paremmin kuin lampussa. Nestekaasua markkinoitiin hajuttomana ja turvallisena.

Yritän kaikin voimin propagoida ääneen lukemista perhepiirissä ja miksei laajemminkin. Tapa on kyllä valaistuksen eli yleisvalon puuttumisen tai säästämisen perua. Kun sähkön säästäminen ei tuntunut vuosikymmeniin tarpeelliselta, tapa valitettavasti jäi.

Yleisvalaistus eli koko huone valaistuna vaati ennen sähkön aikakautta kristallikruunun. Kruunuvalaisimia käytettiin sähköisinä iät ajat – edelleenkin. Kristallien tehtävä oli heijastaa valoa joka suuntaan.

Vaimoni on kieltänyt minua ostamasta kristallikruunua, joka on aitoa muovia. On se surullista. Voisi tuntea olevansa ikään kuin parempi ihminen.

Soihtu on säilyttänyt symboliarvonsa. Niitä harrastavat ylioppilaat ja natsit. Tunnen ihmisiä, jotka ovat tärvelleet ylioppilaslakkinsa itsenäisyyspäivän soihtukulkueessa. Itse en ollut silloinkaan mukana. Soihtujen nykyisiä vastineita ovat erilaiset ulkotulet. Ihmiset pitävät vaistomaisesti elävää tulta juhlavana. Olen samaa sakkia. Takkaan tuijottaminen on kiinnostavampaa kuin television katsominen.  Nuotiotulia kaipaan joskus.

Lampun hienoin ominaisuus on mahdollisuus sammuttaa se. Luulen olevani yksi maapallon etuoikeutetuimmista ihmisistä. Asun hiukan ränsistyneessä talossa niin lähellä Helsinkiä, että bussilla, junalla ja omalla autolla Erottajalle ehtii puolessa tunnissa.

Suuret ylellisyydet ovat puhtaus (ilma, ympäristö), hiljaisuus ja pimeys.

Tähän vuodenaikaan iltayöstä ja aamuvarhaisella ei kuulu yhtään mitään, Kuuntelen hiljaisuutta. Kun havahdun yöllä, katselen pimeyttä.

Muuan kävijä sanoi pari päivää sitten sisään tultuaan, että teillä on täällä taivas tähtiä täynnä. Niin on. Oli se kauniisti sanottu ja hyvin huomattu. Täällähän tulee seuratuksi jopa kuun vaiheita. Kuu auki ihmettelee yö. Mutta muistakaa: täyden kuun valossa  ei kukaan syö appelsiineja. Silloin on paikallaan syödä jotain vihreää hedelmää, jääkylmää.

17 kommenttia:

  1. "Nuotiotulia kaipaan joskus."

    Kauniisti sanottu. Vrt. aiemmin puheena ollut Ernest Thompson Setonin kirja plus suomennetut James Fenimore Cooperin kirjat - poikaiän nuotiotulet palavat aina.

    VastaaPoista
  2. Erich Maria Remarque'n kirjassa "Yö Lissabonissa" (DIE NACHT VON LISSABON), kirjan henkilö - ennen itsemurhaansa - rikkoo kaikki peilit jotka asunnossa on.
    Aika tajuttavaa.

    Elokuun hämärässä luin öljylampun valossa Rymy-Eetua. Sen sikari haisi öljylle.
    Vielä tajuttavampaa.

    "Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee,
    ja nyt illan tummetessa, metsä meille kuiskailee...
    " laulettiin partioleirillä. Just vähän ennen kun mentiin telttaan nukkumaan. (Totta kai minäkin menin mutta livahdin salaa ulos. Ja aloin tarkkailla mitä ympärilläni tapahtuu.)

    VastaaPoista
  3. Itse kun tunnen olevani takaoikeutettu lapsesta lähtien, niin muistonikin ovat sen laatuisia. Pikkuisessa, 11. hengen asuttamassa tupasessamme ei valoilla pröystäilty.

    Varhaisimmat muistoni 60-luvun alusta ovat ikkunalla tai hellanreunalla käryävä pottulamppu tai ovensuukoukussa toinen käryäjä, myrskylyhty. Kun äiti sitten hilasi avustuksellamme Ruposelta, linja-auto kirkonkylältä Luikkokankaan polunsuulle, kiepin kuparijohta, kaasupullon ja kaasuvalopaketin, niin riemu oli ylimmillään kun sen joku kylän mies kävi asentelemassa kattoon tohajamaan.

    Navetalla ja savusaunalla kärysivät edelleen vuoteen 1973 saakka lyhdyt, kynttilät ja pottulamput.

    Pottulamppu=ontoksi koverrettu iso peruna, tai nauris, jossa petrolia tai talia ja tavallinen pellavarätti jos ei ollut oikeaa lyhdyn sydäntä laittaa.

    Isällä oli tapana vehnästellä "kun sokkeena syntyy ja humalassa kuolee, ee tiijä mualimassa käyneensäkkään". Itse olen mukaellut saman: kun pimmeesseen syntyy ja syksy-yönä kuolee ee mualima tunnusta sinun tiällä käyneenkään.

    VastaaPoista
  4. Mikä kumma meissä metsäsuomalaisissa on kun me kaipaamme nuotiotulia- niin minäkin.Sisseilin työssäni melkein kolme kymmentä vuotta. Vain hankikelisistä kuutamoöistä nuotiosavuineen on jäänyt voimakkaat kaipuut,kun aurinko jo kumottaa,kevät haisee joka soluun ja nuoruuden voima tuntuu jäsenissä- voima jonka tajuan vasta nyt vanhuuden kynnyksellä.

    VastaaPoista
  5. Olen asunut kaupungissa runsaan kuunkierron vihaten kaupungin valoja. Mutta mittaanko kuitenkin yhä aikaa luonnon mitoilla? Ei, totean vain, kun täydenkuun olen jo kahdesti huomannut. En tarkkaile ja ihaile kuuta kuin ennen, ei täällä voi.

    Makuuhuonetta raatelee lähietäisyydeltä kadun valaistus. Tunkee tummankin verhon läpi; opettelen nukkumaan pimennyslaput silmillä. Katulampun valo-osaan on tuskin kuutta metriä ja näkyy vuoteeseen räikeästi alasuunnasta. Lisäksi kadun toiselta puolelta sisään yltää toinen samanmoinen, oranssi vain. Ensimmäisinä ikkunaverhottomina öinä aamun ikkunassa möllötti vielä kolmaskin kirkas mötikkä. Pahaa tekee puhua näin rumin sanoin kuusta!

    Maalla asuin kahdeksan vuotta ja häkellyttävä oli tähtitaivas jopa ikkunoista katsellen. Ja loistokkaita revontulia oli parina ensimmäisenä vuonna, vaikkei pohjoisessa ollakaan.

    En osaa vielä suhtautua olemiseeni täällä. Pitäisikö sulkea verhoin kaikki ikkunat, kun uusien kerrostalojen voimakkaat seinä- ja pihavalot tunkevat huoneisiimme aamuyöstäkin, kun ihmiset jo nukkuvat ikkunat sammuneina.

    Vaan kummallisen rauhoittavat ovat blogin viimeiset säkeet. Taidan opetella ne toisteltavaksi unettomuuteen. ”Kuu auki ihmettelee yö. Mutta muistakaa: täyden kuun valossa  ei kukaan syö appelsiineja. Silloin on paikallaan syödä jotain vihreää hedelmää, jääkylmää.”

    VastaaPoista
  6. Meillä on kaikki mukavuudet, kerron kyselijöille (jotka ovat huolissaan elämästämme täällä periferiassa): puhdas ilma ja vesi, hiljaisuus, pimeys, tähtitaivas, kylmä ja kuuma (huom: ei tappava tasalämpö) ja linnut.

    Pirkko A

    VastaaPoista
  7. Ernest Thompson Seton asui pitkään Torontossa, ja hänen sukulaisensa omistivat laakson reunalla olevan Spadina-nimisen kartanon, joka on nykyään museona.

    Ernest Thompson Seton kirjoitti Don Valley -joen ja sen sivujokien laaksojen luonnosta, joka oli hänen aikanaan eli 1900-luvun alussa melkein koskematonta. Vielä meidän aikanamme se on ainutlaatuista. Ihastuin Toronton laaksojen luontoon niinä vuosina, jolloin asuin Torontossa.

    Lue lisää linkistä. Tulisi liian pitkä kommentti.

    VastaaPoista
  8. Se hehkusukka on melkoisen herkkä rikkoutumaan.

    VastaaPoista
  9. Mainio kirjoitus taas. Kiitokset siitä.

    Sukulaistätini eleli Ruovedellä vuoteen 1974 mökissään pelkän öljylapun valossa. Näin, vaikka hänen tiluksensa yli ja läpi kulki sekä 440 kilovoltin, 20 kilovoltin että normaali 220 voltin sähköverkko.

    Syy ei ollut köyhyydessä (rahaa oli pankissa) eikä edes tyhmyydessä tai nuukuudessa (rahaa käytettiin järkeviin kohteisiin mm. remontteihin), vaan siinä, että hän ei nähnyt sähkölle riitävää tarvetta.

    - elämä rytmittyi hyvin valopetrooliliekin valossakin

    VastaaPoista
  10. Öljylamppu on muuten keksitty Puolassa. Ljublinin lähellä oli öljylähteitä, taitaa olla vieläkin joku pumppu ainakin näytillä, ja Ljublinissa on öljylamppumuseo. Kurkin sen ikkunoista, mutta kun oli maanantai ja museo kiinni. 70-luvulla öljylamppuja ei saanut mistään. Kuskasin yhden hienon Meksikosta, se on yhä käytössä mökillä. Kun oltiin sotaa paossa Mikkelin lähellä maatalossa, siellä oli karbidilamppu. Sen paineastiaan pantiin pala karbidia ja vettä, ruuvattiin kansi kiinni ja sytytettiin. Asetyleenikaasua. Lamppua ei voinut sammuttaa yöksi, vielä aamullakin siinä oli pieni liekki.

    VastaaPoista
  11. "Asun hiukan ränsistyneessä talossa niin lähellä Helsinkiä, että bussilla, junalla ja omalla autolla Erottajalle ehtii puolessa tunnissa."
    Kuulut, JK, todellakin eliittiin: kaikki kaupungin edut ja maaseudun rauha.
    Yksi harvoista asioista, joissa edistys on edistynyt on taskulamput: pieneen kokoon saa todella valotehokkaan lampun, jonka patterit (AA tai AAA)kestävät.

    VastaaPoista
  12. Katselin lansi-savolaisessa metsassa jahtiporukkaa, joka oli tehnyt itselleen nuotion. Vahan sataa tuhjutti, mutta nuotio naytti tuovan hyvan feeliksen. - Eikos sinne Jorvaksen rauhaan voisi pihalle tehda nuotion
    koivuklapeista; ainakin perjantai-iltaisin!
    Luulis etta siita sais irtopisteita!?

    VastaaPoista
  13. RAKOVALKEA
    Kun on tullut saaduksi sellaista pitkanmatkan retkeilijan ja tappajan koulutusta (kaukopartio siis), niin nousee mieleen muistikuvia rakovalkeista ja kaminoista. Kumma kylla , ei mitaan petromakseja ollut. Rakovalkean loimussa pallisteltiin tai sitten pilkko pimeassa. Jos kaminahommiin paastiin, niin
    loihan se kaminakin lampoa, mutta myos valoa (hekua siis).

    VastaaPoista
  14. Sabine Melchior-Bonnet: Kuvastin, peilin historiaa. ISBN 951-796-314-9. Atenakustannus

    VastaaPoista
  15. Perhetuttuihimme kuului 50-60-luvulla yksinäinen, erakkona perämetsillä rakentamassaan pienessä mökissä elänyt mies, joka oli ollut vapaaehtoisena Viron itsenäisyystaisteluissa vuosisadan alussa, parikymmentä vuotta siirtolaisena Kanadassa ja saman ajan tehdastyöläisenä Etelä-Ruotsissa.

    Muistan hyvin käynnit hänen mökissään, jossa ainoa valaisin oli öljylamppu pirtin pöydällä. Sivistyneenoloinen kuihtunut ukkeli kertoili Saimaa suupielessä savuten ystävällisesti kokemuksistaan Lännessä ja esitteli pihaansa valaamaa aurinkokelloa ja Amerikasta tuoduista siemenistä metsään istuttamiaan puita. Mieleenpainunut persoona lapsuudesta, joka jätti meille muistoksi meille myös sukulaismiehensä, tunnetun historiantutkijan teoksia.

    VastaaPoista
  16. Anonyymi (asunut kuunkierron) Auttaa kovasti kun nukkumaan mennessä pistää silmänsä kiinni.

    VastaaPoista
  17. Ääneen lukeminen on hienoimpia yhdessäolon muotoja. Siitä on täällä ollut aiemminkin puhe, ja olin silloinkin asiassa esillä, joten ei nyt muuta kuin heitto: miksi meillä ei useammin kuule kirjailijaa lukemassa omia tekstejään? Tervo sanoi kyllä hyvin, että hän aina pettyy omaan luetaansa, korostaa vääriä ja nielee oikeita asioita (tai jotain samanlaista näppärää hän sanoi). Asia tuli viimeksi mieleen Teeman sarjasta Dostojevskin elämä, jossa upea (vaikka käheä) Jevgeni Mironov loisti - oli useita kohtauksia D:stä lukemassa julkisesti ääneen.

    VastaaPoista