Niittokone

Olimme Jyväskylässä , kun oli käsketty.

Tietotekniikalla on komea talo, mutta näköala oli vielä komeampi.

Halusin että ajetaan Päijänteen länsirantaa takaisin. Lopulta innostuin niin, että pujottelimme Kangasalan kautta Pälkäneelle ja siitä Hämeenlinnaan. Olli joka ajoi ei esittänyt ainakaan painavia vastalauseita, mutta minä olin unohtanut, miten kaunista se on.

Halusin varmistaa sen sellaisen hiihtokeskuksen, joka näkyi tielle mutta ei houkutellut tutustumaan, kun en ole alan harrastaja.

Vietin siellä sukulaisissa aikaa useita kertoja, ja varsinkin yksi pidempi vierailu on jäänyt mieleen hyvin tarkasti. Juoksimme alas sitä vaaraa, joka on nyt yksi hiihtokeskuksen rinteistä. Silloinen maauimala näytti olevan paikallaan ja ennallaan.

Mutta talot olivat tietenkin poissa ja ihmiset. Näillä sukulaisilla oli ollut sikäli onnea, että Päijänteen rantamat eivät olleet huono korvaus Kivennavalle jääneistä tiluksista.

Keskustelumme tässä on tuonut esiin muistoja ja muistikuvia, jotka ovat syöpyneet mieleen, ja niitä on kuvattu hyvin. Ei moni halua kirjoittaa todella isoista muistoista, pahoista yhtä vähän kuin hyvistä.

Mutta ehkä useimmilla on oma ”Madeleine-leivoksensa”, se kirjailijan kuvaama outo kokemus, että maku ja siis myös haju ja kosketus voi palauttaa mieleen kokonaisen aikakauden kaikkine ihmisineen.

Mustarastas, joka mellasti tänään kuusessamme, vetää uskomattoman kaikuisalla äänellään mieleen vaikka mitä. Jos asettautuisin tuomariksi, nostaisin mustarastaan satakielen edelle.

Heräsin eräänä yönä tai aamuna niittokoneen ääneen. Kun kuuntelin, se oli jotain muuta, ehkä jokin lintu.

Niittokone oli kauan hevosvetoinen, mutta kyllä niitä käytettiin traktorillakin. Keksintö oli vanha ja alkeellinenkin. Siksi säksättävä ääni oli aina tunnistettavissa, ja se liittyy kesäkuun lopun tai heinäkuun lopun aamuun. Niitto kai aloitettiin aamukasteen aikaan eli hyvin varhain. Jänikset ja jäniksenpoikaset juoksivat hulluina konetta karkuun. Sen terä oli monille eläimille vaara.

En enää edes muista milloin dinosauruksen munat, valkoiseen muoviin käärityt heinäpaalit, tulivat maisemaan. En ole kuullut kenenkään sanovat niitä kaunistuksiksi. Kauan sitten pohjoiseen ajaessa heinäseipäät vaihtuivat jossain kohdin haasioiksi. Ruiskuhilaiden muistaminen on jo ylpeilyä. Ehkäpä niitä ei 50-luvun puolivälin jälkeen juuri nähnyt – mutta toisaalta oli sellaisia pieniä mökkejä, joissa ei käytetty koneita. Olen minä nähnyt ihmisten jopa puivan vakavissaan varstalla eli käsin, vaikka puimakoneet tulivat viimeistään 1920-luvun alussa yleiseen käyttöön.

Menneisyys on tympeä ja tyly maailma. En haluaisi sinne takaisin. Oikeastaan en halua edes katsella ”vanhoja paikkoja” eli sellaisia, jotka muistan toisen ajan erilaisessa asussa. Mutta muistoilla on merkitystä.

Wallace Stevens: Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta

I

Kahdenkymmenen lumisen vuoren keskellä

ei liikkunut muu kuin

mustarastaan silmä.

II

Olin kolmea mieltä

kuin puu,

jossa on kolme mustarastasta.

III

Mustarastas liehui syksyn tuulissa.

Se oli pieni osa sanatonta näytelmää.

IV

Eräs mies ja nainen

ovat yhtä.

Eräs mies ja nainen ja mustarastas

ovat yhtä.

V

En tiedä mihin mieltyä,

äänen vai merkityksen muutokseen,

mustarastaan vihellykseen

vai sen jälkeen.

= = =

X

Kun mustarastaat lentävät

vihreässä valossa,

sopusoinnun parittajat

kirkuvat sitä näkyä

XI

Hän matkusti Connecticutiin

lasivaunuissa.

Kerran muuan pelko lävisti hänet,

kun hän luuli

ajoneuvon varjoa

mustarastaiksi.

XII

Joki liikehtii.

Varmaan mustarastaat lentävät.

XIII

Koko pitkän päivän oli ilta.

Satoi lunta ja tarkoitti sataakin.

Mustarastas istui kuusen kämmenellä.

(Suom. JK, ”Tämän ilmaston runot”, WSOY)