Jupinaa

Rintamaupseereista olen ajatellut, että tuollainen ominaisuuksien sopusuhta oli ehkä se kaikkein tärkein. Ei mitään sensaatiomaisia urotekoja, mutta toisaalta porukka kesti loppuun asti.

Olen ennenkin mainostanut Knut Pippingin kirjaa Komppania pienoisyhteiskuntana. Pippingin aineisto on JR 12:sta. Siinä sosiologi esittää 1940-luvulla (väitöskirja oli alkujaan ruotsinkielinen) erittäin mielenkiintoisen verkostoteorian.

Vaimoni isä, joka selvisi ihmeellisesi talvisodasta Summassa, oli muuten juuri JR 12:n komppanianpäällikkönä koko varvin Kiestingistä Ihantalaan ja säilyi kaikin puolin hengissä, vaikka Pyöräkankaalla teki tiettävästi tiukkaa.

Pipping pyrki selvittämään konekiväärikomppanian sisäistä rakennetta ja arvioi, että suomalaisen sotavoiman ydinosasto oli pakkiporukka – ne jotka keittivät samoilla tulilla korvikkeensa. Aliupseeriarvoilla ei ollut merkitystä, kotipaikoilla jonkin verran.

”Kaveria ei jätetä” –iskulause on hiukan yllättäen Pippingin esittämän muodossa ”kaverin ruumista ei jätetä”. Kun Ihantalassa ei ollut ruokaa eikä ammuksia, vähät huoltomiehet pantiin kantamaan vainajia pois. Kuolleista ja haavoittuneista huolehtiminen oli hänen mukaansa kaikkein tärkein asia. Sitä ei tarvitse selittää epäitsekkyydeksi. Tuntui paremmalta olla porukassa, jonka tiesi auttavan ainakin sidontapaikalle. Urhoollisuutta taistelussa pidettiin Pippingin mukaan ”yksityisasiana”, jota ei kiitelty eikä moitittu mutta jolla ei sopinut kehuskella.

Tämä on oikeastaan pitkä vastaus siihen hiukan nenäkkääseen kommenttiin viikonlopun sotasurmakirjoituksiin, että kymmenen prosentti kymmenestä tuhannesta on enemmän kuin tuhannesta.

Tarkoitin mittakaavaongelmaa, joka on aidosti vaikea. Jo kadonneessa yhteiskunnassa – mikä oli kylän koko ja mikä kunnan ihannekoko?

Jo mammutinmetsästäjät jakautuivat kyliksi ja klaaneiksi. Nähtävästi viimeksi kuluneet kaksikymmentäviisi tuhatta vuotta sosiaalista rakennetta ovat määränneet ravinnon hankkiminen ja välimatkat.

Siksi minä näitä karttoja julkaisen, jotta näkisitte, miten esimerkiksi joki oli ennen ”maantie”. Asutus keskittyi käyttökelpoisten vesiväylien varteen.

Kaupungeista on kirjoittanut parhaiten Peter Hall (Cities and Civilization). Se on suunnattoman laaja kysymys. Viittaan vain rukkasella koilliseen ja sanon että jossain Arkangelin paikkeilla oli kerran mahtava kauppakaupunki Bjarmia, joka sitten lakkasi olemasta. Syyt ovat oikeastaan tuntemattomia.

Suomalainen kuntajärjestelmä on pitkäkestoinen epäonnistuminen. Maallinen hallinto erotettiin seurakunnista 1862, mutta valmista ei ole tullut.

Kukaties vuoden 1939 kunnat olivat käsiteltäviä – piti olla yksi lääkäri ja kätilö, terveyssisaria ei vielä ollut, kunnantoimistossa tarvittiin pari kanslistia ja kansakoululautakunnassa väkeä.

Toimivaa kokonaisuutta ei voi määritellä väkiluvulla, vaan pinta-ala, kulkuyhteydet ja elinkeinorakenne on otettava huomioon.

Luulen että noista vainajien tilastoista näkyy kuntia, jotka olivat jo ennen sotaa lohduttoman pieniä, ja kymmeniä kuntia, jotka muuttuivat elinkelvottomiksi suurten ja raskaiden sotatappioiden vuoksi. Yhtä kuollutta kohti oli kolme tai neljä ruumiilliseen työhön pystymättömäksi haavoittunutta.

Yhteisö kestää harvennuksen ikäpyramidin alapäästä ja tietysti yläpäästä, mutta tämä parhaassa iässä olleiden menettäminen, joka keksittiin ensimmäisessä maailmansodassa, aiheutti luultavasti pysyviä muutoksia.

Yli puolen vuosisadan takaisissa tilastoissa oikeastaan maanviljelijöiden valtavan suuri osuus herättää eniten ajatuksia. Tuo nimike synonyymeineen tarkoitti maata omistavia ihmisiä. Kun suurtiloja oli niin vähän ja vuokraviljely oli jo järjestetty, maa oli aika pitkälle maanviljelijöiden varassa.

Siitä olen kirjoittanut usein, että evakoiden ja rintamiesten välivarastointi oikeastaan elinkelvottomille alueille ja heidän ajamisensa maanpakoon Ruotsiin on yksi itsenäisen Suomen historian häpeällisimpiä lukuja.

Mutta toisaalta maanviljelijöitä ja näiden poikia kuoli sodissa 20 000 – 25 000. Vaikka heistä oli aikamoinen osa luovutetulta alueelta – eikö tässä ollut sauma ja yksi keino maatalouden alasajoon, joka sitten toteutui?

Elinkeinorakenne muuttui niin nopeasti, että kun 1945 lähes puoli miljoonaa miestä nimitti ainakin osan vuotta itseään metsätyömiehiksi, nyt metsureita on tilastoitu noin sata.

Tämän haluan johtaa aluksi sotatilastoista: ensin meni maanviljely, jonka jäljellä olevaa osaa sanotaan nyt maatalousyrittämiseksi, sen jälkeen meni perinteinen tehdastyö ja nyt on menossa metsäteollisuus.

Kun lähiaikoina julkaisen tässä blogissa laajan kaatuneiden ammattien luettelon, teen sen sanoakseni: katsokaa tarkasti. Neljä viidettä osaa ammattinimikkeistä on oikeastaan kadonnut. Ehkä vielä suurempi osa ammateista on kadonnut.

Mullistus on ollut täydellinen ja siirtyminen tähän palveluyhteiskuntaan, joka joko osoittautuu elinkelpoiseksi tai sitten ei, on monin kohdin sotien suora seuraus.