Lätsä

Päähine on yksi olemassaolon suuria arvoituksia. Luennoilla ja kirjoituksissa olen esittänyt vakuuttaviakin selityksiä, mutta ne ovat valetta.

Arvaus, jota joissakin yhteyksissä sanon hypoteesiksi, on sosiaalisen arvon esittäminen eli arvomerkki. Siis päähine on.

Noin päin ajatellen olisi ymmärrettävää, että kuningas ei riisu kruunua valtaistuinsalissa, ja sekin että tänäkin päivänä kaikki miehet ymmärtävät riisua päähineensä kirkossa. Ainakin hautajaisissa.

Naisten perinteinen tapa peittää päänsä kirkossa näyttäisi kadonneen. Ei ihme. Tapa liittyi seksiin. Hiukset, etenkin avoimina, ovat jokin seksuaalisuuteen tai seksuaaliseen identiteettiin liittyvä asia. Muinoisessa Suomessa naimattomalla neidolla saattoi olla esimerkiksi punapaula hiuksissaan, mutta vaimon kuului peittää päänsä. Vanhimmat meistä muistavat naisia, jotka pitivät huivia sisälläkin ja suosivat erilaisia toinen toistaan kammottavampia sitomistapoja.

Vuonna 1918 päähine helpotti toimeenpanijoita. Kaikki ne ammuttiin, joilla oli lippalakki. Vanha työväki, jota ei ole enää olemassa, ei olisi mistään hinnasta näyttäytynyt lierihatussa. Söörnääsin hampuusit saattoivat käyttää knallia, mutta se oli rekvisiittaa.

Äidinisä käytti lierihattua (”Eden-hattu”) ja talvisin mannerheimaria, joka oli aitoa sähkökania. Isänisä suosi usein lippalakkia, vaikka olikin kova porvari, mutta se oli jokin sosiaalisen uhman osoitus.

Maassa oli kukoistava lippalakkiteollisuus. Nyt ei sitten ole puhe baseball-lakeista, jotka ovat lipallisia, vaan entisistä kankaisista lätsälakeista. Ne olivat litteitä ja niissä oli joskus napa tai nappi.

Muoti oli kansainvälinen. Jonkun ehkä muistava sanomalehtisarjakuva ”Lätsä” (Andy Capp – tarkoitus ääntää ”handicap”) oli osuvasti nimetty. Brittiduunarin juopotteluasuun kuului talvellakin pikkutakki, kaulaliina ja lätsä.

Pitkä palttoo oli epäilyttävän herraskainen tai se saattoi tuoda mieleen manttelin eli sinellin. Kunnon työmiehellä oli lyyssi eli pusakka tai sitten pomppa eli lyhyt mutta mahdollisesti hyvinkin tukeva ja topattu takki, reisien puoliväliin ulottuva.

Lätsää kuului heilauttaa vastaantulijoille, ja kun mentiin oikein asialle, lippalakki siepattiin kaksin käsin päästä ja sitä pidettiin mytyssä rinnan korkeudella. Lätsän leipominen käsissä kuului asiaan, jos oltiin tahtomassa siemenviljaa tai pyytämässä maksuajan pidennystä.

Ellette muka tiedä, mitä tarkoitan, Heartbeatin (Sydämen asialla) mainio Dave hallitsee tämän etiketin ja käyttää sitä jopa puhutellessaan sikoja.

Ei tämä ole mikään helppo asia. Jossain farssissa tosi tohelo kohotti kypärää tervehtiäkseen esimiestä, ja se on tietysti järjettömän huvittavaa.

Minulla kun on silmissä vikaa, en pidä aurinkolaseista, mutta tarvitsen lipallisen lakin ainakin ajaessani autoa. Kaksi kuukautta vuodessa aurinko paistaa pahasti silmiin pikkutiellä sekä aamulla lähtiessä että illalla palatessa.

Prinz-Heinrich-Mütze on muuten sopiva, mutta sitä joutuu varomaan. Se ei pidä siitä, että sen päällä istutaan. En kyllä pitäisi minäkään.

Runoilijamainen lierihattu olisi tietysti paikallaan ja olen sellaista käyttänytkin, mutta se on lyhyesti ilmaisten hankala.

Hatut katosivat muodoista yhtäkkisesti. Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa kytät istuivat sisällä lierihattu päässä ja rööki suussa. Sitten keksittiin kai teeskennellyn tasa-arvon merkeissä, ettei kukaan pidä päähinettä. Sitten tuli yleisvasemmistolaisuus, yleisbolshevistiset eli neuvostohenkiset lippalakit ja taas oltiin siinä tilanteessa, että päähine julisti kantajan sosiaalista asemaa. Amerikkalaiset käyttivät päänauhaa ja jotkut Che Guevaran hengessä barettia.

Pipo, joka on pohjoisen parlamentaarisen demokratian vastaus päähineongelmaan, taisi nykyisessä muodossaan levitä kaupunkimuotiin talviurheilijoilta. Nykyisessä laajassa käytössään se on kätevän transseksuaalinenkin.

Päähinekysymykseen ei pidä suhtautua kevytmielisesti. Puhtaasti mielipuolinen fryygialaispäähine koristaa Ranskan vallankumouksen peruna monia vaakunoita ja symboloi siis vapautta. Armeija käytti ”verikauhaa”, joka ei ole tullut muunnelmanakaan takaisin muotiin, kuten ei myöskään suikka.

Kolmikolkkahattua luulin käytännölliseksi, kunnes luin Peter Englundin Suuren sodan vuosista (Ofärdsår), ettei se muotoonsa taivuteltuna oikeastaan kestänyt sadetta. Napoleon-tyyppinen päähine kuului oikein päin pidettynä virka-asuun Suomessakin. Se saattaa olla suikan kantamuoto.

Näitä mietteitä herätti alustava perehtyminen Kiinan ja Japanin virallisiin päähineisiin, jotka oli nimenomaan tarkoitettu samaan käyttöön kuin kaluunat meillä eli ilmaisemaan asema.

Mutta onko lippa – jollainen omassa päähineessäni on – jollain tavoin jalo kapine, koska entisistä vangin ja alokkaan päähineistä se oli poistettu ja matruuseilta samoin.

Kukaan ei ole kertonut minulle, miten armeijamme upseeristo ja kadettikunta suhtautuvat siihen, että heiltä on nyt viety koppalakki. Se on päähine, jollaista en ole päässyt koskaan käyttämään, joten voin vain kateellisena ihmetellä, eikö sellainen ole kallis tehdä ja epäkäytännöllinen useimmissa luvallisissa huvituksissa?