Pois kissa pöydältä

Kirjoitan sotasurmista eräin taka-ajatuksin. En ole vielä edes päässyt korostamaan, että Suomen siviilimenetykset olivat Euroopan pienimmät sotaa käyneistä maista. Ranskassa kuoli siviilejä 270 000, Saksassa 1,8 miljoonaa, Neuvostoliitossa 11,4 miljoonaa ja Kiinassa ainakin 16 miljoonaa. Suomessa luku on tuhat – kaksi tuhatta. Virossa virallinen luku on 40 000, mutta siinä ei ole mukana Siperiaan vietyjä.

Sitten huomiotani kiinnitettiin juuri nyt myynnissä olevaan The New York Review of Booksin juttuun, jonka kirjoittaja Tony Judtin pari kirjaa olen lukenut.

Hiukan kärjistäen hän esittää siinä saman ajatuksen, johon olen halunnut itse vaihe vaiheelta johdatella lukijoitani.

Sota syövyttää ja pilaa myös ns. voittajan.

Amerikkalaiset ovat viemässä koko maailman nopeassa tahdissa helvettiin.

Siellä on ainakin yksi korkeimman oikeuden jäsen (Scalia) ja joukko juristiprofessoreita, joiden mielestä tunnustukseen kiduttaminen on ”eräissä olosuhteissa” sallittavaa. Ja kuolemanrangaistus on tunnetusti voimassa.

Amerikkalaisilla ei ole mitään muistikuvaa siviiliuhreista eikä oikeastaan liioin sodasta. He ovat kerran toisensa jälkeen lähteneet sotaan silloinkin, kun vihollista ei ole, kuten Vietnamissa ja Irakissa. Edellisessä viholliseksi nimettiin aggressiivinen kommunismi ja jälkimmäisessä Saddam Hussein oletettuine joukkotuhoaseineen.

Lehdissä väitetään, että neljännes sotilaista tai ehkä vielä suurempi osa tulee Irakista takaisin syvästi häiriintyneinä.

Euroopassa – Suomessa – kiltit tädit, humanistisedät ja entiset stalinistit eivät halua muistella sotaa eivätkä lukea siitä.

Valikoiva unohtaminen on käytännössä testattu keino.

Itse asiassa juuri Saksa ja Neuvostoliitto olivat valtioita, jotka tekivät kiduttamisesta ja valtion toimeenpanemasta teloittamisesta ”normaalin” käytännön ja sitten valehtelemisesta ja pettämisestä kansalaishyveen tai ainakin asian, joka oli pakko hyväksyä.

Judt sanoo aika ilkeästi, että Neuvostoliiton kaaduttua alettiin markkinoida ajatusta, että nyt se kaikki on ohi ja unohdetaan. Vuoden 2001 tapahtumien jälkeen alettiin myydä ajatusta, että siviileihin kohdistuva terrorismi olisi uusi asia ja sodalla taltutettavissa.

Mitään sellaista kuin Ranskan tihutyöt Algerian sodassa ja tappio ”terroristeille”, ei ole koskaan tapahtunut. Palestiinalaisten terroria ei suinkaan edeltänyt juutalaisten harjoittama terrori. Eikä valtionpäämiehinä tai ministereinä ole istunut entisiä terroristeja.

Mitä apua sen tietämisestä on, ettei historia alkanut eilen? Miksi ”historiasta ei opi mitään” ja ”historia on kuollut” ovat idiootin iskulauseita?

Mittanauhasta ei opi mitään. Mutta melkein kaikki kasvaminen ja oppiminen tapahtuu vertauskohtien (referenssien) avulla. Mittanauha on nopea referenssi, jota käyttäen voi verrata puun pituutta omaan pituuteensa. Historia on elävä referenssi, mutta sen tunnustaminen ylittää Hiihtoliiton kyvyt.

Rasismikin on saanut huonon maineensa siksi, että ihmisoikeuden kiistäminen eli viholliskuvan luominen on sodanlietsonnan ja sodan keskeinen keino.

Demokratia, jossa eräät menettelytavat, kuten kiduttaminen, ovat kerta kaikkiaan kiellettyjä, on eräs eurooppalainen perinne, jota ei saa sotkea. Meillä on kokemusta ja muistoja eli vertauskohtia muusta.