Kuvitellut asenteet

 

Linkola sanoo, ettei ihmisellä ole toivoa. Tuntuu kuin tuon olisi kuullut ennenkin. On sitä toisteltu taukoamatta 3 000 vuotta.

Tulkitsen että tuo mielipide on hiukan vajaasti muotoiltu. Linkolan kaltaisilla ihmisillä ei ole toivoa eli siis tulevaisuutta. Sama koskee siis myös minua. Hiukan huolestuneena vilkuilen biologisia ja kulttuurisia jälkeläisiäni. Tulinko opettaneeksi heidät huonoille tavoille?

Perustelen tätä mittauksilla, joista yksi mielenkiintoinen on tutkimusseloste ”Suomi 2014”. Se on verkossa. Kyselyjä on tehty 15 vuoden ajan. Vastaukset ovat keskenään vertailukelpoisia.

Tietenkään en usko mielipiteisiin. Mielessä ei ole pitimiä. Olisi parempi puhua mielipiteiden markkinoista. Fasismissa on se hyvä puoli, että vastustavat mielipiteet ovat aitoja, koska ne ovat niin vaarallisia. Toisaalta silloin mielipiteitä on vähän.

Jos kuvitellaan uskottava kyselytutkimus maassa, jossa salainen poliisi urkkii ja tappaa, tulos olisi meidän nykymaailmaamme yksimielisempi. Noin yhdeksän vastaajaa kymmenestä vastaisi – siis kuvitteellisessa esimerkissämme rehellisesti – ”ei osaa sanoa”. Epäilen että tämä olisi yleisin vastaus selkeimpiinkin kysymyksiin – rasti ruutuun ”mies – nainen – ei osaa sanoa”.

Suorastaan dramaattisesti ovat pudonneet työn, tasa-arvon ja rauhan arvostus. Niitä vaalivat vain vanhat ja ymmärtämättömät. Koska vanhat pitävät kiinnikokoomuksesta ja demareista, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä, rahan arvostus on siis ikäryhmät yhdistävä tekijä.

Nuorempien silmissä vetävimpiä vaihtoehtoja ovat ”elämisen laatu”, mielenkiintoinen elämä ja vapaa-aika.

Maailmanrauhan rinnalla ei mainita huolta ympäristöstä. Vuonna 1999 sellainen taisi olla tilastollisessa tarkastelussa mitätön asia. Huoli ydintuhosta oli juuri väistynyt. Ympäristöstä ei huolehdittu, koska Linkola hoiti sen puolen. Ympäristötietoisuutta ei ollut vielä keksitty. Luonnonsuojelu oli moralistinen ja esteettinen asenne (”älä sylje nurmikolle”).

Jos toistaisin vielä kerran, että luonnonsuojelu on amerikkalainen päähänpisto. Kunnon eurooppalaiselle, etenkin meille pohjoisille, luonto oli vihollinen, joka oli kukistettava väkipakolla. Kirjoittajat höyrysivät soiden kuivattamisesta ja järvien laskemisesta. Edes Paulaharju ja Pälsi eivät kommentoineen omien kirjojensa valokuvia, joista näki, että asumusten ympäristö erämaisillakin alueilla oli hakattu törkeästi polttopuiksi. Uskonnollinen henki tuki asennetta. ”Korpivaellus” oli elinikäinen koettelemus – siis mielikuvissa kirjaimellisesti käveleminen metsässä, luonnossa.

Amerikassa oli Thoreau ja sitten Muir ja luonnonsuojelualueet. Kaikista mahdottomista paikoista liike alkoi Kaliforniasta, jossa osa hienointa ympäristöä oli hiljan tuhottu tolkuttomalla louhinnalla.

Sama tutkimus esittää numeroina ja pylväinä rakkaimpieni eli painettujen kirjojen ja lehtien taloudellisen tuhon varmuuden. Keskustelua on käyty 15 vuotta koetuin keinoin latelemalla typeryyksiä puolin ja toisin. Ei painettu media mihinkään häviä. Se vain kutistuu taloudellisesti kannattamattomana. Jo nyt hyvin kirjojen hinnat ovat kolminkertaistuneet – muualla paitsi Suomessa. Nyt tarkoitan hyvillä kirjoilla huolellisesti kirjoitettuja ja hyvin toimitettuja mutkikkaista aiheista.

Kirjoittajat ovat jo vuosia sitten huomanneet, miten paljon helpompaa ja halvempaa on kirjoittaa asiat hiukan sinne päin ja olla johdonmukaisesti puolinokkela ja täysin ilkeä. Tarkoitan tämän hetken kolumnityyliä, vaikka en oikein jaksa lukea niitä kirjoituksia, kuten en yleensäkään sellaista, mistä arvaan keskikohdan ja lopun luettuani kaksi lausetta alusta. On turha odottaa esimerkiksi Sipilän ja Soinin toimista analyyttistä artikkelia – tai Rinteen. Tänään luin kummakseni, että Jutta Urpilaisesta tai Erkki Tuomiojasta pitäisi tulla tasavallan presidentti.

Tänään olen huolissani televisiosta. Koska useimmat väittävät toista, arvelen että myös televisio menee sukupolveni mukana hautaan. Myönnän, että kumman pitkään se on rimpuillut myös kovilla markkinoilla, Yhdysvalloissa.

Meillä Maikkari ei pärjää ja Yle on tavallaan turvattu suoralla julkisella rahoituksella, mutta ei kuitenkaan pärjää. Nuoret katsovat mainoksensa puhelimesta ja pädistä, ja heille ne mainokset on suunnattukin.

Oma riippuvuuteni auto- ja tekniikkalehdistä sen kuin lisääntyi, kun tajusin, että ne ovat pappalukemistoja. Tekniikan Maailma ei ole onnettomuudekseen käsittänyt sitä. Kerran yritin sanoa lehden johdolle, mutta eivät he uskoneet.

Syystä tai toisesta nuoret, maksukykyiset lukijat eivät ole kiinnostuneet moottoripyöristä eivätkä autoista, paitsi Teslasta. Nyt valtaan nousevalle sukupolvelle, jossa naisten asema ja merkitys on aivan toinen kuin ennen, auto, juna ja lentokone ovat oman minä käärepapereita, siis pakkauksia. Riittää että pakkaus on korea. Vakavamielistä rahaa siihen ei panna. Ilmiö on sama kuin muotialan suuri uhka. Myös vaatteet ovat kääreitä, käärinliinoja.

Yksi muukalaisraivon syy tällä hetkellä on selvä: kamalat turvapaikan hakijat kehtaavat pukeutua samalla tavalla kuin me, paitsi ne naiset, joilla on huivi päässä. Onneksi osa näyttää, mistä muodissa on kysymys. Maahan juuri tulleilla näkee päättyneiden ja unohdettujen urheilukilpailujen teepaitoja ja lakkautettujen liikkeiden logoja.

Rinnastan autolehdet televisioon papppaviihteenä, koska ikätoverini eivät osta kalliita autoja, autolehtiä vain. Televisio on katkera paikka, koska minun on pakko tunnustaa, että pidän kovasti monistakin ohjelmista ja teräväpiirtonäytöstä, joka on näille silmille niin paljo parempi kuin tämä ihan hyvä näyttö. Mutta kun katselen amerikkalaisten reittauksia ja etenkin mainosdollareiden liikesuuntia, kyllä suunta on selvä. Ja onhan vakava riippuvuus televisiouutisista tunnettu vanhuudenheikkouden merkki.

Pudonneita lehtiä, kuvassa.