Surullinen tapaus

Otsikko on Lauri Viitaa. Säe päättyy ”sellaista on vapaus”. Puhe ongelmasta, joka ei ollut vältettävissä, kun nuoren riuskan urosluteen mieli paloi vapauteen.

Asiana on ikävä kysymys. Kuka hyötyy, kun Venäjän lentokoneet ja ohjukset pommittavat maastoa Syyriassa television nähden?

Sanoisin että Venäjä. Jotkut sanovat että Syyrian presidentti, mutta se on vain toinen tapa sanoa Venäjä.

Muistelemallakaan ei tule mieleen, että Venäjä, Neuvostoliitto tai Venäjä olisi joskus ennen harjoittanut sotatoimia Välimerellä. Mieleen tulee loputon määrä historiallista aineistoa ongelmasta, joka ilmeni jo 1700-luvulla: pääsy Mustanmeren ja Turkin salmien kautta Välimerelle.

Mieleen tulee myös, että Turkki oli ensimmäisen maailmansodan ajan ja sitten toisen maailmansodan ajan erittäin suuri ongelma sodankäynnin kannalta. Mutkikkain tavoin Euroopan ja siis Venäjän historia kiertyy kysymykseen öljystä. Jo sata vuotta sitten saksalaiset rakensivat taistellessaan sodassa Venäjää vasaan rautatietä Bagdadiin. Hitlerin miehillä oli sitten seuraavassa sodassa sekin ajatus, että kun El Alamein on kukistettu ja Kairo valloitettu, seuraava tavoite on Intia.

Venäjä (keisarikunta) kärsi ehkä ratkaisevan takaiskun Tshushiman meritaistelussa Japania vastaan. Sotalaivat kulkivat pitkän tien Euroopan ympäri Tyynelle valtamerelle, ja osa tuli Krimiltä Turkin salmien kautta. Pohjaan menivät, melkein kaikki.

Tuo sota, jossa Japani voitti maalla ja merellä miten tahtoi, oli erittäin suuri järkytys. Tuohon maailmanaikaan eli ennen ensimmäistäkään Geneven konventiota Venäjällä pidettiin lähes käsittämättömänä tihutyönä, että Japani hyökkäsi Port Arthuriin ilman sodanjulistusta. Kun tästä raivottiin, Japanista vastattiin, että juuri samalla tavalla Venäjä oli itse menetellyt hyökätessään Suomeen 1808 ilman sodanjulistusta…

Sain jo Jantusen ”Informaatiosodasta” hyödyllisen muistutukseen. Tuntemani alan kirjallisuus, jota on runsaasti, on englanninkielistä. Muistutus on, että Yhdysvalloille informaatiosodan ja kybersodan ongelmat aivan toisia kuin Euroopassa. Niinpä saatavilla olevat tiedot informaatiosodasta eivät ole välttämättä käypää tavaraa Euroopassa.

Tuskin asia niin laajasti kiinnostaisikaan, mutta jos informaatiosota määritellään julistamattomaksi sodaksi, jossa hyökkääjän tunnistaminen on vaikeaa, meillä olisi esimerkkejä. Syyrian presidentti, joka on käyttänyt myös biologisia aseita omia kansalaisiaan vastaan, onkin nyt puolustautuja, ei hyökkääjä, ja häntä on ”autettava”. Kuka ja mikä on ISIS, sitä ei näytä tietävän kukaan, eikä liioin vastausta kysymykseen, mistä rahat.

Miksi ihmiskilpi on käännetty Eurooppaan, sen arvaa vähemmällä. Siellä olisi lähellä, etelän suunnalla, varakkaita ja jokseenkin tyhjiä maita.

Mutta väärän ja oikean tiedon strateginen yhdistely vastustajan huojuttamiseksi on siis tuttua kahdesta Venäjään liittyvästä tapauksesta. Suomen sodassa1808-1809 Porvoossa vietettiin valtiopäiviä ja juhlittiin uutta keisaria laillisten sotajoukkojen marssiessa vielä Pohjanmaalla.

Viimeistään Anjalan liitosta alkanut lähentyminen tuotti kauniin tuloksen. Napoleonin sotien päätyttyä ja maailmanpoliittisen tilanteen lauettua suomalainen aateli ja korkeampi virkakunta melkein varjeli silmiään satavilta kunniamerkeiltä ja rahanarvoisilta huomionosoituksilta. Myös yhteinen kansa oli saatu havaitsemaan, että paljon parempihan meidän on olla Venäjän vallan alla kuin kerran toisensa jälkeen maakuntamme (maamme) hylänneen Ruotsin.

Sen informaatiosodan muistomerkki on Helsingin Senaatintorilla. Varsovan pyöveli se siinä seisoo hahmossa, josta hän itse varmaan piti enemmän. Patsaan jalustaan on kuvattu kaikki se hyvä, mikä hänen aurinkonsa alla kukoisti Suomessa. Sirppikin siinä on mutta viikatetta ei.

Tuon informaatiosodan merkillinen muistomerkki on ”Vänrikki Stoolin tarinat”, nyt Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyynnissä, kuten monet muutkin suomalaiset arvot, alennusmyynnissä siis. Poliittisesti varovaiseksi kuvaillut tsaarit sallivat 1848 ja 1860 ilmestyä kirjan, jossa aika iloisesti pannaan ryssää turpaan ja toistellaan, että vaikka suomalaiset ovat kieltämättä hidasälyistä kansaa, sodassa he voivat suuttuakin ja osoittautua oikein hankliksi.

Jälkimmäinen Venäjä-esimerkki on luettu vanhastaan väärin merkitsemällä se uuden poliittisen aatteen eli bolshevismin kataluudeksi. Sitä ylistettiin toveri Leninin verrattomana lahjana kaikille suomalaisille aikana, jolloin ei ollut tapana tietää, etteivät suurvallat jakele lahjoja, ja pienet maat sitäkin vähemmän.

Suomessa teloitettiin 1918 useita tuhansia ihmisiä jonkinlaisessa oikeudenkäynnissä ja sitten näennäisesti laillisissa valtiorikosoikeuksissa liittymisestä vieraan maan eli Venäjän armeijaan oman maan eli valkoisen Suomen tuhoksi sotatilan vallitessa.

Tähän päivään mennessä ei ole saatu selvää, oliko tuomio maanpetoksesta silloin voimassa olleiden lakien mukaan oikea vai ei.

Itse esitin jo 1980-luvulla kannan jonka mukaan maanpetospykälää ei olisi voinut soveltaa, sillä vaikka Neuvosto-Venäjä (Lenin) oli uudenvuoden aattona 1917 tunnustanut Suomen, sotatilaa maiden välillä ei ollut eikä Neuvosto-Venäjä liioin ollut valtio rikosoikeudellisessa mielessä. Tuosta asiasta väännettiin kättä 1920 Tarton rauhanneuvotteluissa.

Myöhemmin arvostetut kollegat Jukka Kekkonen ja Antero Jyränki ovat nähdäkseni omaksuneet saman tulkinnan. Mitä uusi oikeushistorian professori ajattelee asiasta, sitä en tiedä. Vanhemmat tulkinnat ovat valitettavasti epäilyttäviä, koska valtio-oikeutta pohtineiden juristien mielipiteitä värittivät niin vahvasti heidän puoluepoliittiset kantansa.

Mutta Lenin oli informaatiosodan mestari juuri tuossa – hän oli sodassa eikä ollut sodassa. Hän harrasti maailmanvallankumousta eikä harrastanut. Kansankomissaarien neuvoston J. Stalin otti opikseen, mutta munasi kuitenkin 1939 kansainväliseen kulutukseen tarkoitetun informaatiosotansa ja maksoi siitä hinnan. Seuraavalla kerralla syksyllä 1944 hän osoittikin sitten oppineensa.