Sivun näyttöjä yhteensä

25. lokakuuta 2015

Pasilassa tavataan



Luultavasti käy kyllä ilmi, ettei siellä tavata vaan luetaan sisältä huulia liikuttamatta. Markus Leikola haastattelee minua kello 16 Sibelius-lavalla. Aiheena on Pohjankirja, joka ilmestyy pian, ja isäni Lumikuru, jonka muistopainos ilmestyi jo ja on siellä ihmeteltävänä. Kustantaja on Art House.

Tuon kirjan julkaisemiseen vielä kerran liittyy tarina ja tausta. Se ilmestyi 1958. Arvostelut olivat kirjoittajalle mieluisia, mutta oli joukossa selvästi kielteisiäkin. Matkakirjat ja kuvaukset mielenkiintoisista paikoista olivat kovin yleisiä. Erä- ja kalastuskirjallisuus oli ollut kauan vakiintunut kirjallisuuden laji, jolla oli omat klassikkonsa. Lappia oli kuvailtu hiukan joka kulmalta, ja Yrjö Kokko oli kuuluisuus suurten edeltäjiensä Walleniuksen ja Paulaharjun imussa.

Lisäksi metsäseikkailu oli ehkä kaikkein tavallisin poikakirjojen laji. Sen osasi Suomessa taitavasti, Thompson-Setonin ja Jack Londonin ja hiukan intiaanikirjojenkin malliin Jalmari Sauli. Juuri Saulin kirjoista isäni piti kovasti niin että hän oli varmasti saanut ne käsiinsä juuri oikeassa iässä eli hiukan keskenkasvuisena.

Sekä kustantaja WSOY että kirjoittaja olivat aivan ihmeissään, kun tuota kirjaa myytiin käsittämättömiä määriä, ilmestymisvuonnaan noin 50 000 kappaletta ja sitten taas lisää. Muutaman vuoden kuluttua valitettiin, että Kemppinen on pilannut Saariselän, jossa nyt saapastelee rinkkoineen kaikenlaisia asiattomia ihmisiä.

Isäni oli perimmältään biologi. Hän oli jopa lähdössä opiskelemaan tuota alaa, elleivät tutut biologit olisi estelleet: hanki hyvä mies itsellesi jokin kunnollinen ammatti. Lue vaikka lakia. Sodan juuri loputtua – hän oli tenttinyt lukioluokat keväällä -44 ja palannut juuri jouluksi Lapin sodasta perheelliseksi muuttuneena miehenä – varma ja tarvittaessa väljä elinkeino oli arvossa.

Mutta asianajajanakin hän oli biologi. Hän vaistosi ihmisissä samanlaisuuden erilaisuudessa ja oli hyvin selvillä ihmisten ja ihmisyhteisöjen kasvuehdoista. Edes vuosikymmenien aateilmastossa, jossa vaihtelut olivat ajoittain ankarat, hän ei loppujen lopuksi osannut pitää mansikkaa mustikkaa parempana.

Tuossa Pohjankirjassa olen etsinyt luettavaksi muun muassa biologien kirjoituksia ja jättänyt vastaavasti klassikot vähälle tai pois. Heidän kirjoituksensa löytää vaivattomasti ja lisäksi ne ovat mukana kaikissa Lapin antologioissa, joita hyllyssäni on ainakin neljäkymmentä, niistä hyviä tai erinomaisia puolet.

Niistä puuttuu kuitenkin lähes poikkeuksetta tiedollinen ja tieteellinen aines. Historiaa edustavat ne tutut menneisyyden matkailijoiden kertomukset. Itse asiassa Lapin historia on tälläkin hetkellä melkein kaikille tuntematon. Ensimmäinen raikkain mielin ja isolla työllä tehty selvitys, jossa muun muassa väestöhistoria on mukana ja esihistoriasta on uutta tietoa, ilmestyi 2008. Siinä selvitetään, miten muun muassa Sompion ”ikivanha” lapinkylä Saariselän kainalossa sai saamelaisasutusta vuodesta 1862 entisen metsälapin väistyttyä jo kauan sitten.

Saariselän tunturimaa ei kiinnostanut edes ”alusmaana”, vaan se tavallaan kuului samanaikaisesti kolmeen tai neljään eri valtakuntaan, jopa samanaikaisesti, kun ei siellä ollut mitään arvokasta eikä liioin mitään erikoisempaa näkemistä.

Jopa Lapin sota antaa aiheen uusille, aikaisemmista paljon poikkeaville tulkinnoille. Sotalennolla isäni muuten ”löysi” Saariselän väistellessään saksalaisten Focke-Wulfeja yli Luirojärven Sokostin taakse ja ihmetellessään, mikä on tämä satumaa.

Lumikuru on minun silmissäni usean uuden ilmiön alkupiste. Kuntourheilua ei ollut oikeastaan vielä keksitty, mutta kirja on vahva kannanotto nykyisiä kuntosaleja ja kojeita vastaan. Ihminen harjaantuu rasittamalla lihaksistoaan, mutta ihmislajin edustajana hän tarvitsee samalla harjoitusta aisteilleen ja hermostolleen. Sellaista tarjoaa tunturimaan väljyys, tosi suuret näköalat.

Siinä sivussa saa annoksen soveliasta maallikkomystiikkaa. Viimeistään toisella vaellusviikolla on vaikea kuvitella itseään tai edustamansa ryhmää tai luokkaa tai puoluetta kaiken olevaisen keskipisteenä.

Tämä ei edellytä kiihkoilua luonnonkaudesta. On siellä todella rumaakin luotoa. Oppi tulee varminta reittiä, kantapään kautta. Vaeltaessa oppii arvioimaan voimansa ja taitonsa ja valitsemaan siten järjelliset päämäärät. Esimerkiksi vauhti ei ole tärkeä. Läähättäessä jää paljon näkemättä.

Nyt ollaan ehkä siirtymässä ”demokraattiseen biologiaan”. Ennen oli iskulauseena ympäristötietoisuus, ja se oli hyvä iskulause. Pohjankirjaa varten lueskellessani mietin tietoa, jonka mukaan perhosen ovat mainio ympäristön tilan mittari. Pohdin miksi Lapissa on niin paljon hyttysiä. Maaston ja eläimistön yhteys on kivuliaan selvä – paljon seisovaa vettä, runsaasti soita. Kun on hyönteisiä, on myös lintuja, kaloja ja siis nisäkkäitä.

Kilpisjärvellä eräs professori liikkui maastossa aina nelinkontin. Hän tutki muun muassa punkkeja. Nyt olisi vuorossa pieneliöiden, nimenomaan mikrobien tutkimus. Niiden vaikutus esimerkiksi turpeen kasvuun ja yhdessä levien ja sienten kanssa puustoon lienee ratkaisevan suuri. Yleistajuista tekstiä asiasta en ole vielä löytänyt, vaikka sain varsinaista oppia ruokasienistä juuri Lapissa; isäni tunsi sata ruokasientä ja tuhat putkilokasvia.

Demokraattista biologiassa on ymmärrys, että biologisessa järjestelmässä kaikki on tarpeen. Syrjiminen on tuhoisaa koko systeemille. Autoritaarisessa maailmassa esimerkiksi Pohjois-Saksa kuivattiin pelloiksi 1700-luvun lopulla ja koko Rein ruopattiin elinkeinoelämän tarpeisiin 1800-luvulla.

Ja me perässähiihtäjät hävitimme jokia, metsiä ja suuren osan soista. Niiden varjeleminen ei ole tunteilua, vaan järkeä, joka puolestaan perustuu kokemukseen. Kolkemusta saa kulkemalla asianmukaisesti varustettuna ja silmät auki.

5 kommenttia:

  1. "Isäni oli perimmältään biologi."

    Kerran Rytmiriihen takana olevalla ketopläntillä meitä oli ryhmä partiopoikia. Lippukunnanjohtaja tupsahti paikalle. Nappasi keto-orvokin ja selvitti meille mistä sen latinankielinen nimi viola tricolor tulee.

    Tietoa on siirretty vastaavalla menetelmällä jo seuraaville sukupolville.

    Luin joskus siitä miten Richard Feinman muisteli lämmöllä oman isänsä tapaa johdattaa häntä ajattelemaan luonnon ilmiöistä. Siinä oli jotakin samaa. Opetettava oppii huomaamattaan.

    Kustaa Adolfin pojanpoika

    VastaaPoista
  2. Tulipahan tuokin muistivirheeni korjattua: luulin kirjan nimeksi "Paratiisikuru".
    Kirja ratkaisi sekä ammatin- että työalue-valintani (lääkäri, Lappi).
    Loppu onkin suppeaa pienen ihmisen historiaa, jota Sariolan "Ei loitsu eikä rukous" vielä erikseen silotti ja lähensi myös Länsikairaan, "Tunturi-Lappiin", nyt jo 44 vuoden ajaksi.

    VastaaPoista
  3. Aikoinaan telttailimme paljon Keski-Suomen järvien saarilla. Vaikka se ei ollut lapsen mielestä yleensä kovin mukavaa, ovat kanervien ja suopursujen huumaavat tuoksut sekä järveltä kaikuvien lintujen huudot jääneet tajuntaan. Se on suunnannut kiinnostusta luontoon ammatinvalintaa myöten. Velipojan tuttavapiiriin kuului lisäksi aikoinaan luontokuvaajia, joista joistakin tuli alalla tunnettujakin. Itsekin olen sitten innostunut kuvaamaan kaikenlaista luontoon liittyvää harrastelijatasolla. Opiskeluaikana tutustui eri oppiaineiden Lapin-tutkijoihin.

    VastaaPoista
  4. Heidegger kirjoitti teoksen siitä, mitä länsimaailmassa nyt tapahtuu jo 60 vuotta sitten. Englanniksi: The Question Concerning Technology
    Koskee minusta sekä soiden kuiventamista että nykyistä pakolaiskriisiä. Että mitä yhteistä niillä on? Koneisto hallitsee meitä, eikä me koneistoa, vaikka se alussa oli suuniteltu täyttämään meidän toiveita. Periaatteessa samasta ilmiöstä groteskissa muodossa kirjoitti myös Heideggerin puoliso Hannah Arendt Eichmann-kirjassa - miten ihmiset muutuvat koneiston osaksi ja että se mitä ne sitten tekevät, riippuu enää koneistosta, eikä heistä itsestään.

    VastaaPoista
  5. Luonnossa liikkumisen pohja ilman työ- tai metsästystarkoitusta luotiin jo itsenäisyyden alkuaikoina. Toisen maailmansodan jälkeen tätä henkeä tuki moni järjestö eikä vähäisimpänä partioliike, jonka toiminta suurelta osin suuntautui tavalla tai toisella luontoon. Varhaisilla "poikakirjoilla" oli myös oma merkityksensä. Muistan hyvin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat sekä Erämaan kasvatit ja vaikkapa Jussi Kukkosen Erämaan seikkailijat. Kullervo Kemppisen Lumikuru laskeutui tälle pohjalle otolliseen aikaan. Hänen merkityksenä nimenomaan Lappiin ja eritoten Saariselälle suuntautuneeseen vaellusharrastukseen on suurin. Hänen kirjoistaan paistaa kyllä kaikissa vaiheissa läpi henkilökohtainen kiinnostus vaellusalueittensa kasvillisuuteen ja eläimistöön. Itse olin useita vuosia retkeillyt ennen ensimmäistä Saariselän vaellustani vuonna 1960. Kullero Kemppisen anti itselleni hänen Lumikuru kirjansa ensimmäisen painoksen myötä oli se, että saatoin suhtautua oikealla tavalla silloisiin karttoihin ja muutenkin kirja sisälsi varteenotettavia vinkkejä reittejä suunniteltaessa. Itseasiassa kirja pätee joiltakin osin vieläkin. Vaikka vuosikymmenet ovat muuttaneet monia asioita luonnossa liikkumisessa, niin perusteema on edelleen sama ja se antaa useimmille monenlaista vahvuutta arkielämään. Vuosittain edelleenkin kuljeskelen Kullervo Kemppisenkin jalanjäljissä itse niitä jälkiä jättämättä.

    VastaaPoista