Kirjanvapaus

Eilen istuttiin Yliopiston juhlasalissa miettimässä Kansalliskirjaston nyt saavuttamaan 375 vuoden ikää. Harvoin juhlatilaisuuksissa päätyy miettimään.  Kirjaston johtajan Kai Ekholmin puhe ja yllätyksenä tullut laitoksen historiikki naamioteatterin mykkänä pantomiimina esittämä historiikki ne panivat liikkeelle.

Pantomiimi vihjasi, että kansakunta ilman kirjallisuutta on kansakunta ilman kieltä ja se vuorostaan on kansakunta ilman mieltä. Kyllä meitä mykkyys vaivaa.

Professori Ekholmin puhe sisälsi vetoomuksen rahamiehille ja rahanaisille. Itsensä köyhdyttäneen valtiovallan harjoittaessa yksipuolista aseidenriisuntaa kirjallisuudessa eli siis opetuksessa olisi vanhojen kirjojen keräilijöiden tavoin nostatettava maasta varoja kehityshankkeeseen. Se puolestaan on nykymaailmassa sama asia kuin digitointihankkeen vauhdittaminen.

Digitaalinen aineisto, jota on jo lupaavasti, voittaa mennen tullen painetun sanan yhdessä ratkaisevan tärkeässä asiassa. Samaa ”kirjaa” voi samanaikaisesti lukea yksi, kymmenen, sata tai tuhat ihmistä ja kukin vielä sopivassa paikassa ja ajankohtana.

Kirjastot ovat vahvin voima eroosiota vastaan.

Juhlatilaisuuksissa ja laajemminkin on tapana korostaa kirjastojen edustaman kulttuurin arvoa ja merkitystä. Sopii se, mutta noin ilmaistuista kulttuuriarvoista en jaksa innostua.

Maailma kuluu.

”Informaatiotulva” on haitallinen ja virheellinen kielikuva. Se luo mielikuvan, että informaatiota tulee liikaa, ja se on ongelma. Ei se ole ongelma.

Sedimentoituminen on vaikea asia – uudet julkaisut peittävät alleen vanhemmat julkaisut, jotka alkavat painon ja kuumuuden vuoksi kärsiä ja muuttuvat pian kiviksi. Tämä kielikuva tarkoittaa samaa kuin geologiassa; aines muuttaa kerrostumisen vuoksi muotoaan. Kivihiili on sedimentoitunutta kasvillisuutta.

Kun tietovarasto jää esimerkiksi kirjastojen laiminlyömisen vuoksi oman onnensa nojaan, se jää alttiiksi ympäristön voimille, tuulelle, sateelle ja pakkaselle. Kevyt aineisto lentää taivaantuuliin, painavampi menettää ravinnepitoisuutensa.

Tätä tarkoitan eroosiolla. Ensin jokilaaksojen kulttuurit eli Akkadi, Sumeri, Babylonia ja Egypti ja paljon myöhimmin nykyisen Turkin hienot pronssikautiset kulttuurit ja vielä myöhemmin nykyinen Kreikka jäivät eroosion armoille ja kukistuivat.

Kiinassa todettiin kirjallisuudessa viimeistän 400-luvull jälkeen yhteisen ajanlaskun alun, että ympäristön turmeltuminen on suuri ongelma, suurempi kuin pohjoisen ja Himalajan seudun kansojen hyökkäily ja rosvoilu. Perussyyt todettiin – metsien kaataminen polttopuiksi ja vesiväylien, etenkin Jangtsen, nopea ja tavattoman laaja liettyminen.  Viljelyskelpoinen maa meni mereen ja sijaan jäänyt ei kasvanut paljon mitään.

Kiinalaiset olivat alkaneet koota tietosanakirjoja jo kaksi tuhatta vuotta sitten ja keksittyään juuri tähän tarpeeseen ensin paperin ja sitten kirjapainon jatkoivat tätä toimintaa vuosisadasta toiseen.

Runoja harrastaessa oli lohdullista lukea, että Kiinassa ei kukaan tiedä, mitä kaikkea esimerkiksi Ming-kaudella itse asiassa julkaistiin. Tallella ja tällä siunatulla hetkellä tietoverkkojen kautta tavoitettavissa on pelkästään tuo ajan runoja miljoonia runoja, ja dynastian loppua kohti julkaistiin niin mielikuvituksellisen laajoja tietoteoksia, että niille löytyy tuskin vertaa.

Painatteita säilyttävän kirjaston ja tietoverkkojen tarjoaman informaation ero on dramaattinen. Verkossa ovat – liioitellen sanottuna – aivan samat tiedot yhä uudelleen ja uudelleen. Lähes kaikissa vanhan mallisissa tietokirjoissa on ainakin jotain uutta, sekä kiinalaisissa että suomalaisissa.

Kaikilla on oikeus kirjoittaa kirjoja, joista päätyy sitten kappaleita kirjastoihin. Viime päivien kirjoitteluissa olen törmännyt käsityskantoihin, joita en ole osannut ottaa huomioon. En tarkoita biologisen kehitysopi vastustajia; jätin ja jätän ne kommentit julkaisematta. Ei huonoja, ala-arvoisiksi havaittuja tenttivastauksiakaan julkaista. Jos kirjoittajalta puuttuu kyky tai taito täydentää tietojaan ja ottaa opikseen, omapa on asiansa. Se ei ole maininnan arvoinen uutinen, että porukoissa liikkuu uskomattoman takapajuista väkeä.

Ajoittain pelkään, että he ovat uuden maailman airuita. Kaupallinen ja poliittinen vallankäyttö rakastaa heidän kaltaisiaan ja pyrkii koulimaan yhä enemmän ihmisiä siihen muottiin. On aivan varmasti helpompaa pettää ihmisiä, joita ei yleensä huvita olla mistään mitään muuta mieltä kuin ennenkin.

Tähän perustuu fasismi, jolla siis tarkoitan tässä väkivaltaisia ja harvainvaltaisia järjestelmiä lippujen väriin ja kuviointiin katsomatta.

Ongelma on sama kuin informaatiosodassa yleensä. Rajoittavat toimet lisäävät vettä heidän myllyynsä. Oikaisut ja kiistämiset ovat yleensä tuloksettomia.

Sananvapaudesta tämän kirjoituksen alussa tarkoittamani täsmennys. Jotkut luulevat sananvapauden tarkoittavan, että jonkun toisen olisi julkaistava heidän kirjoituksiaan.

Itse en ymmärrä, miksi minun pitäisi julkaista jokin tietty kommentti tässä blogissa. Aion olla entistä julmempi jättäessäni rannalle kirjoitukset, joiden asiallisuudesta en saa itse selvää. Asiallisuus tarkoittaa tässä, että kirjoitus liittyy jollain käsitettävällä tavalla johonkin käsitettävään asiaan.

Lisäksi olen kyllästynyt sellaisiin puheisiin, joita lehdet nyt siteeraavat eräiden Itä-Euroopan EU-maiden poliitikkojen lausumina. Muutoin aion pitää kiinni omasta takapajuisuudestani ja jälkeenjääneisyydestäni. Mieltäni ilahduttaa esimerkiksi perinteinen eurooppalainen kauno- ja tietokirjallisuus, jonka tunnusmerkki on perinteiden tekeminen perustellusti kyseenalaisiksi. Huvittavasti ”traditio” tarkoittaa kantakielessämme sekä perinnettä että luovutusta (hallinnan siirtämistä).