Sivun näyttöjä yhteensä

28. lokakuuta 2015

Tontti taivaassa


 
Vilkaiskaa kuvaa. Toin tuon kämmenen kokoisen kiillepalasen kustannusliikkeeseen katsottavaksi. Saariselän tuntureilla on ainakin yksi paikka, jossa sitä on runsaasti.

Äitini katsoi kirjaa toissa päivänä lyhyen hetken ja sanoi: tunturi kuvastuu järveen, ja sen takana on lumikuru.

Sanoin: jokaisella omansa, jos sen vain löytää.

Kannen ja kirjan asun suunnittelija Petri Latvala sanoi, että juuri tuo kahden tulkinnan mahdollisuus oli ollut hänen mielessään, kiille tunturina ja kätketty päämäärä.

Hän oli siis lukenut kirjan. Tunnettu ja vanhentunut retkeilyopas on samalla matka tuntemattomaan. Harmittoman tarinoinnin ja arkisten vihjeiden rinnalla kulkee ajatus toisesta todellisuudesta.

Tämä ”toinen todellisuus” ei ole uskontoa eikä mystiikkaa. Sekin on todellisuus. Menkää itse katsomaan. Lumikuru on helppo löytää. Sinne päätyy polkua jos menee Luirojärvelle Ukselmapään puolelta.

On siinä kuitenkin se, että kämpälle suunnistaessa puron yläjuoksu jää näkemättä, kun ei sinne tunnu olevan varsinaista asiaa. Kävin siellä ensimmäisen kerran ennen kuin ”Lumikurua” oli kirjoitettukaan, ja tiedän, että on se merkillisen siisti eli siis kasvillisuudeltaan karu ja sopusuhtainen eli silmää aivan tavattomasti miellyttävä koivujen kokous. Se on kuin puutarha, jonka nähdessään arkkitehti parahtaisi tuskasta. Jotain tällaista oli tavoiteltu mutta ei onnistuttu kunnolla edes kuvittelemaan. Liioittelematta: vaikutelma ylittää Englannin tai Ranskan kaikkein huolitelluimmat puutarhat. Linnut ja puron solina tehostavat tunnelmaa. Siellä menee jotenkin hiljaiseksi. Tulee tunne, että ne mielessä liikkuvat ajatukset ja asiat ehtii selvittää tuonnempana. Tuossa paikassa on pysyvä tässä ja jatkuva nyt.

Vain muutaman kilometrin päässä Ukselmakurun takana oleva Paratiisikuru – nimen lienevät keksineet imatralaiset retkeilijät vaelluskulttuurin varhaisvaiheessa – on ainutlaatuinen paikka ja valon vähänkin suosiessa unohtumaton näky, mutta jokin siinä tuo mieleen Disneylandin.

Voiko maisema olla kitschiä? Voi samalla tavalla kuin tuo nimi. Jos paratiisi kuului nimiä käyttäneiden Sompion seudun asukkaiden sanavarastoon, sen käyttö jäi kirkollisiin yhteyksiin. Taivaskerot eri puolilla Lappia ovat selviä, hyviä nimiä, kun laet näyttävät tavoittelevan taivasta, ja muutamista helveteistä on näytteitä myös Sokostilla. Paratiisikuruun pohjoisesta yrittävät saattaa erehtyä naapurikuruun, joka on pirullinen paikka. Siellä on sellainen liikkuva rakka, että viisas jättää yrittämättä siitä ylös.

Olen lukenut kartoittajien kirjat, joita on ilmestynyt oikein kiitettävästi. Saariselän tunturialueella peruskartan tuottaminen 1950-luvulta alkaen oli se tilanne, jolloin maastokohtien nimityksiä kerättiin. Hankkeenkärjessä oli pitkään viime vuonna kuollut Osmo Niemelä.

Itärajan tuntumasta karttoja oli huonosti. Tarve ilmeni retkeilyn yleistyessä. Kartattomuus oli tietenkin sotilaallinen valinta. Olen tietävinäni, että isäni oli itse käyttänyt Lapissa sotalennoilla suomalaisia ja saksalaisia pikakarttoja, joista osa on ”kadonnut” ja joitakin olen nähnyt. Niissä ei juurikaan ollut paikannimiä, mutta väylät ja vesistöt olivat oikein.

Suuri tuntematon eli Petsamo ja Kuolan Hiipinän seutu hahmottuvat varhaisten kulkijoiden selvityksistä, ja myös verkossa on maantiehen tukeutuvalle käyttökelpoisia karttoja. Syvän mielenkiintoni kohde, Nuorttijärven seutu, on pysyvästi tuhoutunut, Tulomajoen tekoaltaiden alla. Toivon, että joku kirjoittaisi ja näyttäisi kuvia välittömästi Saariselkään liittyvästä tunturimaasta. On siellä kuljettu luvallisesti ja on siellä muutama ihmeellinen paikka jäljellä.

Tuo oman salapaikan haikaileminen on tietysti turhaa romantisointia. Jos asia tulisi ajankohtaiseksi, tiedän tarkasti, mihin haluaisin katsomaan villiä tunturimaata, Pältsalle Ruotsin pohjoiskärkeen, jossa tunturimaa muuttuu vuoristoksi. Sinne kävelee Kilpisjärveltä.

Todellisuudesta kiinni pitäen pari tunnin kävely Kiilopään maastossa olisi mainio ajatus, ja sitä voi suositella kenelle tahansa. Toinen koeteltu vihje, jotka isäni tapasi käyttää volvoturisteille, oli käynti Pallashotellin pihasta tunturissa. Pallas on komeimpia näköalapaikkoja koko maassa, ja hotelli tarjoaa eräurhoille viskigrogeja hapeneesti.

Jos Kullervo Kemppinen ei olisi julkaissut kirjaansa sopivaan aikaan ja saanut käyttöönsä erinomaista saksalaista (Agfa) ja amerikkalaista (Kodak) värifilmiä ajoissa niin paljon, että oppi siirtymään 6 x 6 mustavalkoisista väriin ja kinokokoon, joku toinen olisi tehnyt sen. Kinofilmi oli selvä valinta. Hasselblad on painava kantaa ja Leican hankkimisesta pidätti taipumus pysytellä rahallisesti terveen järjen puolella.

Ei Kemppisellä ollut mitään patenttia ensimmäisenä ja ainoana keksijänä retkeilyn mihinkään puoleen. Lapissa liikkui useita hyvin kokeneita ja taitavia vaeltajia ”Lumikurun” ilmestyessä. Yhden selvän edeltäjän löysin antologiaani – Mikkola kiersi tunturimaan ennen sotia, mutta kaatui talvisodassa.

”Lumikurun” ehkä nyt lukevalle yksi lukuvihje. Lokan tekoallasta ei vielä ollut. Saariselän todellinen tenho oli ikivanhan, peruskalliosta kohoavan tunturiryhmän ja hyvin nuoren, jääkauden muodostelemien aavojen soitten vaikutus sekä silmään että jalkaan. Hotspoteja olivat Kopsusjärvi, Nattaset ja tietenkin Luirojärvi.

Nyt on toisin.

Mutta se ei tarkoita, etteikä käynti olisi vaivan arvoinen ja vakiintuneet vaellusreitit sääntöineen eivät merkitse ruuhkaa tunturissa. Edelleenkin erämaa löytyy muutaman sadan metrin päässä tutuimmista reiteistä. Eli lukija tehköön juuri toisin kuin Kemppien neuvoo!

 

7 kommenttia:

  1. Kiillettäkö ? Näyttää savukvartsilta. Kumpaistakin löytyy Saariselältä vähän joka puolelta, savukvartsia mm Lumikurun yläosista. Lumikuru kirjan alkuperäisten kuvien laatu on nähtävästi hyvä. Ainakin blogistin joskus aiemmin julkaisema kuva Kopsuslammen takaa Nattasten suuntaan oli erinomainen. Kuva vain vahingossa tai tahallaan oli esillä peilikuvana. Kirjapainotekniikka taisi kirjan ilmestyessä olla vähän heikomman puoleinen ja kuvien laatu siinä hieman kärsi.
    Olihan niitä retkeilijöitä ja eräkirjailijoita vuosikymmenet ennen Kemppisen omia retkiä ja ensimmäistä Lapin kirjaa, mutta retkeilijöitä oli suhteellisen vähän ja alan kirjallisuuskin käsitteli aihetta vähän toisin. Kullervo Kemppinen Lumikurussaan esitteli vaellusharrastuksen, siihen sopivan kohteen sekä sen erityspiirteitä innostavalla tavalla. Kirja tavoitti aikanaan suuren lukijakunnan eikä siis ihme, että se kannusti vuosien mittaan tuhansia ihmisiä Saariselän maastoihin. Vaikka Saariselkää on nykyisin muokattu soveliaammaksi urbaanin ihmisen tarpeisiin, lukuisine hyväkuntoisine kämppineen, saunoineen, puusuojineen ja tulipaikkoineen ja vaikka polkuverkosto nykyisin on selkeä näiden kohteiden välillä, niin silti ei paljonkaan tarvitse yleisiltä reiteiltä poiketa jos kiireinen nykyihminen haluaa löytää hiljaisuutta ja rauhaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähes kaikki minun tuntemani Lapin vaelluksia tehneet puhuivat yleensä Kemppisestä kuin esikuvasta. Yhden muistan joka taas ei lainkaan arvostanut Kemppistä vaan esimerkiksi Erno Paasilinnaa. Makuja ja ihmisiä on tietenkin monenlaisia ja Lapista kirjoittaneitakin paljon.

      Saariselän alue on ainakin omissa mielikuvissani jo urbanisoitunut vähän liikaakin. Tässä iässä ei enää "parempiin maastoihin" Luirojärven takana ole oikein asiaa. Kulkea kyllä luultavasti jaksaisi, mutta tuntuu että ei enää saa unta teltassa ilman riittävän paksua ilmapatjaa.

      Itselle mieluisin alue vaeltaa oli kuitenkin Itäkaira. Siinä oli jotain aivan tenhoavaa. Kulleroita ja kurjenpolvea kasvavat korpinotkelmat tai pieni suonlämpäre, josta kartan mukaan toisesta reunasta vedet virtasivat Jaurujoen kautta Jäämereen ja toisesta Kemijokea pitkin Pohjanlahteen. Monia pieniä ja herkkiä kohteita ja taivaallinen luonnon rauha kaukana kaikesta.

      Poista
    2. Pienenä vinkkinä helpommasta reitistä sinne Jaurun suuntaan mainitsen Marivaaran, josta on helpohko päivän matka Siulalle tai Tahvolle. Jos selkä vaatii ehdottomasti sitä pehmeyttä, niin onhan Tahvolla varausosa ja siellä ne patjat. Ei kannata heittää kirvestä kaivoon jos terää vielä on.

      Poista
  2. Aivan sattumalta männäviikolla tutkin keveitä retkiyöpymiseen tarkoitettua välineistöä ja törmäsin kielellä makoisalta maistuvaan nimeen 'loue'. Taustalta löytyikin mm. niin Kullervoa kuin myös Jukkaa asiantuntijoina. Hieno tarina, joka ei varmastikaan koskaan unohdu.

    Agfan värifilmin osalta on historiassa aukkoja. Agfa kuului yhtenä osana IG Farben monialakonserniin. Sen tiedämme, että IG Farben ei enää -30-luvulla hyväksynyt maahantuojiksi tahoja, joilla ei ollut natsien hyväksyntää. Jos oikein olen ymmärtänyt niin ennen sotia ja sotien ajan Agfa värifilmit toimitti Suomeen ja takaisin Saksaan kehitettäväksi se samainen Wilhelm Hilbert, joka myös kirjoitti ja leimasi Suomen valtiolle laskut nk. Veltjensin asekaupoissa (nk. kauttakulkusopimus). Hilbertillä oli moderni talo Paasikiven naapurissa taka-Töölössä ja firmalla oli myös iso puuhuvila Ramsinniemessä, jota käytettiin neuvotteluihin. Molemmat talot ovat edelleen pystyssä. Hilbert lähti Helsingistä kesäkuussa -44 Ruotsiin ja tietojeni mukaan jatkoi sieltä -48 Argentiinaan.


    VastaaPoista
  3. Viime kuussa kävin näyttämässä Kirkkonummen-kavereillekin Kuutamokurun, jonka löysin alunperin juuri K.Kemppisen opastamana. Ei yhtään vanhentunut vihje ja kuvaus vieläkään.

    VastaaPoista
  4. Kaivostoiminta lienee muuttamassa Lappia enemmän kuin mikään muu historiamme aikana (toki hiihtokeskukset muistaen). Eilisiltainen tähän liittyvä sattumus kuvaa hyvin laatumediamme nykyistä surkeaa tilaa. Ja myös taustaintressien vaikutusta uutisointiin. Mainosuutiset valitteli (ulkomaisten) kaivostoimijoiden toimeksiannosta sitä kuinka lainsäädäntö vielä asettaa jotain rajoja heidän toiminnalleen. Ylen uutiset taas kertoi, miten Kiteen kultakaivoksella asiat ykskaks alkavat seota niin, että viranomainenkin jo puhui uudesta Talvivaarasta. Ilman Yleä emme tietäisi tästä jälkimmäisestä oikeasta uutisesta mitään. Objektiivisen median tulevaisuus näyttää surkealta.

    Ei kyllä nyt ollut mitään Hesarissakaan, jonka kiinnostus pohjoisen asioihin on jo muutenkin loppunut. Eihän sielä ole hiiskuttukaan edes Ylä-Lappia järisyttäneistä saamelaiskäräjävaaleista. Ei väestöryhmien vastakkainasettelusta eikä oikeuslaitoksen tekemisistäkään niiden yhteydessä.

    VastaaPoista
  5. Biotiittia?... norjalainen kaivosyhtiö Yara on siitä kiinnostunut ja prosessoi sitä, sikäli kuin ymmärrän.

    VastaaPoista