Timantteja satoi

 

Otsikko on A.E. Järvisen. Ainakin luulen niin. Tuostakaan Järvisen tunnelmapalasta en muista muuta, ja tämän muistan vain, koska sekin on mielestäni kiusallisen kömpelö.

Eilen värihohdetta ei leijunut taivaalta, vaan sitä oli aivan kaikkialla, etenkin huurteisessa, kuolleessa ruohossa ja puun oksissa.

Harvoin näkee maailmaa niin kauniina, eikä tunnetta tahri se tieto, että ilmassa on syksyn pakkasaamuna vain vähän höyryä, ja aurinko valaisee epätavallisen alhaalta ilmansuuntaan nähden.

Pyhyyden tunne voi siis yllättää ihmisen, joka on kävelemässä kotoa pysäkille aivan muissa mietteissä. Tässäkään tilanteessa pyhyys ei liity yliluonnolliseen, vaan täysin luonnollisiin. Luonto ei laittaudu näyttäväksi kuin televisiouutisten lukija, eikä kauneus ole katsojan silmässä, vaan se on suuri summa, luontoa, katsojaa, vuodenaikaa, leveysastetta…

Televisiossa kerrottiin roomalaisesta Lucretiuksesta, joka oli väärässä. Muitten toimiensa yhteydessä hän arvosteli kuolemanpelkoa turhaksi.

Pelot ovat monesta näkökulmasta – hengissä säilymisen, vammattomana pysymisen kannalta - joskus hyvin tärkeitä, ja taas joltain toiselta kannalta aivan turhia, eikä tuo tietoa kuitenkaan auta, kun pelottaa vain.

Analyyttisesti ajatellen kukaan ihminen ei ole koskaan kuollut. Tietysti tämä on sofismi eli kielellinen temppu, mutta muuttuessaan vainajaksi sitä lakkaa olemasta ihminen.

Kukaan ei liioin ole koskaan saanut tietää, millaista on kuolla. Juuri silloin kun tuon tiedon saisi, mahdollisuus tiedon saamiseen katoaa lopullisesti.

Tuossa siis sivuutettiin epäraamatullinen ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä, koska sanottunakin tuollainen kuulostaa samalta kuin sateelta suojautuminen kivijalkaa myöten palaneeseen taloon.

Tämä blogi ei ole tarkoitettu systemaattisen teologian luennoimiseen, mutta kristillisen perinteen ja opin mukaan edes autuaasti kuolleen sielu ei hujahda pilven päälle kyttäämään eläviä. Asiasta kiinnostuneelle on tarjolla runsaasti lähdetekstejä ja teoksia.

Nuorempana olin ajoittain nykyistäkin nenäkkäämpi. Kysyin eräältä papilta, nouseeko myös puujalka eli proteesi aikojen päättyessä taivaaseen. Hän selvitti minulle ajatuksia niin sanotusta ylösnousemusruumiista. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänellä, siis tuolla tunnetulla teologilla, oli itsellään puujalka. Oikea oli jäänyt muistaakseni Säiniölle talvisodassa. En ollut ylpeä itsestäni enkä kysymyksestäni, vaikka mistä minä olisin tuon tiennyt.

Se jäi kokeilematta, luulenko oikein vai väärin. Luuloni mukaan pakkasaamun värisäihky ei ota tarttuakseen kameraan, ei digille eikä filmille. Se käväisi mielessä, että hiljaa kävellen video olisi voinut välittää jotain tuosta näystä. Itse en siitä kokeilusta välitä, koska kokemus ja sen muisto ovat paljon tärkeämpiä.

Kun filosofit puhuvat hyvästä elämästä, he joutuvat aina jossain vaiheessa viittaaman Immanuel Kantiin, joka kieltämättä oli aika hyvä kirjailija, vaikka hiukan sammalkielinen. Henkilönä Kant on minulle hiukan vastenmielinen, koska hän tulee edustaneeksi järjestäytynyttä akateemisuutta, joka Saksassa osoittautui varsin pian järjestäytymättömän taiteen viholliseksi ja otti arjesta eristäytymisen uskonkappaleekseen.

Kantia vastaan voisi esittää muistutuksen. Ihmisen imperatiivit katoavat. Hyvä perustelu toisten ihmisten huomioon ottamiselle ja siis eristäytymistä ja yksityismystiikkaa vastaan on että ihmisestä jää hänen kuoltuaan muisto. Juutalainen tai kiinalainen mystikko, en muista kuka, sanoi ettei kukaan ole kuollut niin kauan kuin on elossa joku, joka muistaa tai edes tietää hänet.

Siten joku Lucretius – tai Horatius tai Li Po – on lähes kuolematon.

Olisin edelleen ajamassa virkatutkintoa ainakin lakimiehille ja valtiotieteen maistereille. Kiinassa runous oli virkatutkinnon tärkein ja vaativin osio ainakin sen 1200 vuotta, jonka tutkinto oli yhtäjaksoisesti käytössä.

Ihan moni ei tiedä, että Rooman valtakunnan sortumista, oikeastaan lännessäkin sangen suhteellista sortumista, mitataan tutkijapiireissä kielenkäytöllä ja tyylitajulla.

Senaattorisääty edellytti Roomassa ainakin 600 vuotta aidosti suurenmoista kirjoittamisen ja siis puhumisen eli toisin sanoen myös retoriikan ja osiltaan niin ollen juridiikan osaamista.

Marcus Aurelius ja Julius Caesar eivät ole millään muotoa ainoita roomalaisia suurmiehiä, jotka olivat sen tason mestareita, että mikä tahansa käännös heidän kirjoituksistaan jää vähän vajaaksi. Tämä koskee myös ”Gallian sotaa” siitä huolimatta, että se on lauseopillisesti niin koreilematon, että sitä käytetään tänäkin päivänä aloittelijoiden oppikirjana tai ainakin mallitekstinä.

Yleensä nykyajan valtiomiehet epäonnistuvat siinä, missä ehkä Abraham Lincoln onnistui. Meillä Suomessa esimerkiksi Mannerheimin päiväkäskyjä lienee kirjoittanut ja editoinut moni. Jotkut niistä ovatkin aika huonoja, muutamat mainioita.

Muinaisen maailman senaattorit ja mahdollisesti Lincoln käsittivät, ettei todella hyvä kirjoitus kestä keinotekoisia väriaineita ja että hajusteet aiheuttava allergisia reaktioita.

Mainio kirjoitus on se, minkä näkee ja hengittää aamulla bussille kävellessään, molekyylien mielettömässä tanssissa.