Sivun näyttöjä yhteensä

29. lokakuuta 2015

Timantteja satoi

 

Otsikko on A.E. Järvisen. Ainakin luulen niin. Tuostakaan Järvisen tunnelmapalasta en muista muuta, ja tämän muistan vain, koska sekin on mielestäni kiusallisen kömpelö.

Eilen värihohdetta ei leijunut taivaalta, vaan sitä oli aivan kaikkialla, etenkin huurteisessa, kuolleessa ruohossa ja puun oksissa.

Harvoin näkee maailmaa niin kauniina, eikä tunnetta tahri se tieto, että ilmassa on syksyn pakkasaamuna vain vähän höyryä, ja aurinko valaisee epätavallisen alhaalta ilmansuuntaan nähden.

Pyhyyden tunne voi siis yllättää ihmisen, joka on kävelemässä kotoa pysäkille aivan muissa mietteissä. Tässäkään tilanteessa pyhyys ei liity yliluonnolliseen, vaan täysin luonnollisiin. Luonto ei laittaudu näyttäväksi kuin televisiouutisten lukija, eikä kauneus ole katsojan silmässä, vaan se on suuri summa, luontoa, katsojaa, vuodenaikaa, leveysastetta…

Televisiossa kerrottiin roomalaisesta Lucretiuksesta, joka oli väärässä. Muitten toimiensa yhteydessä hän arvosteli kuolemanpelkoa turhaksi.

Pelot ovat monesta näkökulmasta – hengissä säilymisen, vammattomana pysymisen kannalta - joskus hyvin tärkeitä, ja taas joltain toiselta kannalta aivan turhia, eikä tuo tietoa kuitenkaan auta, kun pelottaa vain.

Analyyttisesti ajatellen kukaan ihminen ei ole koskaan kuollut. Tietysti tämä on sofismi eli kielellinen temppu, mutta muuttuessaan vainajaksi sitä lakkaa olemasta ihminen.

Kukaan ei liioin ole koskaan saanut tietää, millaista on kuolla. Juuri silloin kun tuon tiedon saisi, mahdollisuus tiedon saamiseen katoaa lopullisesti.

Tuossa siis sivuutettiin epäraamatullinen ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä, koska sanottunakin tuollainen kuulostaa samalta kuin sateelta suojautuminen kivijalkaa myöten palaneeseen taloon.

Tämä blogi ei ole tarkoitettu systemaattisen teologian luennoimiseen, mutta kristillisen perinteen ja opin mukaan edes autuaasti kuolleen sielu ei hujahda pilven päälle kyttäämään eläviä. Asiasta kiinnostuneelle on tarjolla runsaasti lähdetekstejä ja teoksia.

Nuorempana olin ajoittain nykyistäkin nenäkkäämpi. Kysyin eräältä papilta, nouseeko myös puujalka eli proteesi aikojen päättyessä taivaaseen. Hän selvitti minulle ajatuksia niin sanotusta ylösnousemusruumiista. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänellä, siis tuolla tunnetulla teologilla, oli itsellään puujalka. Oikea oli jäänyt muistaakseni Säiniölle talvisodassa. En ollut ylpeä itsestäni enkä kysymyksestäni, vaikka mistä minä olisin tuon tiennyt.

Se jäi kokeilematta, luulenko oikein vai väärin. Luuloni mukaan pakkasaamun värisäihky ei ota tarttuakseen kameraan, ei digille eikä filmille. Se käväisi mielessä, että hiljaa kävellen video olisi voinut välittää jotain tuosta näystä. Itse en siitä kokeilusta välitä, koska kokemus ja sen muisto ovat paljon tärkeämpiä.

Kun filosofit puhuvat hyvästä elämästä, he joutuvat aina jossain vaiheessa viittaaman Immanuel Kantiin, joka kieltämättä oli aika hyvä kirjailija, vaikka hiukan sammalkielinen. Henkilönä Kant on minulle hiukan vastenmielinen, koska hän tulee edustaneeksi järjestäytynyttä akateemisuutta, joka Saksassa osoittautui varsin pian järjestäytymättömän taiteen viholliseksi ja otti arjesta eristäytymisen uskonkappaleekseen.

Kantia vastaan voisi esittää muistutuksen. Ihmisen imperatiivit katoavat. Hyvä perustelu toisten ihmisten huomioon ottamiselle ja siis eristäytymistä ja yksityismystiikkaa vastaan on että ihmisestä jää hänen kuoltuaan muisto. Juutalainen tai kiinalainen mystikko, en muista kuka, sanoi ettei kukaan ole kuollut niin kauan kuin on elossa joku, joka muistaa tai edes tietää hänet.

Siten joku Lucretius – tai Horatius tai Li Po – on lähes kuolematon.

Olisin edelleen ajamassa virkatutkintoa ainakin lakimiehille ja valtiotieteen maistereille. Kiinassa runous oli virkatutkinnon tärkein ja vaativin osio ainakin sen 1200 vuotta, jonka tutkinto oli yhtäjaksoisesti käytössä.

Ihan moni ei tiedä, että Rooman valtakunnan sortumista, oikeastaan lännessäkin sangen suhteellista sortumista, mitataan tutkijapiireissä kielenkäytöllä ja tyylitajulla.

Senaattorisääty edellytti Roomassa ainakin 600 vuotta aidosti suurenmoista kirjoittamisen ja siis puhumisen eli toisin sanoen myös retoriikan ja osiltaan niin ollen juridiikan osaamista.

Marcus Aurelius ja Julius Caesar eivät ole millään muotoa ainoita roomalaisia suurmiehiä, jotka olivat sen tason mestareita, että mikä tahansa käännös heidän kirjoituksistaan jää vähän vajaaksi. Tämä koskee myös ”Gallian sotaa” siitä huolimatta, että se on lauseopillisesti niin koreilematon, että sitä käytetään tänäkin päivänä aloittelijoiden oppikirjana tai ainakin mallitekstinä.

Yleensä nykyajan valtiomiehet epäonnistuvat siinä, missä ehkä Abraham Lincoln onnistui. Meillä Suomessa esimerkiksi Mannerheimin päiväkäskyjä lienee kirjoittanut ja editoinut moni. Jotkut niistä ovatkin aika huonoja, muutamat mainioita.

Muinaisen maailman senaattorit ja mahdollisesti Lincoln käsittivät, ettei todella hyvä kirjoitus kestä keinotekoisia väriaineita ja että hajusteet aiheuttava allergisia reaktioita.

Mainio kirjoitus on se, minkä näkee ja hengittää aamulla bussille kävellessään, molekyylien mielettömässä tanssissa.

9 kommenttia:

  1. Tämä kommentti ei liity tähän vaan kuuluisi aikaisempaan ketjuun, jossa käsiteltiin elokuvateattereita. Vinkkasin odottamaan Jouko Aaltosen kuukauden päästä ensi-iltaan tulevaa elokuvaa Tunteiden temppelit. Viikonloppuna ostin kirjamessuilta Jerker A. Erikssonin kirjan Flammande vildmark, jonka ensimmäinen luku on omistettu "elämäni elokuvateattereille" 1930-luvulta alkaen. Kemppisen, Aaltosen ja Erikssonin näkemykset tukevat toisiaan kiinnostavasti. Kyseessä ei ole vain nostalgia. Vaikka nykyinen mobiilinuoriso katselee leffoja kännykällä, ei ison salin yhteisöllisyyskään ole menettänyt hohtoaan.

    VastaaPoista
  2. Timanttiviila on yliveto keksintö. Koneistajat ovat käyttäneet niitä jo pitkään mutta ne eivät ole yleiskäyttöisiä kuten Dianovan tuotteet. Ne teroittavat lähes mitä tahansa sitkeästä ruostumattomasta fileerausveitsestä pikateräkseen. Kestävyyskin hipoo epäkaupallista tasoa. Muutaman euron muovilappuja ei voi verrata näihin. Niihin voisi käyttää satoja euroja eikä saisi aikaan samaa työn jälkeä.

    Monocrystalline substrate, jos tarkka kuva kapineen ideasta kiinnostaa.

    Timantteja on käytetty väärin ja hukkaan. Oranjejoen suurten esiintymien löytyminen aiheutti arvon keinotekoisen ylläpitämisen tarpeen.

    You bring de beers, let's have apartheid.

    Puujalkahuumorintajuisia pappeja soisi olevan vahtimassa mitä kansakunnan kaapin päällysväki touhuaa. Taitavan papin puhe naurattaa ainakin kolmesti, kerran kirkossa, kerran kotimatkalla ääneen ja vielä kerran ennen unentuloa. Täällä huomaa samaa. Hyvä ettei se tartu. Kuinka kävisi jos puhetaito pääsisi irti korulauseista korupuheisiin ja himoituksi taidoksi ja sitä tietä kartellisoiduksi?

    Mun puhe! Mun possessiivisuffiksi!


    VastaaPoista
  3. JK: "Kukaan ei liioin ole koskaan saanut tietää, millaista on kuolla. Juuri silloin kun tuon tiedon saisi, mahdollisuus tiedon saamiseen katoaa lopullisesti."

    Tämä muoto "kukaan ei tiedä sitä tai tätä" lienee anglismi. Ja ilmiselvästi vääräkin, ellei sanoja itse ole kaikkitietävä. Eli enpä usko professorimme oikeasti tietävän, onko joku saanut tietää millaista on kuolla. Hän vain olettaa niin, varmaan pätevin perustein.

    (Ihan toinen asia on sitten se, että monihan on todettu lääketieteellisesti kuolleeksi, mutta sitten vironnut taas henkiin, pitkien tuokioidenkin kuluttua. Ja kolmas juttu on ikioma kristinoppimme, joka ihan perustuu sille uskolle, että eräs kaveri kuoli ja säilytti tietoisuutensa ja toimintakykynsä ja nousi jonnekin "ylös". Hmmmm... ja entäpä Lasarus-vainaa?)

    Sen sijaan viittaus "epäraamatullisuuteen" ja oikeasti jopa epäkristillisyyteen on osuva. Kuolleethan herätetään vasta viimeisenä päivä kuulemaan tuomionsa. Siihen asti he ovat missä lienevätkään, manan majoilla, tuonen tuvilla, kuolon kammitsoissa.

    VastaaPoista
  4. Eilen Aristoteleen kantapäässä piispa Eero Huovinen kertoi saarnasta. Miten aihe valitaan (lohdutus, osanotto, taakanjako), miten rytmitetään, nostetaan jännitystä ja päätetään puheet. Jouduin pari kertaa nielaisemaan osuvia mielikuvia kuunnellessani. Siinä miehessä sana asuu. Kuten muistamme, hän myös tarpeen tullen ryhtyy auttajaksi.

    Timanttikentän lumossa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liha tullu sanaksi, meinaan.

      Poista
  5. Lincolnin päälukemisto oli Blackstone: https://en.wikipedia.org/wiki/Commentaries_on_the_Laws_of_England
    Huonompiakin tyylioppaita löytyy.

    VastaaPoista
  6. Kun olen kahdesti vaeltanut Sokostille - aina sille korkeammalle - olen tullut miettineeksi huipulla, jossa saa tehtyä tulet, miksi kaikki on niin kaunista kaukaa katsoen.

    Ja niin pirun vaikeata kun sinne sitten menee, ylös Wittgensteinin ja Zweigin maailmoihin.

    Suomalainen alppikiipeilijä sitten herätti lopullisesti:

    "Ei vuorta valloiteta menemällä sen huipulle vaan tulemalla sieltä myös ehjänä alas".

    Stefan Zweigin sanoin: "Alakuloisuudesta ei kasva mitään tekoa".

    Kiitos elämäni ensimmäisestä aidosta puujalkavitsistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan. Kun muistelen Sokostilla käyntejäni, niin mieleen jäi ensimmäiseltä kerralta vain että aamuhetki Luirojärvellä oli uskomattoman kaunis. Tai sitten millaista eräällä retkellä oli kiivetä Muorravaarakan suunnasta Lumikurua ylös tunturiselänteelle. Sieltä sitten mentiin Sokostin laelle pohjoisesta.

      Sokostilla oli hienoa kai mutta mitään erityistä ei kyllä ole jäänyt mieleen, vain se häiritsevä masto kojuineen huipun vieressä. Niinhän se aina onkin elämässä. Tavoitteen saavuttaminen nollaa kaiken. Vain ponnistellessaan kohti tavoitetta voi olla jotenkin tyytyväinen.

      Poista
  7. Nàkyy tuo runous lyòvàn làpi kiinalaisissa dekkareissakin, vaikka ukko asuukin jenkeissà, nykyààn. Qiu Xiaolong.

    VastaaPoista