Kirje kuolleelle lokakuussa 2015

 

 

Hyvä Jac. Ahrenberg!

Pidän salaisuutena tämän uuden viestintäteknologian yksityiskohdat. En ole nähnyt asiasta mainintoja kilpailevassa mediassa eli tämän blogin ulkopuolella. Nykyisin on vielä joukko ihmisiä, jotka jopa luulevat, että täällä maan päällä kerran kuolleet ja kuopatut ovat pysyvästi poissa. Mutta olihan heitä Teidänkin aikananne, kun monimuotoinen uskonnottomuus oli tullut muotiin, etenkin pappispiireissä.

Kun te suvaitsitte kuolla, lokakuussa 1914, yleinen arvio oli, että yhteisen isänmaamme Venäjän ja kahden saksaa puhuvan suurvallan kiivaalta vaikuttanut kahakka olisi päättymässä aivan lähipäivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sota kävi yhä verisemmäksi ja se jatkui neljä vuotta ja kuukauden.

Olen pahoillani, että panen Teidät hätkähtämään siellä tuonpuoleisuudessanne, mutta Saksa siis kärsi sodassa pahan tappion ja sen lisäksi nöyryytyksen, jonka välttämiseksi siellä oli alun perin tartuttu aseisiin. Rannaton Venäjä, äärettömine voimavaroineen, koki vallankumouksen. Ennen pitkää koko keisariperhe oli surmattu ja maassa voitti ajattelutapa, joka oli omaksunut kaiken järjen vastaisesti Pariisin 1871 levottomuuksista nimen ”kommunismi” tai siihen liittyen ”sosialismi”, vaikkei tuohon rinnastukseen ollut asiallista aihetta.

Olen selvillä siitä, että mielestänne laajemmat historian tiedot eivät olleet herrasmiehelle tarpeen, vaikka koulumestarit kaipasivat sellaisia. Jos satutte kuitenkin muistamaan tuon historian vaiheen, voisi sanoa, että Venäjällä nousi uudelleen tataarien valta kaikessa julmuudessaan. Ilmaus on vertauskuvallinen. Kiihkein tataari oli tällä kertaa gruusialainen.

Tämän yhteydenoton aihe on luonnollisesti julkaisemanne teossarja ”Människor som jag känt”.  Moniosaisuudesta ja tietystä monipuolisuudesta huolimatta nuo kirjat unohtuivat pian ilmestymisensä jälkeen, vaikka niissä kerrotaan kiinnostavista henkilöistä. Itse hain lähempiä tietoja Akianderista, jonka teossarja on niin mielenkiintoinen, vaikka sen otsikko viittaa hengellisiin liikkeisiin Suomessa. Siinähän on vaikka mitä, toinen toistaan kummallisempia asioita, muun muassa Kauhavan lasitehtaasta, jonka perustajalla oli viisi vaimoa samanaikaisesti. Tietenkään tehtaasta ja vaimoista ei tullut mitään.

Silminnäkijän kuvauksenne Hampus Furuhjelmista kiinnitti huomioni. Suomalaisilla aatelismiehillä oli tunnetusti hyvinkin merkillisiä vaiheita heidän palvellessaan keisaria sotilas- tai siviilitehtävissä. Furuhjelmin olin pannut kauan sitten merkille, koska harva Suomessa syntynyt on kuitenkaan toiminut Alaskan kuvernöörinä ja järjestellyt kauppoja San Franciscossa ja käynyt sotaa sekä Kiinaa että Japania vastaan 1800-luvun lopulla ja murheen merkeissä 1900-luvun alussa.

Furuhjelmin nimen saattaa nykyisin muistaa joku, koska heillä oli Urjalassa kuvitteellisen Pentinkulman lähettyvillä Honkolan kartano, joka ulkoiset piirteet lainautuivat paljon myöhemmin eli minun elinaikanani erittäin tunnetuksi tulleeseen kolmiosaiseen romaaniin.

Mahdollisesti Teidän romaaninne ja kirjoitelmanne saatteli unohdukseen se tosiseikka, että satuitte olemaan väärässä ja väärällä asialla jokseenkin kaikessa.

Vaikka arkkitehtina suunnittelemianne rakennuksia, kuten Helsingin Normaalilyseo, on edelleen käytössä, tyly tuomionne kansallisromantiikasta ja näistä Eliel Saarisista ja jugendista ei saanut kannatusta. Heidän talonsa ja työnsä tunnetaan, teidän ei.

Se oli harvinaista kauaskatseisuutta, että kirjoitelmissanne mainitaan arvovaltaisena näkijänä ranskalainen Gobineau, ”tieteellisen” rasismin uranuurtaja.

Tekin mainitsette, että teillä kotona Viipurin seudulla maatilan sortuminen talonpojan käsiin, varsinkin Karjalan suomen kaltaista kieltä käyttävän, merkitsi välitöntä tuhoa. Talonpojilla erikseen ja suomenkielisillä yleensä ei ollut sitä rotuominaisuutta, sitä neroa, jolla valtiolaitoksia luodaan.

Näin sadan vuoden kuluttua ja Suomen enimmäkseen suomenkielisen tasavallan viettäessä kohta tasavuosijuhlaa voi jo sanoa, että tuokin arvionne oli virheellinen.

Sitä vastoin tänäkin päivänä voisi löytyä joku harva ihminen, joka on kanssanne samaa mieltä siitä, että raha ja menestys eivät auta. Ellei ihmisellä ole perinnöllistä sivistystä, sen näkee viimeistän tambuurissa tai joka tapauksessa saliin asteltaessa. Sivistys, kuten muutkin hankitut ominaisuudet, periytyvät. Sivistyksen puute periytyy mielestänne myös.

Siten lukija tuntee myötätuntoa kuullessaan, miten ikävästi saksaa äidinkielenään käyttäneet puhuvat teillä siellä Viipurissa. Kuten sekin rouva, Julius Krohnin äiti tai mummu, miten se nyt meni. Mutta saksa on siis parempien ihmisten kieli ja ne, jotka pitivät rakasta ruotsia äidinkielenään, saavat luvan odottaa suunvuoroa, ja odotus voi osoittautua pitkäksi.

Tuossa yhteydessä jää miettimään, miten kielten ja kansojen arvojärjestyksessä sijoittui sitten Venäjä. Teille asia ei ollut ajankohtainen, koska paremmissa piireissä Venäjällä puhuttiin saksaa tai ranskaa tai merenkulkijoiden ja viljakauppiaiden piireissä englantia.

Koska tämä kirje menee julkisuuteen, sietänee lisätä, että kirjojenne suomenkielisiä laitoksia kyllä löytää tätä nykyä, jos ketä kiinnostaa. Niitä on sähkökirjoina ja mitä sellaiset kirjat ovat, sen selittäminen on tässä yhteydessä liian monimutkaista.

Toivotan teille, kunnioitettu herra, ikuisuutta samassa muistittomuuden ja tuonpuoleisuuden tilassa, jota osoititte jo maan päälle eläessänne, kuten kirjoituksistannekin käy ilmi. – Ja niitä Viipurinlahden kartanoita ei muuten ole enää olemassa eikä moni niitä kaipaa.