Sivun näyttöjä yhteensä

27. lokakuuta 2015

Eläköön yksilöllisyys


Jos kirjoittaisin muistelmaa, käsittelisin kenties myös elokuvia, jotka ovat minuun vaikuttaneet. Tuskin se asia tulisi erikseen puheeksi, mutta kai antaisin ymmärtää, että mielipiteeni perustuvat huolelliseen harkintaan ja kehittyneeseen kriittiseen kykyyn eli omaan etevyyteeni.

Onneksi sitä ei kukaan uskoisi, kuten ei usko nytkään.

Jäin katselemaan Cahiers du Cinema –lehden Top Ten –listoja, joista jopa verkossa käytiin kiistaa. Monien mielestä noita listoja ei olisi pitänyt enää julkistaa. Mielipiteen perustelu jäi epäselväksi.

Muistaakseni kuukausi kaksi sitten kerroin Bressonin elokuvasta Au hazard, Balthazar. Joko kirjoitin tai aioin kirjoittaa, että tämä on mielestäni Bressonin tuotannon merkittävin teos, vaikka sellaisena mainitaan normaalisti ”Kuolemantuomittu on karannut”. Ainakin pojalleni väitin jotain sellaista ja kiittelen samalla ”Ugezun” suurenmoisuutta.

No. Syvästi yksilölliset suosikkini löytyvät Cahiers du Cineman listoilta. Ensin mainittu on nimetty vuoden ykköseksi 1966, viimeksi mainittu 1959. Siellä ovat muutkin supersuosikkini.  Olen tiennyt, ettei kukaan muu tunne niitä – paitsi muutaman harvan kerran eräät täysammattilaiset, kuten Alanen ja ennen Petteri.  Petteri nyt toisaalta saattoi tarvittaessa fuskatakin tai olla kurillaan mitä mieltä milloinkin.

Näitä salaisia, yksityisiä aarteitani on muun muassa Bunuelin Viridiana, Dreyerin Gertrud, Antonionin Punainen erämaa ja Jerry Lewisin The Family Jewels. Olen esittänyt eriävän mielipiteen muun muassa ylistääkseni Pasolinin Matteuksen evankeliumia.

Te luettu ja jotkut teistä ovat lukeneet ennenkin kirjoittajaa, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä. Toistan tyhmänä kuin papukaija ”tosiasioita” ja mielipiteitä, joiden uskottelen perustuvan johonkin. Todellisuudessa ne ovat syvästi infantiilia jäljittelyä, jota on kukaties pyritty hiukan kuorruttamaan kaupasta ostetulla kermavaahdolla ja kaapista löytyneillä strösseleillä.

Koskisiko sama kirjallisuutta? Ehkä ei voi sanoa, että minua kuljettivat Parnasson kirjoittajien arvostukset, koska olin yksi heistä ja edelleen ja kautta historian vallinneen kaavan mukaan pidin toisia kirjoittajia jokseenkin asiantuntemattomina, joskaan en aivan yhtä toivottomina kuin sanomalehdille sielunsa myyneitä.

Cahiers on esimerkki monesta. Yleensä olen sanonut varovasti, etten osallistunut sukupolveni vasemmistoliikehdintään 60-luvunlopulla saati 70-luvulla. Näin kai se oli, mutta syy ei ollut viisaus tai hyveellisyys vaan päivätyö aivan toisella alueella eli 1.1.1968 alkaen asianajotoimissa. Ammattikunnassa muuten oli kaksi kommunistia ja kolmatta epäiltiin. Lisäksi ilmeni arvostelukyvyttömiä yleisvasemmistolaisia, jotka esimerkiksi eivät uskoneet esimiestensä opetusta, että esimerkiksi Väinö Linna on vaarallinen Moskovan kätyri, joka levittää kommunismin oppia romaaneillaan mädättääkseen lukijoiltaan selkärangan.

Minulle useampikin vanhempi juristi tuli sanomaan, että olin kuin ilmetty räätäli Halme Linnan romaanisarjassa. Toistelin oppineelta kuulostavia sanoja ymmärtämättä itse niiden merkitystä tai niiden tuhoisuutta, hiukan niin kuin kommunisti Tuomas Anhava.

Näin pitkän ajan kuluttua arvioiden nämä varoittelijat olivat tavallaan oikeassa.

Cahiers du Cinema ajoi karille noin vuonna 1970. Lopetin sen tilaamisen. Ranskan vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien imussa lehti muuttui maolaiseksi ja poisti sivuiltaan ensin valokuvat ja lakkasi sitten nopeasti kirjoittamasta elokuvasta. Poikkeuksia tehtiin vain, jos elokuva oli peräisin esimerkiksi Pohjois-Vietnamista. Neuvostoelokuvan suurin, laajasti käsitelty nero oli Dziga Vertov.

Jonkinlainen maolaisuus oli opiskelijamuotia Ranskassa ja Ruotsissa. Nyt tiedän (eli luulen tietäväni), että mitään maolaisuutta ei koskaan ollut olemassa, sikäli kuin sanalla tarkoitetaan puhemies Mao Zedongia ja hänen opetuksiaan, joista oli koottu Puhemies Maon Pieni punainen kirja. Puhemiehellä oli eri aikoina erilaisia oppeja. Punaisessa kirjassa ei ollut punaista lankaa. Joskus piti valmistaa kotikeinoin terästä takapihalla romusta. Joskus piti erottaa kaikki opettajat ja professorit, koska he toimivat ”kansan todellisten etujen vastaisesti”.

Euroopassa siis ihastus oli suuri, mutta se meni ohi. Lähes kaikki silloiset maolaiset toimivat pitkään opettajina tai professoreina.

Tutkijoilla on sama ongelma fasismin, kansallissosialismin ja neuvostokommunismin selvittämisessä. Niiden aatetaustasta ei ole saatu koskaan selvää, koska niillä ei ole mitään aatetaustaa. Haetun rakennelman – piirustusten, virtapiirin – sijaan löytyy jotain ”biologista”, ajatusten verkkoja ja verkkojen verkostoja, joissa energia eli valo ja kaasut, kuten happi, muuttuvat vuoroon kasvuksi ja vuoroon kuolemaksi.

Tunnen tiettyä myötämieltä katolista kirkkoa kohtaan. Sen isosta katekismuksesta ilmenevä ajatusrakennelma on mielestäni eräin kohdin selvästi väärä ja usein kohdin (ehkäisy) erittäin turmiollinen. Kokonaisuus on silti käsitettävä, toisin kuin vain poliittisten aatteiden.

Jokin Suomen 60-luku tai Suomen 2010-luku näyttää talismanien eli taikakalujen ajalta. Kokeiltavien tekojen sijasta tuotetaan puhetta. Tunnelma on kuin Saksassa vuonna 1945. Lopullinen voitto on näkyvissä, koska näinä aikoina Johtaja tai joku muu tuo peliin ihmeaseet, jotka ratkaisevat sotilaalliset ongelmat yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä.

Oma talismanini oli elokuvataiteessa siis Cahiers du Cinema. Nykyinen on The New York Review of Books. On aihetta lähteä siitä, että kritiikittömyys on se, joka säilyy elämän myrskyissä.

 

16 kommenttia:

  1. Entusiaismin ja harkitsevuuden eroista: erään puhelintuotteita valmistavan yhtiön lento karkesi siihen että alettiin huolella suunnittelemaan innovaatioita. Ne piti aikatauluttaa. Joten mietimme, onko olemassa hyviä karjalaisia shakinpelaajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apple onneksi innovoi täysin satunnaisesti joka syyskuu uuden puhelinmallin.

      Poista
  2. Reseptio Suomessa kohdistui verraten yksipuolisesti Cahiers du cinemaan, vaikka Ranskassa ilmestyi muitakin mainioita alan journaaleja, kuten vaikkapa Positif. Tosin olin hämmentynyt, kun vastaava toimittaja (nimi unohtunut) kertoi julkaisun olevan trotskilainen elokuvalehti. Niinikään olin hämmentynyt, kun Orson Welles luonnehti Cahiers du Cineman toimittajia fasisteiksi. Se, että Wellesin tuotanto arvioitiin suopeasti lehdessä, oli seurausta siitä, että hänet yritettiin leimata aateveljeksi, siis fasistiksi. Tarkemmat perustelut ovat unohtuneet, jos niitä olikaan.

    Aprikoin kuitenkin, että ranskan taito oli alan suomalaisten vaikuttajien joukossa vielä 60-luvun alussa vajavainen (pois lukien blogistimme), täten väärinkäsitysten määrä oli vähintään kohtalainen. Toki kielitaito karttui ajan saatossa, mutta vaikuttajat olivat jo ylityöllistettyjä.

    VastaaPoista
  3. - Kaikkien aikojen paras elokuva on Bad day at Black Rock, mies astui junasta. " Toimintaelokuva ihmisille jotka eivät pidä toimintaelokuvista", ( Rotten tomatoes).

    Parhaat isojen pikkupoikien seikkailukirjat on kirjoittanut, Antoine Marie Roger de Saint-Exupery. Mies jota on paiskattu moisella nimellä , ei voi kirjoittaa huonosti.

    - Yölento
    - Lento Arrasiin

    VastaaPoista
  4. Politiikka osaa vain sotkea ja pilata, se kai oli pointti?

    Paras elokuva? Epäreilu kysymys. Kauriinmetsästäjä.

    Eräs parhaista: Armoton, Stanley Kubrickin kaikki, Suuri Pakoretki, Pink Floyd The Wall, Constantine, Rise of the Phoenix, Ilmestyskirja Nyt, Amadeus...

    Mieluisia näyttelijöitä: Rutger Hauer, lady Tilda Swindon, Sigourney Weaver, Gary Cooper, Franka Potente, Gerard Depardieu, Ronald Reagan (presidentin roolissa), Vesa Mäkelä, Donald Pleasance, lista on todella pitkä eikä mahdu tähän edes osaksi.

    Näyttelijöitä joista saan näppylöitä: Meryl Streep. Dustin Hoffmann (poislukien Maratoonari). Billy Crystal. Robin Williams.

    Kaikkein suurin pettymys: Avatar 3Dnä.

    Täyttä scheissea: Dyyni. Uunot. Koko Tolkienologinen satuilutuotanto, varsinkin kirjat. Radiokuunnelma Lohikäärmevuori peittoaa ne mennen tullen.

    Lisää: Itse Ilkimys. (Kätyrit)

    VastaaPoista
  5. JK: "...kuin ilmetty räätäli Halme Linnan romaanisarjassa. Toistelin oppineelta kuulostavia sanoja ymmärtämättä itse niiden merkitystä..."

    Nyt täytyy nousta rohkeasti puolustamaan räätälä Halmetta: kyllä hän kirjan mukaan hyvin ymmärsi käyttämiensä oppineiden sanojen merkityksen. Ristiriita syntyi siitä, etteivät kuulijat olleet samalla ylevällä teosofisveljeystasolla, eivät herrat eivätkä työmiehet.

    Mitä tulee sodan lopussa saksalaisten odottamiin ihmeaseisiin, "jotka ratkaisevat sotilaalliset ongelmat yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä", niin eiväthän he siinä niin hakoteillä olleetkaan. Sen ihmeaseen ehtivät vain ensin keksimään jenkit. Pari paukkua riitti ja se oli siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halmeen tapauksessa tragedia oli monisyinen. Halme, joka on luonnollisesti arkkityyppi, ei historiallinen hahmo, oli itseoppinut mies. Hänellä oli kova kaipuu sivistykseen, ja hän oli onnistunut saavuttamaan ympäristöään paljon korkeamman sivistystason kovalla itseopiskelulla.

      Toisaalta Halmeen itseoppineisuus tuli esille juuri siinä, että hänen sivistyksensä pohja oli kovin suppea. Se perustui todennäköisesti muutamaan korkealentoiseen myöhäisromantiikkaa edustavaan, teosofissävytteiseen kansantajuiseen kirjaan. Näiden pohjalta oli muodostettu kokonainen maailmankuva, joka oli elämälle täysin vieras, eikä vastannut edes ns. sivistyneistön käsitystä maailmasta.

      Traagiseksi Halmeen tekee se, miten hänen ylevä pasifistinen utopiasosialisminsa kokee täydellisen haaksirikon, ja johtaa siihen, että hänet ammutaan syytettynä oikeiden vallankumouksellisten teoista.

      Ymmärrän kyllä, miksi Jukkaa on nuorena juristina saatettu pitää rinnasteisena Halmeen hahmoon.

      Poista
    2. Täydennän itseäni, ettei joku kuvittele minun loukkaavan isäntäämme. Jukka on, lukemani perusteella, idealisti. Ei siis sivistymätön tai puolisivistynyt. Hänen kulttuuriharrasteensa ovat kaikkea muuta kuin normaaleja juristille. Häntä oli helppo pitää sellaisena idealistina, joka Halmeen tapaan jäisi kriisitilanteessa hortoilemaan ei-kenenkäänmaalle, molempien ammuttavaksi.

      Poista
    3. Ihmeaseet? Saksassa käytettiin nimitystä kostoase.

      Vaikka uraanin erittäin suuritöinen ja kallis rikastaminen onnistuikin p-amerikan yhdysvalloilta se oli suureksi osaksi operaatio Paperclipin ansiota. Asiassa on huvittava piirre: V-2 rakettien kehittäminen Peenemündessa oli alku työlle joka johti Saturn 5: n syntyyn ja kuulentoihin.

      Nyt on kaikilla käytössä Ulam-Teller -rakenteinen ydinase. Ei siis vaikkapa "Lyndon B. Johnson - Oppenheimer" -uraanipommi tai "Kennedy -ohjus" plutoniumytimellä.

      Neutronipommin "isä" on erikoisen kirjan laitellut verkkoon, ei liian pitkä luettavaksi. Kummallinen pommiseppä.

      Tämän jos katsoo kehitykseksi niin se on perusteltua sillä tietoa saatiin vasta lukuisista koeräjäytyksistä.

      Pari paukkua ei aivan riittänyt. Sen jälkeen on kyllä oltu ahkerana. Tsar-bombaa voi kutsua isoksi jytkyksi huoletta. Siinäkin on sievä piirteensä, sen saastevaikutus oli yllättävän pieni.

      Poista
  6. Olen lukenut muutamia Karl Mayn kirjoja. Htlerinkin tiedetään niistä tykänneen. Enää ei kirjahyllyssäni ole kuin Hopeajärven aarre, satunnaisesti muutoissa säilynyt.

    VastaaPoista
  7. On yllättävän helppoa luetella kaikkien aikojen kymmenen parasta elokuvaa:

    Victor Sjöström: Körkarlen (1921)
    Charles Chaplin: City Lights (1931)
    Edward Sutherland: International House (1933)
    Howard Hawks: Bringing Up Baby (1938)
    Alfred Hitchcock: The Trouble With Harry (1955)
    Philippe de Broca: L'homme de Rio (1964)
    Orson Welles: Chimes At Midnight (1965)
    Wim Wenders: Der Amerikanische Freund (1977)
    Alan Rudolph: Trixie (2000)
    Woody Allen: Match Point (2005)

    Vaikeampi on selittää, miksi Keatonin, Langin, Marx-veljesten, Renoirin, Altmanin; kaikkien italialaisten, intialaisten, japanilaisten ja venäläisten; ja, niin, kaikkien uuden aallon ohjaajien tuotanto on parhaimmillaan niin tasalaatuista, ettei siitä mikään nouse esiin. Osaan ulkoa Bunuelin, Bergmanin ja Tatin leffat, vaikka en oikeastaan tykkää niistä.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  8. Katsoin tuon Au hazard, Balthasarin esitteitä ja välähdyksiä siitä netistä ja vaikutti mielenkiintoiselta, sen näkisi mielellään. EG

    VastaaPoista
  9. Jatkoa: Cahiers du Cinéman vuoden 2014 listaykkönen Bruno Dremontin P´tit Quinquén tuli syyskuussa televisiosta ja olikin harvinaisen hyvä TV -elokuvaksi. Sunnuntaina tulleen Chaplinin Kuningas New Yorkissakin jaksoi katsoa, vaikka olinkin skeptinen. Tuleehan sieltä aina joku hyvä klassikkokin, kun muistaa tarkata ohjelmistoa. Kautta aikojen parhaita elokuvia en pysty mainitsemaan, pitäisi miettiä. Monet ovat aikanaan uponneet syvälle, Kurosawa, Renoir, Bergmankin, ja sitten on ollut aikoja, jolloin ei ole ollut aikaa tai muuten mahdollisuutta hakeutua parhaimpien elokuvien äärelle. Tatikin oli hauska aikanaan, mutta ei häntä tai Bergmaniakaan enää jaksa katsoa. Ne tosiaan "osaa ulkoa". Bunuel on kyllä vaikuttava edelleen, mutta niitä olen nähnyt vähemmän. EG

    VastaaPoista
  10. On vain yksi:
    Andrei Rublev

    VastaaPoista
  11. Mitä tulee Viridianaan, se on mielestäni hyvä elokuva. Olen yrittänyt metsästää sitä alan kaupoista, mutta turhaan. On arveltu, että perikunta tai jokin muu rahastukseen kiintynyt taho jarruttelee yhä Bunuelin elokuvien levityksessä. Elokuvan mieleeni jäänyt sanoma oli, että sakilaisia ei pidä päästää aateliskartanoon. Pidän sanomaa ajankohtaisena, joskaan Bunuel itse ei pitäisi sellaisesta ajatuksesta tänään. Mutta kuka tietää?

    VastaaPoista
  12. Kommunismi on selkeästi aate tai idea, fasistit o(li)vat enemmän toiminnan miehiä: sanoista tekoihin!
    Hyvä natsi sai olla esimerkiksi harras katolilainen, kunhan toimi oikein (Franz Ritter von Epp). Kommunismissa tällainen aatteellinen haparointi olisi ollut anteeksiantamatonta.

    VastaaPoista