Ei se kysyttäessä ollut aina selvää, pitikö ilmoittaa oma
nimi vai hevosen nimi. Hakkuutyömaalla eli savotalla yhtiön edustaja teki
sopimuksen hevosmiehen kanssa ja tämä puolestaan ehkä tiepuolesta poimittujen
hakkuumiesten kanssa.
Taustalla on suomalaisen lainopin visaisimpiin luettu
ongelma, ’työkunta’ (konsortio). Siis oliko esimerkiksi kenttäsirkkelin kolmea omistajaa
verotettava yrityksenä vai ei. Tällaisia ennen pohdittiin. Vastaus merkitsi
selvää rahaa tai rahanmenoa: oliko ostettava veromerkkejä eli siis suoritettava
ennakonpidätys.
Ennen minun aikaani oikeudelliset ongelmat olivat vielä
suurempia: mikä oli työntekijän nimi?
”Pohjolan elinkautiset” (kirjoittanut Jussi Lainio) olivat
joskus sekä Jumalaa että poliisia paossa. Lähtö aivan keskenkasvuisena
taivaansinisen köyhästä kotimökistä maailmalle ja päätyminen lentojätkänä tai
peräti losojätkänä savotoille oli totista totta eikä mitään iskelmää. Minäkin
olen kuunnellut näitä tarinoita. Jopa Savonlinnan seudulla vieläpä sotien
jälkeen joissakin paikoissa hakkuumiehet yrittivät selviytyä kiljuvan taivaan
alla hengissä koko talven. Siis jopa kämppä oli ylellisyyttä, jota ei
järjestynyt kaikille. Ja lumissa rypevät pokasahan vinguttajat olivat sodasta
kuka paremmin, kuka huonommin äskettäin selviytyneitä miehiä ja kansakoulusta
kesken kuudennen luokan karanneita.
Muistelmien ja kommunistien välittämä kuva talvitöistä on
osittain liian ruusuinen.
Nukun keskellä suurta ylellisyyttä lakanoissa, joiden
leimassa lukee ”Yhtyneet Paperitehtaat”. Ne ovat vaimon kotoaan tuomia. Kun
uudet liikennejärjestelmät tekivät lopulta vallan inhimilliset metsäkämpät
tarpeettomiksi, terävän pään varusteita myytiin firman miehille, kuten mehtän
ostajille, joille siis oli ollut vallan vuodevaatteet.
Pohjoisen antologioista ylivoimaisesti paras on Veikko
Huovisen ”Suomen saloilla” (1981).
Metsätöistä kertovan kirjallisuuden huippu on SKS:n perinteen
keräyskilpailun tuloksista koostettu ”Jätkät sen kun porskuttaa” (Laaksonen – Holtari
– Vento, Weilin + Göös 1970, 2.p., 3. p.).
Nämä niteet eivät ole harvinaisuuksia, mutta saa niitä ehkä
hetken etsiä kirjastoista ja antikvariaateista. SKS:n kansanrunousarkiston
johtaja Pekka Laaksosen artikkeli on rajua tiedettä. Hän siteeraa muistelmaa.
”Kuusamolaisten suhteen [se] oli toivotonta. Jos kuusamolainen
ei ollut sukunimeltään Määttä, oli hän melkoisella varmuudella Lämsä. Tuskailivat
siinä savottain kasöörit heidän selvillä pitämisessään, kun samalla savotalla saattoi
olla kymmenien Määttien joukossa Kalle Aukusti Määttiäkin toistakymmentä kappaletta.
Kuusamolaisten samannimisyydestä laskettiin
leikkiäkin, jolle oli
ominaista liioittelu, jätkäperinteelle ominainen tyylipiirre.
’Muualta lähdetään yksittäin, mutta Kuusamosta joukolla. Matkanteko sujuu suljetussa osastossa, jonka nimi on jutka. Kuusamossa on paljon samannimisiä ja senpä vuoksi jutkakin on jaettu osastoihin. Jutkan keskustaan on sijoitettu Lämsät, joita on 120.
Heidän
edessään ja takanaan taivaltaa
96 Määttää ja jutkan sivustoilla kulkevat Juntuset, niitä on
77. Jos jostakin syystä joku jää pois, niin
liikkeelle ei lähdetä ennen kuin samanniminen on saatu tilalle.’
Artikkeli
sisältää sen kuuluisan liikanimiluettelon. Kämpiltä tunnettiin mm. seuraavat
Korhoset: Kapsäkki-Korhonen, Katisija-Korhonen, Kolisija-Korhonen,
Komia-Korhonen, Konisija-Korhonen, Kouho-Korhonen, Lamakaula-Korhonen, Lehmä-Korhonen,
Pollonokka-Korhonen, Retliini-Korhonen, Räkänokka-Korhonen Sensuuri-Korhonen,
Sormi-Korhonen ja Vitopää-Korhonen.
Väisäsistä
mieleenpainuvimpia ovat Kehnompi-Väisänen, Mateenmallinen-Väisänen, Ranuan
pastori ja Vastanhakoinen-Väisänen.
Huotareista
muistetaan esimerkiksi Housunperse-Huotari. Hiltusissa erotettiin toisistaan
Hyväntuulen-Hiltunen ja Itku-Hiltunen. Laajalti tunnettiin Tuskanpunanen-Karppinen
ja Nälkäajan Karppinen.
Omaan
jylhään nimensaannin korkeuteensa ovat jääneet Kilpeläiset, siis Lännen-Kilpeläinen,
Piru-Kilpeläinen, Vittumainen-Kilpeläinen ja Kaikista vittumaisin Kilpeläinen.
Alkaa oleen pakko nauraa!
VastaaPoistaI. H.
Kun mainitsin Kuusamon kansanopiston rehtorille, että olipa paljon Lämsiä ja Määttiä sankarihaudassa, hän kertoi, että kun kuusamolainen Kalle Määttä tuli valituksi maaherraksi, he lähettivät Ouluun linja-autollisen Kalle Määttiä. Ketähän nimitys mahtaa koskea.
PoistaSamannimisten suurilukuisuus tietyillä paikkakunnilla ei tietenkään ole erityisen suomalainen ilmiö, täysin vastaavaa löytyy muualtakin. Kalle Määttä -jutusta tuli mieleen lukemani (Anthony Burgessin?) tarinan siitä kuinka eräs pataljoonankomentaja sai määräyksen luovuttaa joukkueen verran miehiä naapuripataljoonalle. Miehistö oli jo ennestään vajaalukuinen ja herroilla oli vanhaa skismaa keskenään ja pataljoonasta saatiin kokoon joukkueellinen John Wilson -nimisiä sotilaita, joten...
PoistaKöyhiksi ja mielikuvituksettomiksi ovat tosiaan liika- tai lisänimet käyneet eikä maassamuuton (ja kenties nimenvaihtojenkin) seurauksena enää satu samaan poppooseen kovin monta samannimistä. Armeijassa tosin samassa joukkueessa oli kolmekin sukunimikaimaparia; kahta riitti erottamaan ilmeiset mutta tylsät Pikku- ja Iso-etuliitteet, mutta kolmansien nimen edelle oli joku sentään oivaltanut lisätä Vokaali- ja Konsonantti-.
VastaaPoistaMänskän mäestä on kotoisin paikallisten Peltosten nyt jo satapäinen klaani. Joukkoon kuului Lauri ison perheensä kanssa. Samalle kylälle, läheiseen Triponmäkeen muutti jostain Porin puolesta Lauri Peltonen. Kyläläiset puhuivat Olluppeltosesta ja Tulluppeltosesta.
VastaaPoistaPekka Tammi
Olihan myös Sutki-Pulkkinen. Älämölö-Äikäs, Persauki-Pohjolainen jne.
VastaaPoistaKun kenraalin syntyperäinen tuotemerkki on kenraalinpoika niin eikö voitaisi kuvitellakin hänen tietään ohjattavan kohti jonkinlaista rautanyrkkiyttä valtakunnan politiikan vielä EU-ajallakin pohjautuessa Vanhan testamentin arvopohjaan?
VastaaPoistaMeinaan Vanhan testamentin arvopohjalla ihmisen kohtalon olleen aika pitkälle ennaltamäärätyn, niinpä jos sait nimeksi esim. Pönkkö ja luulit kelpaavasi ns. ajattelijaksi, niin sille sanottiin puuhevostenkin nauravan.
Luulisi riittävän kunhan jokainen uskaltaisi oppia luottamaan omien aistiensa välittämiin havaintoihin, sen sijaan että luotetaan täysin erilaisissa olosuhteissa syntyneisiin asenteisiin.
Minua ei niin hirveästi naurata. Molemmat isoisäni tekivät töitä lentojätkinä Lapin savotoilla. Kotitausta oli niin heikko kuin vain olla saattoi. Toinen oli äitinsäkin hylkäämä äpäräpoika ja toinen kuusilapsisen pienviljelijäperheen vanhin lapsi, jolta isä kuoli 13-vuotiaana.
VastaaPoistaSuomalaisen yhteiskunnan liikkuvuutta kuvaa se, että kumpikin kohosi keskiluokkaan ja kasvatti lapsistaan ylioppilaita.
Älä käytä isoisästäsi pejoratiivista halventavaa nimitystä. Älä lyö lyötyä.
VastaaPoistaTähän sopinee lainaus Lasse Lehtiseltä savolaisesta semiotiikasta:
VastaaPoista"Savolainen huumori ei ole mikään leikin asia, vaan ikiaikainen taito vältellä konflikteja ja ottaa tilanne haltuun verbaalisin keinoin.
Usein käytetään myös brittien hallitsemaan vähättelyä, understatementia. Savossa ketään ei suoraan sanota esimerkiksi lihavaksi vaan todetaan, että "laihempiakin on nähty".
Myös sisäänrakennettu hienotunteisuus on muiden vanhojen sivistyskansojen tasoa. Kuopion lyseossa oli samalla luokalla kaksi Korhosta. Toisella oli eripituiset jalat, joka aiheutti keinuvan käynnin. Häntä kutsuttiin asiallisesti pelkäksi Korhoseksi ja sitä toista Tasajalka-Korhoseksi"
Kaipaan aikaamme tuota sisäänrakennettua hienotunteisuutta mollaajien ja nokittelijoiden keskelle.
PoistaMuistelenpa, että eräskin Olli osattiin erottaa muista Olleista epiteetillä "Riitan-Olli". Entäpä siippansa? No tietysti "Riitan-Ollin-Riitta". Tämä kaikki Helsingin kantakaupungissa 90-luvulla.
VastaaPoistaTäällä saarilla tunnetaan nykyään mm. Pelti-Pekka, Putki-Kalle ja Sähkö-Magnus. Sukunimiä en ole edes kuullut.
VastaaPoista