Luin lehdistä ja katselin televisiosta tulevan syksyn
tietokirjoista arveltua. Mielipiteissä oli kirpeyttä, kuten kuuluu.
Sattumalta olin juuri lukenut eräästä suurteoksesta E.
Paasilinnan 1981 Lappia koskevasta kirjallisuudesta julkaiseman ja katsellut
vähän pitkään runsaita asiavirheitä ja kohdittain eriskummallisia perusteluja.
Mutta edellisessä ja jälkimmäisessä tapauksessa perustelut
olivat samat!
Kustantajien markkinaehtoinen laskelmointi tuottaa
kauppoihin aivan liikaa kirjanimikkeitä ja tuloksena on tolkuton keskittyminen
myyviksi arvioituihin aiheisiin.
Tänä syksyn paheksuttuja aiheita ovat elämänhallinta ja
”itseapu”. Se ei ehkä tarkoita itsetyydytystä vaan jotain ”elämisen taitoa”.
Yllättäen myös historiaa paheksuttiin aiheen valintana. Pitäisi tutkia päinvastoin
tulevaisuutta. Itse olen luullut, että tulevaisuuden tutkimus nimenomaan perustuu
historiaan. Selvitetään tapahtuneita ja tapahtuvia muutoksia ja haetaan niiden
turvin strategioita siihen, mitä ei ole vielä tapahtunut eli tulevaisuuteen.
Kolmekymmentä vuotta sitten sivuutettiin kaikin puolin
arvottomana matkailua koskenut kirjoittelu, koski se kotimaata tai ulkomaita. Se
oli ala-arvoista kirjoittelua, jonka takana oli pelkästään kustantajien
saaliinhimo.
Muistaisin hyvin myös 40 ja 40 vuoden takaiset kirjasyksyt,
koska olin silloin kustannusliikkeessä töissä. Keittokirjoja kirottiin 1974
erikoisen hartaasti. Eräkirjallisuus oli raadeltavana 1964. Eräitä
jutelmakokoelmia julkaistiin aina jouluksi, ja kaikkien kummaksi niitä myytiin
arvokkaan kirjallisuuden kustannuksella kymmenin tuhansin.
Kuulostaa asialliselta arvostella kirjoja oman itsen
ympärillä pyörimisestä, ruumiin ja sielun päättymättömistä
rakennusprojekteista. Vuonna 1964 Otavan mainoksessa ehdotustani syksyn kirjamainoksen
otsikoksi pidettiin aiheellisesti huonona vitsinä - ”helvetin hyviä
hartauskirjoja halvalla”.
Itsensä parantamisen kirjat jatkavat nimittäin aivan
elimellisesti kristillisen hartauskirjallisuuden perinnettä, joka on maassamme pitkä.
Vanhentunut termi oli ”ylösrakentava kirjallisuus”.
Keskustelu sananvapaudesta sekin sivuuttaa asiat, joita ei
saa mainita nimeltä. Viimeksi huomiota kiinnitti Hannu Salaman uustulkinta
jumalanpilkkaoikeudenkäynnistään; kirjailija oli romaanissaan nimennyt jotain
kriittisesti eli, kuten väitettiin, pilkallisesti. Käsillä ei ollut niinkään
Jumalan kuin Jeesuksen ja Raamatun pilkkaaminen. Nyt, vasta vajaan 50 vuoden
kuluttua, hänelle on selvinnyt, että kysymyksessä olikin presidentin ja
oikeusministerin salaliitto, järjestetty juttu, ja hänpä siis ilmoittautui
syylliseksi.
Olin itse lähellä tapahtumien keskipistettä ja, hirveää
kyllä, käsitin kirjailijan kirjeen tuomioistuimelle päähänpistoksi. Monet muut
näkivät siinä korkeatasoisen kannanoton. Kirjailija katosi joksikin aikaa
näkyvistä, eikä vieläkään ole tapana sanoa, että henkinen paine oli tuon
prosessin kohteelle tavattoman kova. Siksi harkinnan näkeminen tilanteissa voi
olla hiukan harkitsematonta.
Syytteen kalastelu ja halu tulla tuomituksi olivat muuten olleet
20- ja 30-luvulla äärioikeistolaisten käyttäytymispiirteitä (Simojoki, Kaila,
Susitaival – vähän koko IKL). Kirjoituksesta viattomana tuomitseminen särvittää
niin.
Jos suomalaisen sananvapauden historiasta taas
kirjoitettaisiin, tieto- ja kaunokirjallisuuden ero osoittautuisi hyvin
vaikeaksi. Salama on tämän kysymyksen suuri nimi. Alle kymmenen vuotta
pilkkaromaanistaan, jossa kuvattiin muun muassa räävitöntä toimintaa ja
puhetta, hän julkaisi hienon, pysyvän aseman saaneen kirjan ”Siinä näkijä,
missä tekijä”. Kritiikki joka muistikuvissakin liittyy mm. Kalevi Seilosen
nimeen, väitti rikollisen toiminnan (tuhotyöt) kuvausten antavan väärän kuvan
kommunisteista. Kuva lienee ollut arvostelijoiden mielestä tuon aikakauden mielestä
aiheettoman epäedullinen. Ja taas unohtui, ettei kysymyksessä ollut tietokirja.
Ja autotoimittajien termein ”cross-over”-kirjoittaja oli
myös Paavo Rintala. ”Leningradin kohtalonsinfonia” toi kirjallisesti hyvin
tehokkaassa muodossa sellaista tietoa, jota maassamme oli totuttu
johdonmukaisesti karttamaan. Mutta tuon kirjan todenperäisyydestä ei väitelty,
toisin kuin ”Sissiluutnantin”, jossa paheksuttiin sitäkin, että
sukupuoliasioita pidettiin luonnollisina mutta tappamista ei.
Mielenkiintoista kuinka jotkut kirjat eivät kerta kaikkiaan käänny elokuviksi. Salaman hieno "Siinä näkijä missä tekijä" oli filmatisointina todella onneton. En tiedä sitten oliko vika ohjaajassa/käsikirjoittajassa, vaiko tuntemattomissa näyttelijöissä. Ehkäpä Edwin Laine, tai Mikko Niskanen olisi saanut parempaa jälkeä aikaan, heti tuoreeltaan -70 luvulla. Tai sitten, kuten epäilen, niin kyseinen mestariteos ei vaan käänny elokuvaksi. Sama koskee Kiven Seitsemää Veljestä. Ei siitäkään ole tehty ainuttakaan hyvää elokuvaa. Molemmista on tehty kyllä oikein hyvät näytelmäversiot. Sinänsä mielenkiintoista.
VastaaPoistaLuulenpa kyllä, että tuossa TV2:n loistavassa Siinä näkijä, missä tekijä -tulkinnassa monia katsojia ärsyttää se, että he tajusivat vasta nyt, mistä on kyse: nuoren uhrin turhuudesta.
PoistaOlin vallan ällistynyt, kun jotkut eivät pelkästään kirjaa lukemalla ymmärtäneet, että Tammelundin Reska tapatti pikkuveljensä niinkin ylevästä syystä kuin mustasukkaisuudesta.
vuorela, tampere
Jos lukisi toistamiseen Sinuhen, sekä lainaisi Thomas Mannin Joosef-sarjan, viimeisin painos (1947-1948).
VastaaPoistaHalu tulla tuomituksi on edelleenkin voimissaan äärioikeistossa ympäri maailman. Se nimittäin antaa "syyn" kapinaan ja huligointiin. Ensin käyttäydytään rumasti ja, jos tuomitaan, saadaan syy käyttäytyä entistä huonommin "sorrettuna".
VastaaPoistaKyl mä kävisin puolustaan taiteilijaa ja vaik kirjailijaaki kerta pressat ja noi poliitikot voi vaihtaa äänestämällä mut taiteilijaa ei saa voida. Kansan sivistyksen mittarina voi käyttää sitä kuin se kohtelee taiteilijoitaan. Ihavvarmaan voi! Ne ketä alkaa täst lässyttää jotain on dorkia eikä niitä tartte kuunnella jos ei haluu.
VastaaPoistaI. H.
Rintalan Sissiluutnantin outo piirre on se, ettei sukupuolielämän kuvaus ole edes erityisen roisia. Nykyihmisen on hankala käsittää, mikä siinä halventaa lottia. Varsinainen kritiikki kohdistuu lähinnä saksalaisiin, joiden esikuntanaisten annetaan ymmärtää olevan yleisiä. Sen sijaan suomalaiset lotat yrittävät saada hyvän miehen, mikä on ihan ymmärrettävä päämäärä. Mitäpä tuomittavaa on siinä, että nuoret ihmiset naivat?
VastaaPoistaKäsittääkseni se, että harva lotta seurusteli miehistöön kuuluvan sotilaan kanssa, on yleisesti tunnustettua ja inhimillisesti ottaen täysin hyväksyttävää. Kukapa nyt sotamiehestä välittäisi, kun upseereita ja aliupseereita on pilvin pimein ja lottien työtehtävät vieläpä johtavat heidät kosketuksiin lähinnä päällystön kanssa?
Kirjasota syntyi siis käsittääkseni lähinnä tarpeesta ylläpitää epärealistisen ihanteellista lottakuvaa. Tämä tarve on jatkunut. "Suuri lottaelokuva", Lupaus, oli hirveä, eloton kiiltokuva, joka lähinnä saa aikaan vastenmielisyyttä.
Kuka uskaltaisi filmatisoida Rintamalotan? Se on heikkotasoinen romaani, mutta siitä saisi hyvän pohjan elokuvalle.
Tuulikki Rajan Rintamalotan (1956) filmatisoi saman tien Aarne Tarkas, pääosissa Leena Häkinen, Elina Salo, Eila Pehkonen, Pia Hattara ja Vappu Jurkka. Suosittelen.
PoistaNyt oikeesti hei E. A. Meillon 258 000 työtä vailla ja mitä vielä muuta päin prinkkalaa. Kakskolmasosaa vetää fiilarimömmöjä et ne jaksais puskee duunii.
VastaaPoistaYhtälö tuottaa et jos telkkarilähetykset pimenee ja netti kans ni se on siinä.
Passi, lentoliput, rahat. Ookoo?
I. H.
Varmaan suurin osa blogin lukijoista on kuullut seuraavan anekdootin, mutta kerron kuitenkin. Rintalan Sissiluutnatin ilmestymisen jälkeen Tahko Pihkalan ystävä sanoi, että Tahkon kirjalijavävy oli julkaissut uuden kirjan. Tähän Tahko sanoi, ettei hänen vävynsä ole mikään kirjailija vaan biokemisti. Paskastahan se rahansa tekee. Ensimmäisenä jutun kertoi minulle isäni, joka oli Tahkon ystävä. Olen kuullut tarinan moniaita kertoja myöhemminkin, joten sen täytyy olla totta.
VastaaPoistaKalevi Kantele
Olin unohtanut, että cross-over on autotermi - sehän on ollut klassisen musiikin eroosioilmiöiden kantasana niin kauan.
VastaaPoistaHyvä että uusista kirjoista puhutaan, mutta mielenkiintoisempaa olisi märehtiä parin viime vuoden kirjasatoa nyt kun useammat ovat ehtineet siihen tutustua ja pieni aikaero antaisi perspektiiviä. Onneksi nettiaikana voi olla helppo kaivaa aiemmat jutut ja keskustelut esiin. Harmi, että kritiikkiportti-palvelu ei jatkunut.
"Mitäpä tuomittavaa on siinä, että nuoret ihmiset naivat?"
Tapana on vaatia ja arvostaa sitä mikä ei tule pakottomasti, siis esimerkiksi nuoruuden siveyttä, keski-iän onnea ja vanhuuden tyyneyttä. Erehdyin aluksi leikkiin, ehkä en jaksa loppuun.
"Tule ja katso (ven. Иди и смотри, Idi i smotri) on Elem Klimovin vuonna 1985 ohjaama neuvostoliittolainen sotaelokuva." Sanoo Wikipedia. Minä sanon että kun näin tämän elokuvan, en halua nähdä yhtäkään sotaa käsittelevää elokuvaa enää. - Sodassa ei ole mitään arvokasta, ei mitään.
VastaaPoistaTrippi kauan sitten - aika pian elokuvan ilmestymisen jälkeen - teeveen lävitse tämän Klimovin välittämän kokemuksen sisään jätti itseeni jokseenkin samanlaisen, ainiaan kai säilyvän pohjaväreen sodasta ja sen kuvaamisesta. Voisikohan SEN silti katsoa uudelleen...
PoistaRienzille on todettava pari tärkeää asiaa.
VastaaPoistaEnsiksikin se, että oman seksuaalisuutemme kieltäminen on oman itsemme ja inhimillisyytemme kieltämistä. Toiseksi Tooran totuus on ,että parempi on naida kuin palaa.
Siksi mielestäni sanapari nuoruus ja siveys ei oikein ole järkevä ja korreloiva. Yhtenä käsitteenä eli vääränä yhdyssanana=siveellinennuoruus se lienee jopa mahdoton.
Ad Omnia (nuorten seksuaalisuudesta): - Kaverini Aimo sai vakavan varoituksen virkamiehelle sopimattomasta kielenkäytöstä vastattuaan aikoinaan radiotoimittajan kysymykseen mies- ja naisvartijoiden sekoittamisesta mies- ja naisvankiloihin: "Pakkaavat panemaan."
VastaaPoista