Sivun näyttöjä yhteensä

23. elokuuta 2014

Pään läpi



Kokeilinkin. Samalla tietokoneohjelmalla, jota käytän päivittäin, pystyy ”valokuvaamaan pään läpi”.

Kohteen poistaminen valokuvasta, siis tämä Neuvostoliittoon ajatuksissa yhdistetty menettely, onnistuu mm. ”patch”-työkalulla (Photoshop). Kuvassa olevan ihmisen pään kohdalle voi siirtää hälyttävän oikean tuntuisen yhdistelmän esimerkiksi kuvassa näkyvästä kirkon kiviaidasta.

Omaan elämääni vaikutti ratkaisevasti tilaisuus käydä valkokankaan takana. Paikka oli, mikäpä muukaan, lapsuuteni elokuvateatteri. Jokin kunnostustyö oli käynnissä niin että kokeilunvuoksi näytettiin kuvaakin.

Kuvien takana ei ole mitään!

En mene sanomaan näistä nykyisistä, mutta kertomukseni aikaan valkokangas oli valoa läpäisemätön. Elokuvateatterissa valkokankaan takana lienee ollut kaiuttimia, ja jopa muistan, että siellä luikersi eri suuntiin ”rättikaapelia”, paksua, tervalta tuoksuvalla aineella käsiteltyä tekstiilipunoksella päällystettyä johtoa.

Tiedän kyllä suunnilleen, miten taustaprojektioita tehtiin ennen, filmiaikaan. ”Kansalainen Kanen” kuuluisissa kuvissa mahdoton syvyysterävyys lienee toteutettu kuvaamalla näyttelijöitä taustalle, tarvittaessa kääntöpuolelle projisoidun toisen kuvan edessä. Tekniikkaa käytettiin ahkerasta ainakin 1920-luvuin alussa, mutta se liitetään Orson Wellesiin. Todellisuudessa kuvaaja Greg Toland käytti uhkarohkeita aukkoja (f 8., f16) ja rakensi tilan tuntua etenkin varjoilla. Mutta on valmiissa elokuvassa myös kahdesti valotettua filmiä niin että sekä etuala että tausta ovat teräviä.

Tämä älyllinen haaste on minulle liikaa. Ihminen kahdella silmällään näkee terävänä ja tarkkana hyvin pienen alueen. Valokuvassa on usein se vika, että se on kokonaan terävä. Silmän on valikoitava polttopisteensä. Luulen että yksi tämän ongelman ratkaisu oli maalaustaiteen impressionismi. Muuankin taiteilija (Georges Seurat) otti kuvasta pikselit esiin sata vuotta ennen digitaalitekniikkaa, joka voi tuottaa kuvaan saman efektin myös vahingossa. (Itse asiassa painokuvan rasteri on kyllä hyvin samanlainen ajatus kuin eräät tietokonekuvan formaatit.)

Jo Monet’n ”Auringonnousu” (1872) on ”kuvattu täydellä aukolla” niin että vain pieni osa maalauksesta on ”terävä”.

Viime aikojen vimmani, tuntureiden valokuvat, ja ajatukseni Suomen suurtuntureiden muotokuvakokoelman saamisesta näytteille, on ruotsalaisen valokuvaaja Claes Grundstenin virikkeen matkaansaattama. Ja kuten olen tässä toistellut, myös Suomesta löytyy erinomaisia potretteja jopa vaikeasti Haltista, joka ei paikan päällä näytä yhtään miltään – kyllä Norjan Rastigaissa on toista.

Mutta taustalla on siis Cézanne. Siitä on jo aikaa, kun ostin Kindle-kirjana mahtavan teoksen, joka sisältää suuren osan hänen tauluistaan. St. Victoire –vuori, jota hän aina maalasi kotiseudullaan, johti ”dokumentaarisen” kuvaamisen hylkäämiseen, koska se on mahdoton ajatus. Ja siten vuoren, käytännössä melkein tunturin, erilaiset kuvat valolla ja väreillä tehtyine vaikutelmineen, oli ainakin seuraavien sadan vuoden ajan johtava esimerkki. Cézanne maalasi siitä 87 eri taulua. Jutun kuva on verkosta ensimmäisenä löytynyt valokuva, jonka vertaaminen maalauksiin herättää syviä ajatuksia (theguardia.com).

Jos olisin valokuvaaja ja harjoittaisin matkailua Neuvostoliitossa, menisin täytetty palokärki kainalossa Paanajärvelle. Täytettyä paimenpoikaa voisikin olla vaikeampi kuljettaa niin että sukulaispoika saisi ajaa saman asian. Näkemieni valokuvien perusteella valokuvat eivät tee oikeutta Paanajärven pahtarannoille. Gallen-Kallelaa saa kehua kuinka paljon tahansa, mutta itse asiassa hän oli parhaimmillaan mainio taitelija!

Nyt alkaa kaduttaa, kun katselen valokuvani ja mietin tekniikoita. Kuvieni kohde on siis eräs järvi ja kaksi puutarhatuolia. Kuvia on nyt jäljellä noin sata. Osassa kuva-ala on sellaisenaan, varjoilu luonnosta. Joskus olen käyttänyt statisteja, kahta tai kahdeksaa kuikkaa. Useissa tapauksissa tuloksena on HD-kuva eli useita eri valotuksia on pinkattu päällekkäin dynamiikan lisäämiseksi. Sen voi tehdä sekä kamerassa että koneessa.

Olisiko sittenkin täytynyt kuvata videota? Olen jo löytänyt Beethovenin sen jousikvarteton osan, joka sopisi mainiosti yhteen hiukan yli kahdeksan minuuttia kerralla katsottavan kuvan kanssa.

7 kommenttia:

  1. Ihmisen silmässä on terävyysalue, mutta aistimuksessa ei ole. Siksi ainakin minä rakastan vanhoja, isoja, kauttaaltaan teräviä mustavalkokuvia joiden pinnalla silmä saa vaellella samalla tavalla kuin muutenkin, yksityiskohtia poimien. Kun olen jonkin verran tekemisissä kolmiulotteisen tietokonegrafiikan kanssa, minua välillä harmittaa se vaivannäkö jota uhrataan lopputulosten valokuvankaltaisuuden aikaansaamiseen eli laadun huonontamiseen yleensä liioitellulla syväepäterävyyskikkailulla. Ihmisen näköaistimus ei ole valokuva, kuten tässäkin blogissa on usein todettu.

    AW

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyiset atk-vempaimet + digikamerat mahdollistavat haluttaessa syvyysterävät kuvat vaikka varpaista horisonttiin. https://www.flickr.com/search/?q=helicon%20focus

      JAV

      Poista
  2. Voisitko pistää sen kuvan tänne niin, että sen saa kokoruudulliseksi ja kertoa mikä kvarteton osa on kyseessä?

    Vai säästätkö asian johonkin tärkämpään yhteyteen?

    MHI

    VastaaPoista
  3. Tähän kuvajuttuun lisäisin musiikin. Sitäkin voi paitsi kuunnella myös katsella.

    Tähän asti jo vuosia olen pelkästään kuunnellut musiikkia. Vasta viimeaikoina olen olen pyrkinyt menemään sen sisään.

    Jos se onnistuu, huomaa kulkevansa eteenpäin äänien ympäröimänä ja on kuin uisi säveljoessa tai virrassa sävelten koskettaessa toisiaan ja kuljettaessa keskellään kelluvaa ihmistä eteenpäin. Äänimaisemat ympärillä muuttuvat koko ajan, tuntuu kuin olisi matkalla sävelten ja äänien mukana jonnekin, kohti jotain päämäärää jota ei tiedä. Ja kun vihdoin on perillä, tuntuu kuin olisi ollut matkalla, josta jäi virkistynyt, joskus pettynytkin olo. On kuitenkin kokenut jotain uutta, joskus rauhoittavaa, joskus mahtavaa, hyvää ja innostavaa, joka tapauksessa uutta olotilaa.

    Tämä onnistuu parhaiten kun kuuntelee atonaalista musiikkia. Tonaalisessa on uitava sääntöjen mukaan, välillä on muutettava asentoa kun alkaa uusi jakso.

    Kuviinkin voi mennä sisään. Silloin vasta saa selville mitä se tahtoo kertoa, mitä sillä on asiaa. Joskus kuva ei haluakaan puhua. Se haluaa vain luoda vaikutelman jostain, jonka katsoja saa itse määritellä. Silloin riittää, kun tarpeeksi kauan katselee sitä, ja jos katsojalla syntyy ajatuksia, on kuva tehnyt tehtävänsä. Ajatusten laadusta ja määrästä kuva ei välitä. Sille riittää vähäinenkin huomio, sillä ilman sitä se olisi kuollut.

    VastaaPoista
  4. Mobiililaitteen avulla en saa kuvasta näkyviin kirkon aitaa. Vai sekö juuri on efekti?

    Liisun musiikista sanoma on tärkeä osa minunkin kokemusmaailmaani. Parhaiten se minulla onnistuu (harjoiteltuani) vokaalipolyfoniassa ja (harjoittelemattakin) jousikvartetoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eräässä nuortenkirjassani voimakkaiden tunteiden vallassa oleva musiikillisesti lahjakas teini-ikäinen tyttö soittaa pianoa: "Hänen oli pakko soittaa. Hänestä tuntui, että musiikki oli virta, jossa hän ajelehti huimaa vauhtia eteenpäin. Hänen hengityksensä kävi raskaaksi, hän veti henkeä syvään, musiikki tuntui kohisevan hänen aivoissaan ja rintakehässään." Minun piti pyytää mieheltäni tuo kuvaus, sillä hän soitti hyvin teini-ikäisenä.

      Poista
  5. Kansa vaatii nähtäväksi Kemppisen kokeellisia elokuvia.

    VastaaPoista