Sivun näyttöjä yhteensä

11. elokuuta 2014

Viimeinen kirje vanhaan maahan



Tätä kirjoitusta en ollut ennen nähnyt, kun se putosi albumin välistä. Se saattaisi olla parasta, mitä isäni kirjoitti, hänellä kun oli tapana kirjoittajanakin edetä helppoja reittejä, korkeuskäyriä pitkin. Tämä on julkaistu alle kuukauden kuluttua kuolemantapauksesta. Moni asia oli epäselvä, tietymätönkin. Itse tiesin enovainajastani, että myös Valkeasaaren kesällä 1944 rajusti kokeneena hän palasi sodasta aivan toisena miehenä kuin oli sinne mennyt. Sodan raatelevista jäljistä ei koskaan puhuttu. Pikkulapsiajoiltani muistan, että tämä sukulainen ei puhunut eikä vastannut puhutteluun. Tuon kirjoituksen kannalta appi ja isä, minulle isoisä, oli hänkin hiljan kuollut näkyvänä ja tunnettuna henkilönä. Niinpä kirjoituksen perusteella ei arvaa, että tämä suvun voimamies ja patriarkka kantoi itse puolestaan jälkiä vuoden 1918 kokemuksistaan.

Kirjoituksen kolmella miehellä, kahdella kerrotulla ja yhdellä taustalla vaikuttavalla, oli sama kokemus: äärimmäinen väkivalta ja paha äkillinen kuolema ovat täsmälleen käsivarren mitan päässä elämän kaikissa huoneissa.

Jotkut sukulaiseni ovat vahvasti sitä mieltä, ettei vakavia asioita pidä muistella. Ehkä he ovat oikeassa. Toivon etteivät he pahastu, kun julkaisen tämän paikallislehdessä aikoinaan julkaistun kirjoituksen kahden miehen, kirjoittajan ja kohteen, parantavista kokemuksista. Taka-ajatukseni on esittää näin kommentti turhan usein mainitusta lapinkirjallisuuden ”tunnelmoinnista”. Isävainajani tapasi väittää, että ruumiinjäsentensä terveyden säilyttäneelle on ”hoitoa” yhdistää ruumiin rasitus mielen puhdistukseen tunturimaassa.

”Lankoni Lauri Nurmi

- Lähde sinäkin kerran tunturiretkelle! lausahdin Laurille, vaimoni veljelle, joskus 1950-luvun puolivälin paikkeilla, kun taas pakkasin rinkkaani Lapin matka mielessäni. Olimme olleet lähisukulaisia toistakymmentä vuotta, sotapolulta palattuamme asuneet saman katon alla Nurmen liiketalon "kivipäässä". En ollut päässyt lankomiehen lähituntumaan. Yhteisiä asioita oli vähän, harrasteita ei ensinkään. Laurin päivät kuluivat kellokaupassa, illat elokuvateatterin konehuoneessa. Vapaa-aikansa hän vietti omissa oloissaan. Itse touhusin lakimiestöissäni ja monissa harrastuksissani. Ne eivät Lauria kiinnostaneet, ei lauleleminen eikä politiikka. Vaikka Nurmen pihalla lähes päivittäin tavattiin, ei osattu ystävystyä. Laurin sisimmistä mietteistä tiesin tuskin mitään. En alkuunkaan uskonut, että Lauri tarttuisi hänelle heittämääni haasteeseen. Eikä hän erityistä intoa ensin osoittanutkaan, lievästi uteliaana tutkiskeli omatekoista rinkkaani ja retkivarusteita, sitten lähti vähin äänin omille teilleen. Olin melkoisen yllättynyt, kun lähtöhetken lähetessä Lauri ilmaantui paikalle, paiskasi oman pakkauksensa auton tavaratilaan, työntyi itse takaistuimelle ja tokaisi lyhyesti: - Minun puolestani voidaan vaikka lähteä...

Muistan tuumailleeni, miten Lauri-poika sopeutuu porukkaan, mahtaneeko suostua vaeltamaan muiden mukana yhteistä polkua vai erkaneeko ehkä omille teilleen. Varsin vähän Lauria näyttivät kiinnostavan retkireitin yksityiskohdat, vielä vähemmän vaelluskohteiden valinta. Kaiketi hän tuumi, että aikanaan tuo selviää, minne mennään ja mitä tietä. Tehtiin pariviikkoinen vaellus Saariselän parhaille tuntureille. Kierrettiin ja kuljettiin, kalastettiin ja valokuvailtiin. Tutkittiin Lapin luontoa ja nautittiin rauhasta ja maisemista. Lauri oli eri mies kuin kotinurkilla. Umpinaisuus ja vähäpuheisuus olivat kuin poispyyhkäistyt. Aika ajoin mies tulkitsi tuntemuksiaan syvästi, vaikka yhä sanoja säästellen. Leiritöihin hän otti osaa tehokkaasti, olipa kyseessä tulen tekeminen tai laavun pystyttäminen. Lauri oli sitkeä ja kestävä ja kaikissa askareissaan kätevä, kelloseppä kun oli! Hän oli kiinnostunut kaikesta luonnossa, hän osallistui innokkaasti keskusteluun niin maaston muodoista, linnuista tai kaloista kuin kasveista ja kivistäkin. Erityisesti jäi mieleeni pari sinänsä vähäistä tapahtumaa: Luirojärven luusuan hirsipadolla liikehtiessään Lauri havaitsi parven kookkaita tammukoita - tai harreja - uiskentelemassa kirkkaassa vedessä laiskasti vaaleata hiekkapohjaa vasten. Mies jäi pitkäksi aikaa - puoleksi tunniksi kumminkin - kaloja tutkimaan yrittämättäkään niitä pyydystää. Häntä kiinnosti enemmän kalojen liikkeiden ja elämän tarkkaileminen luonnon akvaariossa kuin kalasaalis. Kulkiessamme Sokostin vieritse osuimme tosi komeaan kuusikkoon jossakin Kärppäpään juurella.  Siinä suuressa temppelissä, kynttiläkuusten pyhäkössä  Lauri haltioitui kerrassaan. Kauan hän kierteli vihreässä sammalikossa, ihasteli kuusten juhlavaa pylvästöä ja kuvaili muulle seurueelle tienoon ainutlaatuisuutta  vuolassanaisesti, vallan vastoin tapojaan. Lankomies Lauri oli joutunut Lapin lumoihin, voimakkaasti ja varauksitta. Uusille vaelluksille hän lähti mukaan innokkaasti ja kuului retkiseurueeseen ilman muuta aina sitä halutessaan. Teimme vuosien mittaan yhdessä viidet, kuudet vaativat vaellukset: Saariselälle syysruskan aikana kahdestikin, samoin talvisen hiihtoretken. Haltian suunnalle samosimme sekä kesäkelillä että talven lumilla. Noilla retkillä lankomiehen sisintä              suojaava    panssari usein raottui, vaikka ei avautunut. Lauri viihtyi tunturivaelluksilla mainiosti ja oli poikkeuksetta hyvä retkiveikko, myönteinen ja toimelias, eritoten yötulilla suorastaan seurallinen, muuttuakseen jälleen "sivistykseen" palattua entiseksi vähäpuheiseksi ja sulkeutuneeksi yksineläjäksi.

Uskoin kautta vuosien, että lapinkuume oli tarttunut lankomieheen minun innokkaista retkitarinoistani. Totuus on toinen, vaikkei Lauri itse sitä tullut koskaan kertoneeksi. Vasta äsken, Laurin hautajaispäivänä, sain lukeakseni hänen kaksoissisarelleen Vienolle rintamalta 6.1.1944 lähettämän kirjeen. Siinä viestimies kuvailee ensin uutta olinpaikkaansa Kannaksella ja ihastelee sikäläisen seudun luonnonkauneutta. Sen jälkeen kirje jatkuu: "Huomaat kai, että olen pieni luonnonihailija. Olen monasti suunnitellut tehdä, sitten joskus rauhan vuosina, jonkin viikon eräretken Lappiin. Se olisi varmasti mukava ja virkistävä asia näiden sotareissujen jälkeen. Saada itse taas huolehtia itsestään, kokea luonnon jylhyys, reipastua ja ajatella vapaasti erämaan humistessa ympärillä... Olenko vain haaveilija vai toteutuvatko nämä toiveet koskaan? Senhän tulevaisuus näyttää!" Laurin rintamakirjeessään kertomat haaveet toteutuivat täysin määrin, moneen kertaan. Mutta innostusta eräretkille ja kaipuuta Lapin tuntureille ei häneen istuttanut kukaan sivullinen. Se olikin osa hänen omaa sisintään, kultainen kipinä, peritty kalleus, jonka hän arkioloissaan halusi kätkeä toisten katseilta.

Kullervo Kemppinen 16.8.1990”

7 kommenttia:

  1. Hyvä teksti, kiitos täältäkin.

    VastaaPoista
  2. Koskettava tarina. Eikä ole kynä kauas korpikuusesta pudonnut – poika on tullut kirjoittajana ihmeesti isäänsä.

    VastaaPoista
  3. Kyllä Kullervo aina Jukan voittaapi, myös näissä kirjoitusasioissa.

    VastaaPoista
  4. Platinaa, sanoi Lohtander.

    Kuorossa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. Tästä tekstistä syttyi kaipuuni Lappiin. Sielu siellä lepää, mutta tänä kesänä en millään jaksanut lähteä. Niin kaukana pohjoisessa se on.

    VastaaPoista