Näin lauantaina

Näin lauantaina pyrin kirjoittamaan tavallistakin huonommin. Huonoina aikoina – lauletaanko silloinkin? Silloin lauletaan – huonoja lauluja.

Tosin tänään aamu alkoi hyvällä uutisella. Mielipidetutkimuksen mukaan puolet vastanneista venäläisistä ei kannattaisi maansa johtoa, jos (!) ajauduttaisiin avoimeen sotaan Ukrainan kanssa. Virhemarginaali oli kumman suuri ja asenteellisesti en pidä vastauksia noin leveisiin kysymyksiin, varsinkaan Venäjältä, edes suuntaa antavina. Hyväuskoisesti ilahdun silti, kun usein esitetty vihjaus Putinin menettelystä yrityksenä vaikuttaa vakavaan sisäiseen kriisiin näyttäisi saavan tukea.

Tapani on erehtyä etsimällä järkevää selitystä myös sieltä, missä sellaista ei ole.

Kiitos erään poliitikon, perse on palautettu kunniapaikalle. Se on aina ollut ihmisen tärkein tieteellinen ruumiinosa. Aivojen käyttö ja tarve on korkeintaan jotain viisi prosenttia. Näppi ja rukkanen eivät kielikuvaa aivan samaa kuin ”persetuntuma”. Luotettavan huhupuheen mukaan Amerikassa olisi aikoinaan oikein kokeiltu ruiskuttaa novokaiinia hävittäjälentäjän persauksiin. Seuraus olisi ollut vakava huonovointisuus ja suuri lento-onnettomuuden vaara. Myös autojen testaajat, etenkin ralliauton tai kilpa-auton ratissa viivähtäneet, näkevät vaivaa ollakseen sanomatta, millä elimellä lukijaakin suuresti kiinnostava ”ajotuntuma” arvioidaan. Tietääkseni tässä esitetty vastaan anatomian ja fysiologian piirissä havaittua.

Vanhukset siirtyvät seksiä sivuavista vitseistä vessahuumoriin. Tämä on tieteellinen tosiasia. Niinpä kiirehdin jatkamaan aiheeseen erityisemmin liittymättä, että ilahduin kun satuin huomaamaan Wikipediassa hakusanan ”pieru”. Englanniksi artikkelin nimi on ”flatulence”. Muistaakseni sana ei kuulu koulussa opittuihin, ilmiö kyllä.

Ajatus siirtyi nyt siis Putinista kahdessa edellisessä kappaleessa käsiteltyihin kohteisiin. Luin eräänkin arvostelun blogi-kirjastani. Sellaisia on ihme kyllä ilmestynyt. Kustantajan taholta on kerrottu, että kirjaa on myyty ainakin kaksi kertaa enemmän kuin kohdittain esseetyyppistä opusta voi Suomessa tällä hetkellä myydä. Olen kysynyt, pitäisikö jouluksi painaa lisääkin, jos kerran tuhat kappaletta ei riitä. Vastausta ei ole kuulunut.

Tuo viimeksi lukemani arvostelu sisälsi jälleen kerran sen huomion, että tekstini on hyppelehtivää. Siksi kirjoitin äsken näytteen. Kun kirjoittaja arvelee houkutelleensa lukijan itselleen, on mielestäni paikallaan vaihdella suoria lausumia ja epäsuoria vihjauksia. Epäsuoran teho on aina suurempi.

Lisäksi kaksoismerkitys on kevyempi kuvan välittämänä. Edellä olen mielestäni myös antanut ymmärtää kuuluvani kirjoittajana ryhmään ”vanhat pierut”. Latinaksi siis Voces flatum veterum. Neljäs deklinaatio, monikko.

Mielestäni tuo on Suomen sotahistorian kommentin lisäksi kirjoittamisen opetus. ”Suomen sodanjohdon ja hallituksen toimintavaihtoehdot toisessa maailmansodassa” ei kiinnostaisi lukijoita. Lukijat tietävät, että olihan niitä ja että niiden pohtiminen on yhtä pitkää kuin leveää. Hiljan luin kirjasta, jossa mietittiin, mitäpä olisi tapahtunut, jos A. Hitler olisi kuollut kehtoon. Oikea vastaus on mitä tahansa.

Ajatuksellinen apupiirustus pitää pyyhkiä pois tussiviivojen kuivuttua. Kirjoittaminen ei ole geometriaa eli ajatuksen vaiheita ei pidä dokumentoida.

En koskaan lukenut julkaisemieni kirjojen arvostelu, en varsinkaan myönteisiä. Saatoin kyllä silmätä. Kun nyt skannaamisen yhteydessä olen niitä sitten lueskellut, olen ollut vähän väliä aivan ihmeissäni. Kriitikot ovat ymmärtäneet juuri tarkoittamallani tavalla, mitä olen sanonut! Se on kuulkaa erikoinen tunne.

Tuokin johtuu siitä, että olen kirjoittanut hyppelehtimätöntä tekstiä ja sen hyviä, yhdentekeviä tai huonoja korjauksia niin loputtoman paljon vuosina 1976 – 2000. Tuohon aikaan myös kirjoja ja suomennoksia korjattiin, ja korjaukset olivat lähes aina hyviä ja hyvin usein kirjoittajaa hävettäviä. Koska olin kahden maailman lapsi, en koskaan uskonut, että olisi jokin ainoa oikea tapa ilmaista asia. Aika usein sellaisesta huomautettiin, kipakastikin, ja oli viisasta vaieta, että eilen opetettiin kakkosjaostolla juuri päinvastaista, ja yhtä varmana asiana.

Lehtiarvostelijat eivät siis ole huomanneet, että blogi on uusi kirjallisuuden laji. Olen jo ehdottanut, että Haavikon runoista julkaistaisiin laitos, jossa Anhavan kommentit olisivat mukana. Hanke ei ehkä toteudu. Parhaat ja ilkeimmät kommentit Anhava esitti puhelimessa tai selällään siinä ruskealla sohvalla karistellen Havanita-kympin tuhkaa lattialle, ja Eino Leino katsoi Gallen-Kallelan muotokuvastaan sen näköisenä, että saisivat nuokin virkaveljet jo siirtyä anniskeluliikkeen puolelle, sillä Runotar on kyltymätön.

(Kuva f/1.0.)