Kommentoija kirjoitti sydämeenkäyvästi suomalaisten kummasta
tavasta sinutella professoreita. Tunsin pistoksen. Käytin itse oppilaisiin ”tahdikasta
sinuttelua”. Se ei ole varsinaisesti tuttavallista mutta on tarkoitettu
ystävälliseksi. ”Lue tenttiin tämän kirjan sijasta tuo.” Jotkut opiskelijoista
arastelivat kovasti professorin sinuttelua. Siksi joskus ajauduttiin niinkin
ikävään tilanteeseen, että toinen sinutteli ja toinen teititteli. Taisin itse
ajatella, että viileä teitittely kuulostaisi turhan koppavalta. Muistot
koskevat neljää yliopistoa.
Ei asia ole sillä autettu, että toimitaan kuten Yleisradiossa,
jossa Revon aikana annettiin käsky, että on sitten sinuteltava… Samaan aikaan jotkut
vanhemmat työntekijät eivät olleet edistyneet vielä teitittelyynkään. ”Johtaja
kutsui.” (Sanottiin johtajalle huoneeseen tultaessa.) Meillä oli koko kouluajan
sama loru:”Olisko opettaja hyvä ja antais anteeks kun mä myöhästyin.”
Eilen tähdensin, että todellinen herrasmies ei alentunut
puhuttelemaan alempiaan eli rahvasta. Yksi KKO:n jäsenistä (Å.K.) piti vielä 70-luvulla
kiinni tästä. Jos hänellä oli asiaa – yleensä jotain ikävää – hän lähetti
vahtimestarin sanomaan esittelijälle, että nyt on asiaa. Vastaavasti ei tullut
kuuloon, että hänet olisi pysäyttänyt käytävällä virka-asian takia. Jos oli
ilmoitettavaa – esimerkiksi että jutun syytetty oli juuri saadun tiedon mukaan
kuollut ja toimituskirjat oli laadittava uudestaan - esittelijä etsi vahtimestarin,
joka toimitti sanan koko ajan näkyvissä olleelle oikeusneuvokselle, joka sitten
harkitsi, oliko puhuttelupyyntö vallitsevien määräysten mukaan huomioon
otettavaa laatua.
Joskus näinäkin aikoina olen kurillani kokeillut esimerkiksi
rautakaupassa aloittaa tiskin takana seisovan henkilön vaivaamisen kysymällä
nöyrästi: ”Kärsisikö puhutella?” Ilmeistä päätellen vitsikkyys on valunut
hiekkaan. Mistäpä nuorempi kansa tietäisi, että noin Lappajärven mummo lähestyi
Kauhavan asemamiestä tahtoessaan tiedustella esimerkiksi junan lähtöaikaa.
Eduskunnassa ja luultavasti siksi television
ajankohtaisohjelmissa poliitikkoja teititellään, ja näin tekevät myös
kansanedustajat, jotka ovat kulkeneet yhdessä vuosikymmenet. Ennen pahin
loukkaus oli korostettu tittelin kiertäminen: ”Herra Kekkonen sanoo, että…”
Siis ei ministeri tai kansanedustaja tai tohtori, vaan herra.” Tätä perua on
Kekkoseen liitetty ”ei mikään herra, mutta helvetin hyvä kiroomaan”.
Vaikka sinutellaan (”tee uusi konsepti”), etunimen
käyttäminen on törkeä virhe. Tuomioistuimissa tunnetusti puhuteltiinkin
käyttäen nimikirjaimia. Minä olin Jiikoo, en Kemppinen. En eläissäni kuullut
kenenkään sanovan presidentti Olssonille, että kuule Curt. Tapainturmelus on
niin tavaton, että kun joitakin aikoja sitten soitin presidentti Heinoselle
kotiin, kysyin ”onko Olavi paikalla” ja jatkoin ”Kemppinen, terve”.
Puhutteluun edelleen liittyvä valtava taikausko on helppo
osoittaa. En milloinkaan käyttänyt vanhemmistani enkä isovanhemmistani
etunimeä. Joku veljistäni tempautui moderniksi ja saattoi sanoa asianomaisten
selän takana, että Laila ja Kullervo. Minua sellainen iletti. Kyllä Isä ja Äiti
ovat etunimettömiä!
Luen paljon pahaa Summerhill –kirjan ja Steiner-aatteen
tiliin. Minä nielaisin aina kun kymmenvuotias sanoi isälleen, että haista sinä
Ville kuule metrin pitkä vittu. Asianomainen kuunteli suu korvissa
edistyksellistä kielenkäyttöä. Repliikkiä ei esitetty vihassa tai kiivaudessa,
kuten murrosikäiset joskus, vaan luovana itseilmaisuna.
Minua punastuttaa, kun ihmiset puhuttelevat toisiaan kahden kesken
isiksi ja äidiksi. Lapualla joku pariskunta oli mami ja papi. Kumma ettei heitä
lyöty. Luulisi Lapualtakin löytyneen sopivia aidaksia. Se on eri asia, että isä
sanoo: ”Äiti on kaupassa”, tai äiti että isä on käräjillä. Kyllä minä ymmärsin.
Olin kuullut lainhuutoa Orrenmaan matkustajakodin yläkerrasta. (Huom. omat
eväät – yrityksen alakerrassa istuttiin käräjiä, kun nuorisoseurantalo otti ja
paloi.)
Elämän arvoituksia on sota-ajan lentäjien vimma käyttää
kavereistaan etunimien hellittelymuotoja (Joppe, Illu, Hasse). Isäni oli
Kultsi. Hän inhosi tuota nimimuotoa. Hän ei ehkä ottanut huomioon, että
Kullervosta voi tulla mieleen kulli.
Minulta on otettu takaisin yhdet sinunkaupat. Kun kävi ilmi,
että olin inttänyt itseni tohtoriksi, lakkasin olemasta Savossa Holopaisen
mummulle Jukka. Pöydässä kysyttiin: ”Ottaako hiän lissee?” Samalla kylällä
kiinteistöä hallinnut kirjailija oli Puavo tai Huavikko, mutta kun talo
myytiin, ostaja oli kuulkaa rohvessori isolla ärrällä. Kun itse sain korkean
ikäni takia vain 15 vuoden nimityksen professoriksi Lappeenrantaan, lehtiä
lukeneet tuttavat kahta puolta Oravin kanavan alkoivat tukeutua kiertoilmauksiin;
sopi tuo ”hiän” miehenkin suuhun. Asiaan ei vaikuttanut yhtään se, että itse
puhuttelin etunimellä ja vielä paikalliseen tapaan – Savossa on tuota
venäläishenkinen diminutiivi, jonka mukaan Jaakko on Jassi, Esko on Esukka ja
Lada-auto on Latukka. Heillähän on kiitettävä pyrkimys olla käyttämättä
asioista niiden oikeita nimiä. Kotona Pohjanmaalla joku ihan ihmetteli, että
olin Jukka vielä aikuisena – Jussit ja heitä alempiarvoiset Jukat olivat
kirkonkirjoissa nimellä Juhannes. (Kuva liittyy aiheeseen, ja tekijät
ilmenevät. Turpiin vain ja onnea.)
Mie, sie, hää, myö, työ, hyö, noi yhet ja siit itekii. Ja "enhää mie oo sinnuu sinuks sanontkaa".
VastaaPoistaVirolahen Yläpihlajas Jähin Eerikki pan yhen vuon öljysiemenpellavaa kasvaan peltoons. Tais olla maataloushallituksest ko soitettii ja utsittii kui hää menestyy. Jähi virkko jot viljele vaa siekii. Kyl se hyvin kasuaa.
Entäs sitten se vaimon teititteleminen?
VastaaPoistaLappeenrannassa: mie, sie, hää, myö, työ, hyö.Vahvaa ja täsmällistä! Koivunippujen mukana ammatteihin ja kieleen on uinut vahvennusta savolaisuudelle.
VastaaPoistaJucka sig själv.
VastaaPoistaNiin, eihän sillä oikein taho pärjätä kakskielisis mestolois, stociksesta nu puhumattakaan.
Mutta suahan toi pukee - miäsh on nimesä mittane.
Joskus oli aihetta lukea evoluutiofilosofien Herbert Spencerin ja Lester Wardin kirjeenvaihtoa. Britti Spencer käytti muotoa "Lester F. Ward, Esq." Amerikkalainen Ward vastasi "Mr. Spencerille".
VastaaPoistaJokseenkin kaikissa Keski-Euroopan maissa kaikki kunnioitetut henkilöt saavat toisinaan etuliitteen "Dr.", tutkinnoista riippumatta. Amerikassa taas voi hyvin olla "Mr.", vaikka sattuisi olemaan useita tutkintoja suorittanut tasavallan presidentti ja kymmenien yliopistojen kunniatohtori.
Briteillä on ikiaikainen tapa kutsua kirurgia tittelillä "Mr.", ja epäilemättä myös "Ms." tai "Mrs.", vaikka lääkäri on "Dr.".
vuorela, tampere
Olihan meilla Urkki ja Manu mutta Halosella ja Niinistolla ei taida olla kunnon lemmikkinimia.
Poista..kyllä kansa tietää!
PoistaYksityisajattelija
Arvoisa professori,
VastaaPoistahämmästyin pikkupoikana kuullessani, ettei mummoni (s. 1913) uskaltanut koskaan sinutella vanhempiaan.
Tuota meininkiä tuskin kaivataan nykypäivänä. Teitittely on kuitenkin tietyissä suhteissa fiksu tapa ja sikäli valitettavasti vaipumassa unholaan.
Omien vanhempien teitittelyä olen itsekin kuullut. "Äläkää antako piiskaa, äiti!"
PoistaTäältä työn äärestä ei pysty tarkistamaaan, mutta Väinö Linna Pohjantähdessä muistaakseni jotenkin näin: "Mitäs te nyt, olishan se mennyt tällainki". Akseli Isä-Jussille, joka päättää antaa Koskelan Akselin nimiin. Henkilökohtaisimmalla mahdollisella hetkellä, isän siirtäessä elämäntyönsä pojalleen, teitittely luonnollisena valintana.
Poistavenäläinen sanoo Черный ящик, musta jassikka, kun puhuu lentokoneen mustasta laatikosta, black box. Suomessa rakennusmiehet sanovat tavaralaatikoita jassikoiksi.
VastaaPoistaKovin erikoiselta tuntuu nykyjään Tšehovin kielenkäyttö: "Minä rakastan teitä, Anastasija Nikolajevna!" Viehättävää!
VastaaPoistaEn tiennyt olevani tsehovisti kun sanon rakkaalleni harvasen päivä " Ja vash ljublju, Jelena Vladimirovna"
PoistaSe on vain kaunista ja ihanaa...
TMi
Hyvä kirjoitus, joka suurin vedoin valotti tätä asiaa. Mutta kuten aina maallikkojen syvissä riveissä teitittelylle antamalla annetaan kaikesta tässäkin kirjoituksessa esitetystä huolimatta painoarvo, jota sillä ei ole. Ja mikään todistus, jonka minä tai muut kielitieteilijät olemme yrittäneet antaa, ei kelpaa. En tiedä, miksi yritän, koska turhaahan tämänkin kirjoittaminen on, kun joku silti inttää, että: "Joo, mutta silti!".
VastaaPoistaSiis, teitittely on _koko_ suomalaisella kielialueella suhteellisen vieras asia. Sinuttelu on yleistä, kolmas persoona on ollut yleinen (tuo "Äläkää antako piiskaa, äiti!" olisi "Voisiko äiti olla piiskaamati!" tai jotain vastaavaa), mutta sen käyttö on viime vuosikymmeninä vähentynyt radikaalisti. Ylivoimaisesti yleisin tapa, kun "teitittely on pakko", on suoran puhuttelun välttäminen: niin juuri se "Kärsiskös puhutella?".
Kaiken maailman konsulttien näkemykset teitittelystä ovat harhaanjohtavia ("Teitittely on kuitenkin tietyissä suhteissa fiksu tapa"), ja niitä pitäisi välttää. Määräykset myyjille teititellä asiakkaita näyttävät olevan suhteellisen yleisiä. Luulen, ettei tämä saa aikaan toivottavia tuloksia suuressa osassa asiakkaista.
Asiasta voisi lisääkin kirjoitella, mutta mikä on pointti...
Inttämisiä odotellen!
Koska minä olen tätä, tai tuota, mieltä ja minulla on sille perustelut, on kanta jota edustan absoluuttisesti ottaen oikea. Jos jollakulla on toinen mielipide tai kanta, ja sille perustelut, ne ovat väärät, koska ne ovat eri näkemys ja perustelut kuin minulla. Näiden väärien mielipiteiden esittäminen on inttämistä, minun oikeiden näkemysteni esittäminen kielitiedettä. Tässäpä oivasti tieteenfilosofiaa ja avaraa näkemystä tieteen tehtävästä.
PoistaRaamatussa (Vanhassa ja Uudessa testamentissa) Jumalaa sinutellaan, mikä oli monille myöhemmille sukupolville ihmeellinen asia - miksi ihmeessä Hän sallii itseään sinuteltavan? Vanhassa Roomassa ja Kreikassa sinuttelu oli ainoa olemassa oleva tapa puhutella, vaikka keisari olisi ollut kyseessä.
PoistaMonissa eurooppalaisissa nykykielissä teiteltäessä yhtä varsinaisesti "hänetellään", usean ollessa kyseessä heititellään. Nykysaksassa heitittely on ainoa tapa (Sie), jos kohta hyvin ylevässä kielenkäytössä (ehkä kuninkaita ja kreivejä puhuteltaessa) voidaan vieläkin teititellä (Ihr). Tuo viimeksi mainittu on paradoksaalisesti normaalissa nykysaksassa usean sinuttelua! Ranskassa tietysti teitillään (vous), samoin vanhassa italiassakin (Voi), kuten esim. Dantelta nähdään.
Puhuttelun ja teitittelyn variaatiosta eri kulttuureissa voisi helposti laatia kirjan.
Ei ole intettävää, kun en tuota "fiksuutta" ole itsekään sisäistänyt. Mutta hotsittaa lisätä huomio, että kansaneläkkeen perusosa -ikäisen henkilön teitittely tuntuu häntä usein aidosti ilahduttavan. Ja sehän on mukava asia. Tupakkaan tulta antaessa: "saitteko jo palamaan?", bussissa "jäätteks te seuraavalla?", ja tähän tyyliin.
PoistaRantaruottalaisilta olen aikaa sitten oppinut tämmöisen jossa kysytään että "No onkos hän sitten ajatellut.." -- kysymys on osoitettu keskustelukumppanille eli hänelle. Sen käyttö panee rantaruottalaisen hieman hämilleen ja mannersuomalainen ei tiedä tehdäänkö hänestä nyt pilaa.
PoistaSääli, että suomeen ei syntynyt venäjän kaltaista puhuttelua: etunimi ja isännimi, joka on sävyltään sinuttelun ja teititelyn välissä, sopii esimerkiksi virkaveljien väliseen puhutteluun.
VastaaPoistaKun näin ei ole, olisi hyvä siirtyä ranskan malliin: kaikki teitittelevät toisiaan paitsi puolisot kaikkein intiimimillään hetkillään.
Olisiko kyse hajuraosta. Ennen on haistu ehkä enemmän. Teitittely pitää loitommalla. Sotaväessä alle kaksikymppiset teitittelevät toisiaan luontevasti, hierarkiaan teitittely istuu.
VastaaPoistaKankaan tehtaan raamilassa (= puuverstas) oli minun aikana kaksi työntekijää. Sanottakoon heitä vaikka Pauliksi ja Eskoksi. (Koska heidän nimensä olivat ihan toisia.) No, joskus heillä oli ollut kamala, niin kamala riita, että kumpikin lopetti puhumisen toiselle. Yhteistyötä piti kumminkin tehdä. No, he jättivät toistensa työpöydille lappusia, esim. "pitäisi saada 10 kpl. 4 x 1,20 cm pitkiä rimoja", tai toinen esim. että "Arkkaamoon pitäis tehdä kaks 120x85 senttistä lavaa". Sitten kumpikin teki duunia, ts. sirkkeli soi ja höylä höyläsi ja vasara paukkui. - Ps. Ruokatauon ajaksi kumpikin meni istumaan mahd. kauaksi toisestaan, ja mutusteli siellä sitten eväsvoileipiään. Ja välillä hörppäs maitoa päälle. Jos toinen yskäs, toinen oli, kuin ei olisi kuullut mitään. - Aika velikultia!
VastaaPoistaOlen ikäni asunut aika lähellä Oravia , mutta tuo Jassi tuntuu kyllä oudolta... Jaskoja ne meillä päin on, mutta Oravissahan on oma laki, kuten sanotaan.
VastaaPoistaEn tiedä, arvostaako Kemppinen Veikko Huovista, mutta novellikokoelmassa "Kuikka" hän ehdottaa pronominien minä, sinä ja hän korvaamista soinnukkaammilla: mnää, snää ja hiän. Ehdotukseen liittyy muistettava esimerkkipätkä härkätaistelijasta ja häntä ihailevasta senoritasta...
Ranskalaissyntyinen kaverini muutti Suomeen 90-luvulla ja rupesi opettelemaan paikallista kieltä. Hän teititteli minua etunimellä. Ihan kiinnostava vaihtoehto, vaikka itse pidän ruotsalaista tasapäisyyttä käytännöllisempänä.
VastaaPoistaTäällä Pirkanmaalla isovanhempani teitittelivät automaattisesti vanhempiaan. Nykyään sinutellaan kaikkia paitsi kotieläimiä.
vuorela, tampere
Äitini teititteli äitiään. Minulla oli pitkään vaikeuksia sinutella itseäni vanhempia tai vaikka lääkäreitä, kunnes opin. Nyt on usein niin, että lääkäri teitittelee minua ja minä sinuttelen.
VastaaPoistaTeitittelyn ja sinuttelun vaikeus on estänyt monet keskustelut. Kuinka olisinkaan nuorena aikuisena tai myöhemmin keski-iässä halunnut kysellä tädiltäni, äiti-vainajan sisarelta, heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta kun ei voinut sinutella eikä teitittelykään ollut sopivaa, noin läheisen ihmisen kanssa.
> Siis, teitittely on _koko_ suomalaisella kielialueella suhteellisen vieras asia.
VastaaPoistaKiinnostaisi tietää mihin tämä väite perustuu?
>> Siis, teitittely on _koko_ suomalaisella kielialueella suhteellisen vieras asia.
Poista> Kiinnostaisi tietää mihin tämä väite perustuu?
Ei väite, fakta. Se, että teitittelyä on käytetty ja käytetään, on myös fakta, mutta kaikkialla, josta dataa on, tulee ilmi, että se on niin vierasta, että sitä yritetään välttää. Tämä perustuu ihan raakadataan, asioista lukemiseen (kielitiedettä, ei esmes HS:n mutua), ihmisten kielenkäytön seuraamiseen... Johanna Laakson (oli yliopistossa opettajana minulla jonkin aikaa) kirjoituksessa on juuri tästä asiasta sanottu seuraavaa:
http://homepage.univie.ac.at/Johanna.Laakso/Hki/finntest.html
> You can use a more polite (plural, like French vous) or a more intimate (singular, like French tu) form when addressing people, although the polite form is used only in very formal situations (most people would use it with the president but not with a shop assistant). Politeness is often expressed by avoiding direct reference to person, and first names are seldom used in conversation (often only when you need to catch somebody's attention: "hey YOU there -- listen to me [and shut up]!").
Vastauksia muille:
@Olli K> "Kyllä mullakin on oikeus omaan väärään mielipiteeseen! Nyyh!"
https://www.uwgb.edu/dutchs/PSEUDOSC/SelfApptdExp.htm
@Timo> Monissa eurooppalaisissa nykykielissä teiteltäessä yhtä varsinaisesti "hänetellään"
Tällöin ei määritelmällisesti ole kysymyksessä teitittely. Eikö tämän pitäisi olla itsestäänselvää?
> Puhuttelun ja teitittelyn variaatiosta eri kulttuureissa voisi helposti laatia kirjan.
Kohteliaisuuden ilmaisemisesta eri kielissä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Kehotan tutustumaan ammattikirjallisuuteen.
@Rebecca> Mutta hotsittaa lisätä huomio, että kansaneläkkeen perusosa -ikäisen henkilön teitittely tuntuu häntä usein aidosti ilahduttavan.
Tätä samaa urbaanilegendaa on toistettu vuosikymmenestä toiseen. Olisikohan aika antaa olla?
@vuorela> Täällä Pirkanmaalla isovanhempani teitittelivät automaattisesti vanhempiaan.
Olitkos kuulemassa?
Ihmiset arvioivat omaa ja muiden kielenkäyttöä erittäin epäilyttävästi. Ensinnäkään ihmiset eivät edes tiedä asioita, joista on kyse (tuo yksikön kolmannessa persoonassa puhuttelu kohteliaisuuksissa ei tosiaan _määritelmällisesti_ ole teitittelyä).
Mutta joo. Onhan sen taas tässäkin nähnyt, että: "Joo, mutta silti!".