Sivun näyttöjä yhteensä

8. heinäkuuta 2013

Työ, hyö ja hiän



Kommentoija kirjoitti sydämeenkäyvästi suomalaisten kummasta tavasta sinutella professoreita. Tunsin pistoksen. Käytin itse oppilaisiin ”tahdikasta sinuttelua”. Se ei ole varsinaisesti tuttavallista mutta on tarkoitettu ystävälliseksi. ”Lue tenttiin tämän kirjan sijasta tuo.” Jotkut opiskelijoista arastelivat kovasti professorin sinuttelua. Siksi joskus ajauduttiin niinkin ikävään tilanteeseen, että toinen sinutteli ja toinen teititteli. Taisin itse ajatella, että viileä teitittely kuulostaisi turhan koppavalta. Muistot koskevat neljää yliopistoa.

Ei asia ole sillä autettu, että toimitaan kuten Yleisradiossa, jossa Revon aikana annettiin käsky, että on sitten sinuteltava… Samaan aikaan jotkut vanhemmat työntekijät eivät olleet edistyneet vielä teitittelyynkään. ”Johtaja kutsui.” (Sanottiin johtajalle huoneeseen tultaessa.) Meillä oli koko kouluajan sama loru:”Olisko opettaja hyvä ja antais anteeks kun mä myöhästyin.”

Eilen tähdensin, että todellinen herrasmies ei alentunut puhuttelemaan alempiaan eli rahvasta. Yksi KKO:n jäsenistä (Å.K.) piti vielä 70-luvulla kiinni tästä. Jos hänellä oli asiaa – yleensä jotain ikävää – hän lähetti vahtimestarin sanomaan esittelijälle, että nyt on asiaa. Vastaavasti ei tullut kuuloon, että hänet olisi pysäyttänyt käytävällä virka-asian takia. Jos oli ilmoitettavaa – esimerkiksi että jutun syytetty oli juuri saadun tiedon mukaan kuollut ja toimituskirjat oli laadittava uudestaan - esittelijä etsi vahtimestarin, joka toimitti sanan koko ajan näkyvissä olleelle oikeusneuvokselle, joka sitten harkitsi, oliko puhuttelupyyntö vallitsevien määräysten mukaan huomioon otettavaa laatua.

Joskus näinäkin aikoina olen kurillani kokeillut esimerkiksi rautakaupassa aloittaa tiskin takana seisovan henkilön vaivaamisen kysymällä nöyrästi: ”Kärsisikö puhutella?” Ilmeistä päätellen vitsikkyys on valunut hiekkaan. Mistäpä nuorempi kansa tietäisi, että noin Lappajärven mummo lähestyi Kauhavan asemamiestä tahtoessaan tiedustella esimerkiksi junan lähtöaikaa.

Eduskunnassa ja luultavasti siksi television ajankohtaisohjelmissa poliitikkoja teititellään, ja näin tekevät myös kansanedustajat, jotka ovat kulkeneet yhdessä vuosikymmenet. Ennen pahin loukkaus oli korostettu tittelin kiertäminen: ”Herra Kekkonen sanoo, että…” Siis ei ministeri tai kansanedustaja tai tohtori, vaan herra.” Tätä perua on Kekkoseen liitetty ”ei mikään herra, mutta helvetin hyvä kiroomaan”.

Vaikka sinutellaan (”tee uusi konsepti”), etunimen käyttäminen on törkeä virhe. Tuomioistuimissa tunnetusti puhuteltiinkin käyttäen nimikirjaimia. Minä olin Jiikoo, en Kemppinen. En eläissäni kuullut kenenkään sanovan presidentti Olssonille, että kuule Curt. Tapainturmelus on niin tavaton, että kun joitakin aikoja sitten soitin presidentti Heinoselle kotiin, kysyin ”onko Olavi paikalla” ja jatkoin ”Kemppinen, terve”.

Puhutteluun edelleen liittyvä valtava taikausko on helppo osoittaa. En milloinkaan käyttänyt vanhemmistani enkä isovanhemmistani etunimeä. Joku veljistäni tempautui moderniksi ja saattoi sanoa asianomaisten selän takana, että Laila ja Kullervo. Minua sellainen iletti. Kyllä Isä ja Äiti ovat etunimettömiä!

Luen paljon pahaa Summerhill –kirjan ja Steiner-aatteen tiliin. Minä nielaisin aina kun kymmenvuotias sanoi isälleen, että haista sinä Ville kuule metrin pitkä vittu. Asianomainen kuunteli suu korvissa edistyksellistä kielenkäyttöä. Repliikkiä ei esitetty vihassa tai kiivaudessa, kuten murrosikäiset joskus, vaan luovana itseilmaisuna.

Minua punastuttaa, kun ihmiset puhuttelevat toisiaan kahden kesken isiksi ja äidiksi. Lapualla joku pariskunta oli mami ja papi. Kumma ettei heitä lyöty. Luulisi Lapualtakin löytyneen sopivia aidaksia. Se on eri asia, että isä sanoo: ”Äiti on kaupassa”, tai äiti että isä on käräjillä. Kyllä minä ymmärsin. Olin kuullut lainhuutoa Orrenmaan matkustajakodin yläkerrasta. (Huom. omat eväät – yrityksen alakerrassa istuttiin käräjiä, kun nuorisoseurantalo otti ja paloi.)

Elämän arvoituksia on sota-ajan lentäjien vimma käyttää kavereistaan etunimien hellittelymuotoja (Joppe, Illu, Hasse). Isäni oli Kultsi. Hän inhosi tuota nimimuotoa. Hän ei ehkä ottanut huomioon, että Kullervosta voi tulla mieleen kulli.

Minulta on otettu takaisin yhdet sinunkaupat. Kun kävi ilmi, että olin inttänyt itseni tohtoriksi, lakkasin olemasta Savossa Holopaisen mummulle Jukka. Pöydässä kysyttiin: ”Ottaako hiän lissee?” Samalla kylällä kiinteistöä hallinnut kirjailija oli Puavo tai Huavikko, mutta kun talo myytiin, ostaja oli kuulkaa rohvessori isolla ärrällä. Kun itse sain korkean ikäni takia vain 15 vuoden nimityksen professoriksi Lappeenrantaan, lehtiä lukeneet tuttavat kahta puolta Oravin kanavan alkoivat tukeutua kiertoilmauksiin; sopi tuo ”hiän” miehenkin suuhun. Asiaan ei vaikuttanut yhtään se, että itse puhuttelin etunimellä ja vielä paikalliseen tapaan – Savossa on tuota venäläishenkinen diminutiivi, jonka mukaan Jaakko on Jassi, Esko on Esukka ja Lada-auto on Latukka. Heillähän on kiitettävä pyrkimys olla käyttämättä asioista niiden oikeita nimiä. Kotona Pohjanmaalla joku ihan ihmetteli, että olin Jukka vielä aikuisena – Jussit ja heitä alempiarvoiset Jukat olivat kirkonkirjoissa nimellä Juhannes. (Kuva liittyy aiheeseen, ja tekijät ilmenevät. Turpiin vain ja onnea.)

26 kommenttia:

  1. Mie, sie, hää, myö, työ, hyö, noi yhet ja siit itekii. Ja "enhää mie oo sinnuu sinuks sanontkaa".

    Virolahen Yläpihlajas Jähin Eerikki pan yhen vuon öljysiemenpellavaa kasvaan peltoons. Tais olla maataloushallituksest ko soitettii ja utsittii kui hää menestyy. Jähi virkko jot viljele vaa siekii. Kyl se hyvin kasuaa.

    VastaaPoista
  2. Entäs sitten se vaimon teititteleminen?

    VastaaPoista
  3. Lappeenrannassa: mie, sie, hää, myö, työ, hyö.Vahvaa ja täsmällistä! Koivunippujen mukana ammatteihin ja kieleen on uinut vahvennusta savolaisuudelle.

    VastaaPoista
  4. Jucka sig själv.
    Niin, eihän sillä oikein taho pärjätä kakskielisis mestolois, stociksesta nu puhumattakaan.
    Mutta suahan toi pukee - miäsh on nimesä mittane.

    VastaaPoista
  5. Joskus oli aihetta lukea evoluutiofilosofien Herbert Spencerin ja Lester Wardin kirjeenvaihtoa. Britti Spencer käytti muotoa "Lester F. Ward, Esq." Amerikkalainen Ward vastasi "Mr. Spencerille".

    Jokseenkin kaikissa Keski-Euroopan maissa kaikki kunnioitetut henkilöt saavat toisinaan etuliitteen "Dr.", tutkinnoista riippumatta. Amerikassa taas voi hyvin olla "Mr.", vaikka sattuisi olemaan useita tutkintoja suorittanut tasavallan presidentti ja kymmenien yliopistojen kunniatohtori.

    Briteillä on ikiaikainen tapa kutsua kirurgia tittelillä "Mr.", ja epäilemättä myös "Ms." tai "Mrs.", vaikka lääkäri on "Dr.".

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan meilla Urkki ja Manu mutta Halosella ja Niinistolla ei taida olla kunnon lemmikkinimia.

      Poista
    2. ..kyllä kansa tietää!

      Yksityisajattelija

      Poista
  6. Arvoisa professori,
    hämmästyin pikkupoikana kuullessani, ettei mummoni (s. 1913) uskaltanut koskaan sinutella vanhempiaan.
    Tuota meininkiä tuskin kaivataan nykypäivänä. Teitittely on kuitenkin tietyissä suhteissa fiksu tapa ja sikäli valitettavasti vaipumassa unholaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omien vanhempien teitittelyä olen itsekin kuullut. "Äläkää antako piiskaa, äiti!"

      Poista
    2. Täältä työn äärestä ei pysty tarkistamaaan, mutta Väinö Linna Pohjantähdessä muistaakseni jotenkin näin: "Mitäs te nyt, olishan se mennyt tällainki". Akseli Isä-Jussille, joka päättää antaa Koskelan Akselin nimiin. Henkilökohtaisimmalla mahdollisella hetkellä, isän siirtäessä elämäntyönsä pojalleen, teitittely luonnollisena valintana.

      Poista
  7. venäläinen sanoo Черный ящик, musta jassikka, kun puhuu lentokoneen mustasta laatikosta, black box. Suomessa rakennusmiehet sanovat tavaralaatikoita jassikoiksi.

    VastaaPoista
  8. Kovin erikoiselta tuntuu nykyjään Tšehovin kielenkäyttö: "Minä rakastan teitä, Anastasija Nikolajevna!" Viehättävää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiennyt olevani tsehovisti kun sanon rakkaalleni harvasen päivä " Ja vash ljublju, Jelena Vladimirovna"

      Se on vain kaunista ja ihanaa...

      TMi

      Poista
  9. Hyvä kirjoitus, joka suurin vedoin valotti tätä asiaa. Mutta kuten aina maallikkojen syvissä riveissä teitittelylle antamalla annetaan kaikesta tässäkin kirjoituksessa esitetystä huolimatta painoarvo, jota sillä ei ole. Ja mikään todistus, jonka minä tai muut kielitieteilijät olemme yrittäneet antaa, ei kelpaa. En tiedä, miksi yritän, koska turhaahan tämänkin kirjoittaminen on, kun joku silti inttää, että: "Joo, mutta silti!".

    Siis, teitittely on _koko_ suomalaisella kielialueella suhteellisen vieras asia. Sinuttelu on yleistä, kolmas persoona on ollut yleinen (tuo "Äläkää antako piiskaa, äiti!" olisi "Voisiko äiti olla piiskaamati!" tai jotain vastaavaa), mutta sen käyttö on viime vuosikymmeninä vähentynyt radikaalisti. Ylivoimaisesti yleisin tapa, kun "teitittely on pakko", on suoran puhuttelun välttäminen: niin juuri se "Kärsiskös puhutella?".

    Kaiken maailman konsulttien näkemykset teitittelystä ovat harhaanjohtavia ("Teitittely on kuitenkin tietyissä suhteissa fiksu tapa"), ja niitä pitäisi välttää. Määräykset myyjille teititellä asiakkaita näyttävät olevan suhteellisen yleisiä. Luulen, ettei tämä saa aikaan toivottavia tuloksia suuressa osassa asiakkaista.

    Asiasta voisi lisääkin kirjoitella, mutta mikä on pointti...

    Inttämisiä odotellen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska minä olen tätä, tai tuota, mieltä ja minulla on sille perustelut, on kanta jota edustan absoluuttisesti ottaen oikea. Jos jollakulla on toinen mielipide tai kanta, ja sille perustelut, ne ovat väärät, koska ne ovat eri näkemys ja perustelut kuin minulla. Näiden väärien mielipiteiden esittäminen on inttämistä, minun oikeiden näkemysteni esittäminen kielitiedettä. Tässäpä oivasti tieteenfilosofiaa ja avaraa näkemystä tieteen tehtävästä.

      Poista
    2. Raamatussa (Vanhassa ja Uudessa testamentissa) Jumalaa sinutellaan, mikä oli monille myöhemmille sukupolville ihmeellinen asia - miksi ihmeessä Hän sallii itseään sinuteltavan? Vanhassa Roomassa ja Kreikassa sinuttelu oli ainoa olemassa oleva tapa puhutella, vaikka keisari olisi ollut kyseessä.

      Monissa eurooppalaisissa nykykielissä teiteltäessä yhtä varsinaisesti "hänetellään", usean ollessa kyseessä heititellään. Nykysaksassa heitittely on ainoa tapa (Sie), jos kohta hyvin ylevässä kielenkäytössä (ehkä kuninkaita ja kreivejä puhuteltaessa) voidaan vieläkin teititellä (Ihr). Tuo viimeksi mainittu on paradoksaalisesti normaalissa nykysaksassa usean sinuttelua! Ranskassa tietysti teitillään (vous), samoin vanhassa italiassakin (Voi), kuten esim. Dantelta nähdään.

      Puhuttelun ja teitittelyn variaatiosta eri kulttuureissa voisi helposti laatia kirjan.

      Poista
    3. Ei ole intettävää, kun en tuota "fiksuutta" ole itsekään sisäistänyt. Mutta hotsittaa lisätä huomio, että kansaneläkkeen perusosa -ikäisen henkilön teitittely tuntuu häntä usein aidosti ilahduttavan. Ja sehän on mukava asia. Tupakkaan tulta antaessa: "saitteko jo palamaan?", bussissa "jäätteks te seuraavalla?", ja tähän tyyliin.

      Poista
    4. Rantaruottalaisilta olen aikaa sitten oppinut tämmöisen jossa kysytään että "No onkos hän sitten ajatellut.." -- kysymys on osoitettu keskustelukumppanille eli hänelle. Sen käyttö panee rantaruottalaisen hieman hämilleen ja mannersuomalainen ei tiedä tehdäänkö hänestä nyt pilaa.

      Poista
  10. Sääli, että suomeen ei syntynyt venäjän kaltaista puhuttelua: etunimi ja isännimi, joka on sävyltään sinuttelun ja teititelyn välissä, sopii esimerkiksi virkaveljien väliseen puhutteluun.

    Kun näin ei ole, olisi hyvä siirtyä ranskan malliin: kaikki teitittelevät toisiaan paitsi puolisot kaikkein intiimimillään hetkillään.

    VastaaPoista
  11. Olisiko kyse hajuraosta. Ennen on haistu ehkä enemmän. Teitittely pitää loitommalla. Sotaväessä alle kaksikymppiset teitittelevät toisiaan luontevasti, hierarkiaan teitittely istuu.

    VastaaPoista
  12. Kankaan tehtaan raamilassa (= puuverstas) oli minun aikana kaksi työntekijää. Sanottakoon heitä vaikka Pauliksi ja Eskoksi. (Koska heidän nimensä olivat ihan toisia.) No, joskus heillä oli ollut kamala, niin kamala riita, että kumpikin lopetti puhumisen toiselle. Yhteistyötä piti kumminkin tehdä. No, he jättivät toistensa työpöydille lappusia, esim. "pitäisi saada 10 kpl. 4 x 1,20 cm pitkiä rimoja", tai toinen esim. että "Arkkaamoon pitäis tehdä kaks 120x85 senttistä lavaa". Sitten kumpikin teki duunia, ts. sirkkeli soi ja höylä höyläsi ja vasara paukkui. - Ps. Ruokatauon ajaksi kumpikin meni istumaan mahd. kauaksi toisestaan, ja mutusteli siellä sitten eväsvoileipiään. Ja välillä hörppäs maitoa päälle. Jos toinen yskäs, toinen oli, kuin ei olisi kuullut mitään. - Aika velikultia!

    VastaaPoista
  13. Olen ikäni asunut aika lähellä Oravia , mutta tuo Jassi tuntuu kyllä oudolta... Jaskoja ne meillä päin on, mutta Oravissahan on oma laki, kuten sanotaan.
    En tiedä, arvostaako Kemppinen Veikko Huovista, mutta novellikokoelmassa "Kuikka" hän ehdottaa pronominien minä, sinä ja hän korvaamista soinnukkaammilla: mnää, snää ja hiän. Ehdotukseen liittyy muistettava esimerkkipätkä härkätaistelijasta ja häntä ihailevasta senoritasta...

    VastaaPoista
  14. Ranskalaissyntyinen kaverini muutti Suomeen 90-luvulla ja rupesi opettelemaan paikallista kieltä. Hän teititteli minua etunimellä. Ihan kiinnostava vaihtoehto, vaikka itse pidän ruotsalaista tasapäisyyttä käytännöllisempänä.

    Täällä Pirkanmaalla isovanhempani teitittelivät automaattisesti vanhempiaan. Nykyään sinutellaan kaikkia paitsi kotieläimiä.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  15. Äitini teititteli äitiään. Minulla oli pitkään vaikeuksia sinutella itseäni vanhempia tai vaikka lääkäreitä, kunnes opin. Nyt on usein niin, että lääkäri teitittelee minua ja minä sinuttelen.

    Teitittelyn ja sinuttelun vaikeus on estänyt monet keskustelut. Kuinka olisinkaan nuorena aikuisena tai myöhemmin keski-iässä halunnut kysellä tädiltäni, äiti-vainajan sisarelta, heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mutta kun ei voinut sinutella eikä teitittelykään ollut sopivaa, noin läheisen ihmisen kanssa.

    VastaaPoista
  16. > Siis, teitittely on _koko_ suomalaisella kielialueella suhteellisen vieras asia.

    Kiinnostaisi tietää mihin tämä väite perustuu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. >> Siis, teitittely on _koko_ suomalaisella kielialueella suhteellisen vieras asia.

      > Kiinnostaisi tietää mihin tämä väite perustuu?

      Ei väite, fakta. Se, että teitittelyä on käytetty ja käytetään, on myös fakta, mutta kaikkialla, josta dataa on, tulee ilmi, että se on niin vierasta, että sitä yritetään välttää. Tämä perustuu ihan raakadataan, asioista lukemiseen (kielitiedettä, ei esmes HS:n mutua), ihmisten kielenkäytön seuraamiseen... Johanna Laakson (oli yliopistossa opettajana minulla jonkin aikaa) kirjoituksessa on juuri tästä asiasta sanottu seuraavaa:

      http://homepage.univie.ac.at/Johanna.Laakso/Hki/finntest.html

      > You can use a more polite (plural, like French vous) or a more intimate (singular, like French tu) form when addressing people, although the polite form is used only in very formal situations (most people would use it with the president but not with a shop assistant). Politeness is often expressed by avoiding direct reference to person, and first names are seldom used in conversation (often only when you need to catch somebody's attention: "hey YOU there -- listen to me [and shut up]!").

      Vastauksia muille:

      @Olli K> "Kyllä mullakin on oikeus omaan väärään mielipiteeseen! Nyyh!"

      https://www.uwgb.edu/dutchs/PSEUDOSC/SelfApptdExp.htm

      @Timo> Monissa eurooppalaisissa nykykielissä teiteltäessä yhtä varsinaisesti "hänetellään"

      Tällöin ei määritelmällisesti ole kysymyksessä teitittely. Eikö tämän pitäisi olla itsestäänselvää?

      > Puhuttelun ja teitittelyn variaatiosta eri kulttuureissa voisi helposti laatia kirjan.

      Kohteliaisuuden ilmaisemisesta eri kielissä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Kehotan tutustumaan ammattikirjallisuuteen.

      @Rebecca> Mutta hotsittaa lisätä huomio, että kansaneläkkeen perusosa -ikäisen henkilön teitittely tuntuu häntä usein aidosti ilahduttavan.

      Tätä samaa urbaanilegendaa on toistettu vuosikymmenestä toiseen. Olisikohan aika antaa olla?

      @vuorela> Täällä Pirkanmaalla isovanhempani teitittelivät automaattisesti vanhempiaan.

      Olitkos kuulemassa?

      Ihmiset arvioivat omaa ja muiden kielenkäyttöä erittäin epäilyttävästi. Ensinnäkään ihmiset eivät edes tiedä asioita, joista on kyse (tuo yksikön kolmannessa persoonassa puhuttelu kohteliaisuuksissa ei tosiaan _määritelmällisesti_ ole teitittelyä).

      Mutta joo. Onhan sen taas tässäkin nähnyt, että: "Joo, mutta silti!".

      Poista