(”Working”)
Näyttelijä Geraldine Page
muistaa kritiikin. Sen esitti hammaslääkärin, joka oli juuri nähnyt näytelmä ”Nuoruuden
suloinen lintu” (Tennessee Williams). ”Istuin eturivissä ja näin hyvin.
Katselin koko ajan hammaspaikkojanne. Haluaisin tietää, kuka ne on tehnyt”.
Tuskin tämä johtui siitä, ettei hän rakastanut teatteria, mutta hammaslääkärin
työtä hän rakasti enemmän.
Chicagon Picasson veistoksen paljastustilaisuudessa (kuva)
muuna juristi tutki sitä pitkän ja mutisi: ”Suhtaudun Picassoon ilman
henkilökohtaisia tarkoitusperiä, bona fide. Mutta kun katsoo teoksen korkeutta
ja kuvion kaltevuutta niin sen johdosta ja kun ottaa huomioon lasten
taipumuksen leikkiä tuollaisissa paikoissa, minulle syntyy vaikutelma, että joku
heistä putoaa ja loukkaa itsensä, jolloin piirikunta haastetaan kuultavaksi ja
vastaamaan korvauskanteeseen…”
Itse saan mielihyvää työstäni radioreportterina. Voin
määrätä työni tahdin ja tason ja päättää itse jokaisen lähetyksen sisällön.
Toiset päivät ovat aurinkoisempia kuin toiset, jotkut tunnit hämmästyttävämpiä
kuin jotkut muut, joita olin odottanut; joskus raivostun omaan saamattomuuteeni…
mutta loppujen lopuksi kaikki on minusta itsestäni kiinni. Haluan uskotella
itselleni, että olen vanhan kansan suutari ja valmistan koko kengän.
Viikonloput mennä vilahtavat, mutta maanantaita odotan huokailematta.
Itsetyytyväisyyden vaaraa vähentää hiukan tietoni, miten
toisin olisi voinut olla. Entisten opiskelutovereiden tapaaminen ravistelee.
Muistot nousevat pintaan kuin ruopattuina – kolme kärsimyksen vuotta oikeustieteellisessä.
Ne olivat minulle epämääräisesti mutta syvästi onnettomia. Tunne oli paljon
pahempi kuin lievä särky. Ilman eräitä onnenkantamoisia minusta olisi voinut
tulla käytännön juristi – luullakseni erittäin epäonnistunut sellainen. Reputin
ensi yrittämällä viimeisessä tentissä. Yhdeksänkymmentä prosenttia kuulemma
läpäisi sen heti.
Pulavuosina olin jossain vaiheessa mukana kirjailijoiden
projektissa, ja näyttelin radion viihdesarjoissa.
Tavallisesti esitin gangsteria, joten loppuni oli tavallisesti sekä
väkivaltainen että ansaittu. Asemani oli yhtä hutera kuin radikaalin
korkeakouluopettajan. Noissa yhteyksissä työni surrealistinen luonne tuntui,
vaikka en tajunnut asiaa silloin. Luin käsikirjoituksestani pöyristyttävän
joutavanpäiväisiä vuorosanoja. Näyttelijää pidetään sitä menestyneempänä, mitä
enemmän hän esittää sellaisia vuorosanoja. Termi ”show business” sai silloin
lisämerkityksen. Bisnestä se tietysti oli, mutta itseään ruokkivaa puuhastelua.
Mitä sellainen merkitsi?
Jos Freud on oikeassa ”työ antaa ihmiselle turvallisen,
rajatun paikan todellisuudessa, ihmisyhteisössä – niin oliko toimintani
äänistudioissa ”työtä”? Leikkiä se ei ainakaan ollut. Proctor & Gamblen ja
General Millsin myyntitilastot puhuivat aivan toista. Sitä pidettiin ”työnä”
Kaikki kollegani suhtautuivat siihen vakavasti, kuolemanvakavasti…
Onko ihme, että noin surrealistisissa oloissa status on pian
tärkeämpi kuin työ? Niinpä kaunistelevat kiertoilmaukset ovat työpaikoilla yhtä
yleisiä kuin sodassa. Talonmiehestä tulee kiinteistöteknikko, roskakuskin
sanitaatioteknikko […]
Tämä kirja on yli kaiken ja ali kaiken kuvaus jokapäiväisistä
nöyryytyksistä. Päivästä selviytyminen on peräti monille meistä eli harhautuneille
haavoittuneilla jo saavutus.
Henkiset ja ruumiilliset vammat, jotka tuomme ruokapöytään
ja television ääreen, ovat kukaties koskettaneet pahanlaatuisesti yhteisömme sielua[…]
Tämä on myös kirja etsijöistä, jokapäiväisen tarkoituksen ja
jokapäiväisen leivät etsimisestä, arvostuksen ja rahan, ihmetyksen eikä
turtumuksen, sellaisen elämän etsimistä, joka ei ole kuolemista maanantaista
perjantaihin. Voihan olla, että etsimme myös kuolemattomuutta. Tämän kirjan
esittelemien ihmisten suoraan sanottu tai päätelty toive oli, että heidät
muistettaisiin.
Tietysti on onnekas vähemmistö, jonka jokapäiväisessä työssä
on makua: indianalainen muurari, joka katsoo työtään ja näkee sen hyväksi;
chicagolainen pianonvirittäjä, joka etsii iloa tuottavaa sointia ja löytää sen;
kirjansitoja, joka pelastaa palan historiaa; brooklyniläinen palomies, joka
pelastaa palan elämää… Mutta kertooko tällainen tyydytys, kuten esimerkiksi
Juden tiedonnälkä, enemmän ihmisistä kuin heidän työstään? Ehkä. Mutta heitä
kaikkia yhdistää eräs tekijä: työn merkityksellisyys on suurempi asia kuin
tilipussi.
Monien tyytymättömyys on näkyvissä. Sinikauluksisten blues
ei soi katkerammin kuin valkokauluksisten. ”Olen kone”, hitsaaja sanoo. ”Olen
häkissä”, sanoo pankin kassa, ja häntä säestää hotellin virkailija. ”Minä olen
muuli”, metallimies sanoo. ”Apina osaisi tehdä saman kuin minä”, sanoo
vastaanottovirkailija. ”Olen vähäisempi kuin työkalu”, sanoo maahan muuttanut
sekatyömies. ”Olen esine”, sanoo muotitalon malli. Sininen kaulus tai
valkoinen, mutta sama laulu: ”Olenrobotti.” ”Ei ole mitään, josta voisi puhua”
julistaa nuori kirjanpitäjä epätoivoisena. Siitä on aikaa, kun kansantarinoiden
sankari John Henry lauloi: ”Ei ihminen o’ muuta kun ihminen.” Kova,
kaunistelematon totuus on, että hän kuoli moukari kädessään, ja höyrykoneet
huohottivat. Mutta hän tavoitti kuolemattomuuden. Hänet muistetaan.
= = =
Studs Terkel muistetaan. Valitan kielirajaa – tässä ja
esimerkiksi sotatyöntekijöistä kertovassa ”Good War” –kirjassa on
tottuneemmallekin tekemistä, koska myös paperilla lukemattomat ihmiset puhuvat omalla
äänellään, murteellaan tai slangillaan ja käyttävät omia, omituisia sanontojaan
ja nimityksiä, maailmansa nimiä. – Radio-ohjelmia löytyy mm. iTunesin
Podcasteina ilmaiseksi.
Olen tuon lukenut joskus... tämä puoli ehkä on myös hyvä herrasta muistaa..
VastaaPoistaThere’s Always a Catch, Especially 22
by Studs Terkel
As the old Italian woman wailed at Yossarian, the bombardier, “Catch-22 says they have a right to do anything we can’t stop them from doing.” Yossarian, a bad soldier Schweik, tries in wondrous ways to stop them. “Them” is the Military Mind. “Them” is the nutty world of war.
Yossarian, dangerously sane, is scared equally of those crazy strangers who keep firing flak at him just because he’s dropping bombs on them and of Col. Cathcart, who keeps raising the number of combat missions. Yossarian seeks to endure in bewildering manner and fashion: inventing a mysterious liver complaint, seeing everything twice, walking backwards, standing in formation quite naked, deserting.
You will meet in this astonishing novel, certainly one of the most original in years, madmen of every rank: Major Major Major, on whose unwilling frame the gold leaf is pinned because of his unfortunate resemblance to Henry Fonda; Doc Daneeka, who is declared dead despite his high temperature; Hungry Joe and his fistfights with Huple’s cat; ex-Pfc. Wintergreen, who has more power than almost anybody.
Most remarkable of all performers in this circus of hilarity and horror is Milo Minderbinder, the mess officer. He is the classic apostle of private enterprise. He bombs his own airfield when the Germans make him a civilized offer of cost plus 6 percent.
Things look bad for Milo what with everybody accusing him of treachery and things like that until he opens his books. There’s a reasonable profit for everybody. You see, everybody shares because everybody is a member of Milo’s syndicate. Even the enemy.
Anyway, there is such a thing as sanctity of contract and when Milo becomes righteously indignant, who can blame him? He is a revolutionary thinker who seeks to take war out of the hands of government. He believes private enterprise can do it better.
Page after page, you will howl, you will roar. You may even fall off your chair as I did. Suddenly you will sit up and mumble: “What’s so funny?” To call it the finest comic novel of our day is faulting it.
To call it a surrealistic commentary of our time won’t do either. Is it any more surrealistic than the neutron bomb, guaranteed to damage neither brick nor metal and merely kill man?
Kafka, Schweik, the Marx Brothers, all these come to mind. Lewis Carroll may be even closer. Alice’s adventures were no more outrageous than Yossarian’s.
If Joseph Heller writes no other book, he will be well remembered for this apocalyptic masterpiece. There is only one catch . . . and that’s “Catch-22.”
Myös Terkelin teos American Dreams: Lost and Found (suomeksi nimellä Amerikkalaisia unelmia) on hyvinkin lukemisen väärti.
VastaaPoistaPekka Himasen hakkerietiikkatematiikkaa
VastaaPoistaTämä nyt jää hiukan epäselväksi. Tekstin pätkät olivat vuosilta 1972-1973 ja niiden tausta oli rotusorto ja kansalaisoikeusliike sekä Terkelin omaelämäkerran mukaan hyvinkin vahvasti Chicagon puoluekokous ja rotumellakat + mustat pantterit 60-luvun lopulla.
PoistaJos asioilla on yhteys, siitä olisi kiinnostava kuulla.
Menöö yli hilsehen, mutta kaipa se oli sellaiseksi juuri vasiten tarkootettukin...
PoistaTyön olemuksen arvokasta pohdintaa, esimerkkien asiasisällöt mielenkiintoisia mutta triviaa
PoistaKerran, kun istuin Tampereen Yliopiston juhlasalissa ja kuuntelin laulukonserttia jossa esiintyivät mm. nuori Jorma Hynninen ja vielä nuorempi Karita Mattila, niin... koska istuin ensimmäisellä penkkirivillä, niin minun piti pistää silmäni kiinni. Että olisin nauttinut heidän laulustaan. Koska he lauloivat niin taivaallisen hyvin. (Mutta en viitsinyt katsella heidän kitarisojaan.)
VastaaPoistaPs. Marxin veljeksistä Harpo oli fiksuin. Hänen muistelmansa on muutakin kuin kulttuurihistoriaa. Marxin veljeksistä Groucho oli sanavalmein. Hänen radio/tv haastattelut ovat kai edelleenkin kulttikamaa U.S.A.:ssa? (Ja miksei muuallakin.)
Grouchon TV-ohjelmaa You Bet Your Life minullakin on jokunen CD-levy. Löytyy esim. Amazonista. Ovat maineensa veroisia. Mainio sekoitus vanhaa vaudevillea eli lavapelleilyä, ja elokuvaa.
PoistaGropuchon henkilö on vaikea. Hänhän meni antamaan kaikenlaisia haastatteluja ja on kirjojakin, joissa on totta tuskin siteeksi.
Harposta on kuuluisa elämäkerta, nykyisin on myös hänen poikansa kirjoittama, ja erillistutkimuksia epätavallisesta perheestä.
http://www.youtube.com/watch?v=YQ6vzfEIM6s
VastaaPoistaIhania ihmisiä, niin kuin melkein kaikki muutkin, olivat nuo marxilaiset.
Etukäteen pahoittelen, en osaa vielä kirjoittaa yhdellä kädellä, toinen on paketissa.
VastaaPoistaMutta Terkelin teesit voivat osua yksiin Chicagon demokraattisen puolueen kongressissa esiin nousseista ilmassa olevista vasemmistoliberaaleista ideoista. Elokuva tapahtumasta, siis vuodelta 1967 on nimeltään Medium Cool, eräänlainen ja hyvin painava dokkari.
Samasta tilanteesta on Norman Mailerin kirja Yön armeijat. Siinä mm. manataan pahoja henkiä ulos Pentagonista (The Fugs), mukana Ginsberg + kumpp., mutta Mailerin kirjaa voi myös kuvata dokufiktioksi. Kyse ei silloinkaan ollut åelkistä mielipiteistä, vaan murroksesta Amerikassa.
Samaa eiu voisi tapahtua enää. Eisenhiwer varoitti sitä kansakuntaa taloudellis-sotilaallisesta kompleksista, mutta sehän siitä tuli.
Mitä yhteistä on seuraavilla, enkä tarkoita nyt pelkästään sitä, että kaikki ovat muusikoita:
VastaaPoistaTito Gobbi, Geraint Evans, Jon Vickers, Birgit Nilsson, Josef Krips, Ingmard Seefried, Elisabeth Schwarzkopf, Rosa Raisa, Edith Mason, Marian Anderson, Richard Tucker, Catherine Malfitano, Andres Segovia, Ravi Shankar, Alfred Brendel, Garrick Ohlsson, Nicolas Slonimsky, Virgil Thomson, Aaron Copland, Leonard Bernstein, Sol Hurok, Lil Armstrong, Louis Armstrong, Earl Hines, Dizzy Gillespie, Betty Carter, Henry Threadgill, Keith Jarrett, John Hammond Sr., Thomas A. Dorsey, Mahalia Jackson, Big Bill Broonzy, Emanuel Dunn, Woody Guthrie, Bob Dylan, Pete Seeger, Janis Joplin, Jean Ritchie, Alan Lomax, Larry Adler, Richard Dyer-Bennett, Julian Lee Rayford, Lotte Lehmann.
No juu. Kaikkien näiden haastattelut on julkaistu Studs Terkelin kokoelmassa "And They All Sang" (Granta, 2006). Suosittelen jyrkästi.
vuorela, tampere
Kukaan suomalainen tuskin tuntee ja tietää Terkeliä - vai mikä perkeleen torkkeli se nyt olikaan - tai hänen viisasteluistaan mitään.
VastaaPoistaSen sijaan me tunnetaan ja tidetään Nykäsen Matti - tänään muuten 50 vee - ja hänen saavutuksensa ja kuolemattomat filosofiset lausahduksensa, esim.
- elämäon laiffii
- elämä on ihmisen parasta aikaa
- se on tasan fifty-sixty