Puheet eläkkeelle siirtymisen iästä tympäisevät, koska ne
ovat tyhmiä puheita. Tiukat ikärajat tulivat käyttöön ehkä 1920-luvulla,
esimerkiksi oppivelvollisuuden ja asevelvollisuuden yhteydessä. Ja sitten
virkamiehillä oli eläkeikä. Kun meni tuomioistuimeen töihin, tuomarin eläkeikä
oli 70 vuotta, ja niinpä osa kunnioitetuista herroista (rouvia oli vain yksi),
oli selvästi seniilejä, ja osa reippaasti tuota tilaa lähestymässä.
Anglosaksisissa maissa tuomareina istui 80 täyttäneitä
miehiä, jotka olivat koko perkeleitä hommissaan. Kieltämättä fysiikan ja siis
psyyken lait särkyivät niissä tapauksissa, joissa muutamat sinnittelivät yli
90-vuotiaiksi.
Mutta tämä ei ole se pääasia. Ajattelutapa on peräisin
palkkatyön ja työsuojelun käsitemaailmasta ja peittää näkyvistä kysymyksen
suvusta ja suvun vanhoista.
Arvelen että muun muassa Suomi haaskaa enemmän kuin mihin
sillä olisi varaa syrjäyttämällä vanhat naiset.
Panin mieltymyksellä merkille Putinin ja Niinistön pikku
episodin äideistä. Se joka tuon oli keksinyt, oli oivaltava henkilö. Ehkä
kysymyksessä oli Niinistä itse. Lehtikirjoitusten mukaan Venäjällä on edelleen
tapa arvostaa vanhoja ihmisiä, etenkin vanhoja naisia. Babushka, vanhasta
venäläisestä kirjallisuudesta niin tuttu hahmo, on edelleen asemassaan.
Seuraavan kerran tavatessa Putin taatusti kysyy Niinistöltä,
miten tämän äiti voi. Kerta kaikkiaan hieno tapa profiloitua.
Olen sen verran istunut yhdessä kummitätini ja hänen
ikätovereittensa kanssa, nyt kaikki edesmenneitä, että puhun tässä
kokemuksesta. Kun haluni on ollut kartoittaa pitäjää ja sen sukuja, niin
eiväthän miehet niistä asioista paljon tiedä verrattuna vanhoihin naisiin,
joilla oli kristallinkirkas käsitys asioista, ihmisistä ja tapahtumien syy- ja
seuraussuhteista.
”Siitä olisi voinut tulla vielä isompikin herra, mutta kun
sen setä oli myrkyttänyt naapurin kaivon.” - ”Heidän suvussaan jotkut ovat tosi
fiksuja ja jotkut eivät.” - ”Mutta se ei pidä paikkaansa, että heille oli
Törnävällä ollut oma osasto.” - ”Niin, tai Vaasan linnassa.”
Tulin käsittämään suvun tärkeyden ja jäin miettimään, miten
suuri muutos on ollut. Pöllytettyäni erilaisia tutkimuksia ja tilastoja olen
tässä vaiheessa päätynyt sellaiseen ajatukseen, että suku kuvassa mukana
ollutta sukulaispiiriä paljon laajemmin, vaikuttaa melkein kaikkeen.
Tässä on siis siirrytty vaivihkaa perhesuhteista
perinnöllisyyteen. Isoäidillä on eri puolilla merkillisen paljon nimityksiä.
Mummo, mummu ja mumma eivät ole samanmerkityksisiä sanoja. Sävyerot ovat
suuret. Pohjanmaalla nimitys on joskus ”isu”, ja Lapissa esimerkiksi ”ämmi”. Ja
miesten penkissä: isoisä, paappa, vaari, taata. Joskus jopa puhuttelunimitys on
ukko, ukkeli, äijä.
Vanhin poikani tuli tuntemaan isoisänsä isoäidin – viisi polvea.
Äitini mietti, ettei taida jaksaa lähteä toiseen maakuntaan minun pojanpoikani
rippijuhliin tulevana sunnuntaina. Kun katselen kotitekoisia sukuselvityksiä
isän ja äidin puolelta, rupeaa itseänikin pyörryttämään. Olisi ollut
kohteliasta lukijaa kohtaan laskea, paljonko löytyy serkkuja ja näiden
jälkeläisiä. Kun serkkuja on yli 40, sanotaan että yli 100. Itse taidan olla molemmilta
puolilta katraan vanhin.
Selailen papereita. Isän ja äidin suunnattoman laaja
kirjeenvaihto sotavuosilta ei käänny kirjaksi. Sellaisia kirjoja on monta, ja
vaikka tässä on kaikenlaista pientä hauskaa, niin ei kuitenkaan sen ihmeempää.
Sen sijaan olen ihmetellyt isäni ja hänen äitinsä talvisodan
aikaista kirjeenvaihtoa. Kun isä oli ensin RUK:ssa ja sitten Ilmasotakoulussa,
hänellä oli aikaa kirjoittaa, ja hänen äitiään olen ennenkin kauhistellut – hän
kirjoitti niin hyvin ja liikuttavasti. Tuntuu kuitenkin, että tehoon liittyy
muu tieto kirjoittajista, eli ei mitään kirjaa.
Mutta oletteko huomanneet, miten vähissä ovat kirjallisuuden
kuvaukset isoäideistä ja jopa suvuista. Antti Tuuri on ehkä ainoa
nykykirjailija, joka on onnistunut tuossa ylettömän vaikeassa asiassa. Kjell
Westö kuvaa sukuja hyvin, mutta kun hän, samoin kuin vuosikymmeniä sitten
Joenpelto – alkaa naittaa työläissukua porvarissuvulle, kaikki ei enää oikein
täsmää.
Erikoista. Nykyisin romaanin aihe on joko minä tai me,
tyypillisesti minä ja ilkeä isäni tai minä ja paha äitini. Muuttuva,
mutkitteleva suku vanhoine ja uusine naisineen, on harvinaisuus. Ja tällaista
sen jälkeen, mitä Sillanpää, Linna ja Waltari (varhaistuotannossaan) tekivät.
Isien teon ja poikien vastuu. Joku kysyi kerran vuosia sitten, eikö ”Pohjantähden”
päähenkilö ole sittenkin Akseli Koskelan äiti Alma. Niin… Entäpä jos? Ellei
sitten Elina?
Minulla oli lapsena vanhäiti ja vanhisä. Puheessa painotus h-kirjaimella. Outoja, mutta rakkaita sanoja. Vasta myöhemmin ymmärsin, että ne olivat lyhenteitä vanhasta äidistä ja isästä, siis isovanhemmistani.
VastaaPoistaNiin - olen pannut merkille - ei naisten tartte tulla edes vanhoiksi (riittää että ovat noin keski-ikäisiä) niin he tietävät kaikki asiat. Aivan (melkein) kaikki.
VastaaPoistaPeukutan tätä.
PoistaJoo, paitsi kun naisille alkaa puhua sotilasjuttuja, ne muuttuvat empivän näköisiksi. Ja jos vaan jatkaa samalla linjalla, eikä anna periksi, eli kertoo karmeita armeijapierujuttuja, ne muuttuvat entistä utuisimmaksi ja utuisimmaksi... Kunnes äkkiä häipyvät - PUHHF - kokonaan pois. (vittuilemasta?)
Poista"Kjell Westö kuvaa sukuja hyvin, mutta kun hän, samoin kuin vuosikymmeniä sitten Joenpelto – alkaa naittaa työläissukua porvarissuvulle, kaikki ei enää oikein täsmää."
VastaaPoistaTässä tuli taas perusteeton heitto, tyyppiesimerkki, ettei nyt muka Westö tiedä, mitä kirjoittaa.
mikä ei täsmää?
Se paska lattea suomennos ei täsmää, finns sant, muttei se nyt selitä kaikkea, siis..?
Suomenruotsalaiset eivät Kemppisen mukaan tiedä, mitä kirjoittavat vähemmistön elämästään, muka, on yhtä ilman jäävä syytös kuin että valtionsyytäjä ei hallitse ammattiaan, että hän mukamas ”kompastui kieleensä” vai mites se meni sanoin kuvailemattoman diletanttimaisessa kielikuvastossanne.
Ottaapa nyt rauhallisesti vain. Olemme tästä asiasta Kjellin kanssa puhuneet useinkin (ja kirjan tietenkin luin alkukielellä - siinä on niin hienosti suomenruotsin erilaisia kerrostumia).
PoistaOlimme molemmat samaa mieltä siitä, että luokkaviha oli sotien välisenä aikana paljon vahvempi kuin mitä romaanista äkkiseltään ymmärtää.
En muuten kirjoittanut, ettei Westö tietäisi, mistä kirjoittaa. Olen muistaakseni julkisestikin ihaillut hänen romaaniensa huolellista taustatyötä. Lisäksi pidä niistä kovasti.
Haastattelin häntä kerran yleisön edessä ja otin esimerkiksi puheen olevan romaanin valokuvaukseen liittyvät asiat, joita on paljon, ja päivittelin, miten tavattoman asiantuntevasti tämäkin oli esitetty.
Satun tuntemaan ruotsinkielisiä Sörkan asukkeja ja heidän jälkeläisiän, jotka puolestaan suhtautuvat edelleenkin hyvin kielteisesti "ankkalammikkoon" eli ruotsinkielisiin parempiin ihmisiin.
Jotkut suomenkieliset koti-Sörkasta uhoavat eivät muuten tunnu olevan selvillä siitä, että seutu oli sata vuotta sitten kolmikielistä, suomea, ruotsia ja venäjää, ja se kuuluu vielä Turtiaisen slangissakin.
"Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että luokkaviha oli sotien välisenä aikana paljon vahvempi kuin mitä romaanista äkkiseltään ymmärtää."
PoistaÅh, kas kun en olle kuullut Westön noin sanovan, mutta luokkavihalla sinällään ei ole paljon tekoa poikkinaimisen kanssa. Viha kiihottaa, minkä jänitteen mielestäni Kjell, samoin kuin teoksen televisiointi, pystyy välittämään melkein läpi tarinan, ja myös ettei se ole kuitenkaan parisuhteelle kestävä perusta.
Kauan eläköön suomenruotsi.
Mielenkiintoinen näkökulma tähän "patriarkaatin alistamien" ja tulisieluisesti feministisien jakkupukuisten uranaisten maailmaan, jossa sekä ihmisen että luonnon pahin uhka on HK:n sinistä syövä heteromies.
VastaaPoistaJospa se tosiaan onkin niin, että viisaus asuu vanhoissa naisissa. Ja että heidän ei tarvitse itsestään sen kummempaa numeroa tehdä. Hiljainen ja sisäistetty auktoriteetti toimii parhaiten.
Ainakin Italiassa - ja ehkä myös Pohjanmaalla - pullistelevat ja machoilevat pojat palaavat äidin turviin, kun maailmalla alkaa itkettää.
"...tehoon liittyy muu tieto kirjoittajista ...", eli se mikä syntyy nokakkain. Niinpä historiankirjoitus on syvimmältään aina arvailua.
VastaaPoistaPelkään, että sitä ei ole suomennettu, mutta ruotsinvirolaisen kirjailijan Arvo Mägin kirja "Karvikute kroonika" oli mun lempikirjoja neuvostoaikana. Lisäksi se oli kielletty kuten kaikki ulkomaan-virolaiset kirjailijat ja joko isä sai sen lainaksi ystävältä tai sitten historianopettajani lainasi sen minulle. Se opettaja oli itse puoliksi kielletty opettajana 80-luvulla, koska puhui aina totta kaikesta välittämättä neuvostolaisista kirjoista.
VastaaPoista"Karvikute kroonika" matkasi läpi yhden virolaisen suvun yhden linjan 1178-1972. See oli huimaava matka läpi vuosisatojen ja näytti mistä jokainen meistä tulee. Se oli vähän niin kuin García Márquezin "Sadan vuoden yksinäisyys". Onko suomalaisilla mitään vastaava?
"Täällä Pohjantähden alla". - Josta on tehty kehnoja elokuvaversioita. Kehno leffa on myös tämä "Nimet marmoritaulussa" (Nimed marmortahvlil). Se televisiosarja - jonka nimeä en nyt muista enkä viitsi googlettaa - oli kans siinä mielessä huono että se kuvasi Viron (eli teikäläisittäin Eestin) historiaa jäykästi 1 suhde yhteen (1:1). - Tämmöisestä syntyy pönöttävää elokuvakerrontaa. - Elämä on usein hölmöä, ja lapsellista. Eikä sitä voi sillä lailla tehdä leffaksi. Elämä on Sitä Sun tätä. Ja elokuvan pitää olla muuta kuin elokuva, muutenhan se olisi ihan järjetöntä katsoa.
Poista"Nimed..." oli kyllä kehno, sellainen yhden kerran elokuva. Se kuvasi Viron historian kliseitä 1:1. Yleensäkin kirjojen tarkka seuraaminen elokuvaa tehtäessä on tylsä. Pidän venäläisistä klassikko-kirjoista, mutta ei niistä tehtyistä elokuvista, vaikka visuaalisesti kauneista ja kalleista, koska venäläisillä on tapana toistaa niissä kirjoja melkein sana-sanalta. Kirja on aina paras, koska siinä meidän mielikuvitusemme luo itse maisemat. Ja kun itse muutumme, niin maisematkin muuttuu. Huvittavaa on se, miten aivomme konstruoi jonkinlaisen laitteiston tai vaatteet, mistä luimme kirjassa, vaikka emme koskaan ole nähneet niitä. Se konstruoi ne epämääräisinä, kuin olisimme likinäköiset. Mutta se ei jää vaivaamaan, koska tiedämme että siellä sumussa on se 'oikea'asia.
PoistaOmien muistiinpanojen aarteistoa: "Tietoviisas professori Kemppinen kirjoitti kunnioittavan lämpimästi naisista, ja läheisistään naisista vielä lämpimämmin. Rakas ruutupaperi; on pakko olla samaa mieltä! Naisissa on kuin onkin jo-ta-kin. YLEisradio on pullollaan pohjalaisnaisia, ainakin sellainen mutuvaikutelma tulee, kun Keskilattian Luviissa harppoo paikalle ja kertoo syvistä tunteistaan kaikkia kohtaan, ja toinen Loviisa vastaa. Tulee mieli vetäistä varpaansa piiloon, nuo pienet viattomat. Pohjalaisnaisen halis-nallena olisi hyvä olla, Vaasan-Kokkolan seuduilla varauksin. Ei voi ikinä arvata, milloin Luviissa luulee nallukkaa vaaralliseksi KOIRAKSI, ja valtakunnan hätäisimmät ruudut hälyttävät koiravaaraa. Missä palaa? Eikun Vaasassa on nähty KOIRA!" Herkyyt!
VastaaPoistaMatias K. on aiheellisesti näkökulmassaan. Suomi-Filmin äijää on ikävä.
VastaaPoistaSyöttäkää Tekin lapsellenne Oy Makuihanteen Makaroonia niin lapsenne kasvavat iloisiksi terveiksi ja voimakkaiksi!
Oiva Paloheimon kirjassa Tinaseppä ja Seitsemän esiintyy edukseen rauhansoturi Kustaa. Mainiota tekniikkaa myös tuo linjoja pitkin tuleminen! Profetiaa hipovaa satumaailman arkea. Lukekaaskin pieni ja kevyt mutta viihdyttävä kirjanen ääneen jollekulle nuoremmalle lähistölle osuvalle viattomalle sivulliselle. Saattaisi toimia pelkkä kirjan jättäminen esille. Ellei vieläkään nappaa voisi ajatella kirjaa lasioviseen kaappiin ja kirjakaapin avainta hiukkasen piiloteltavan. Jo luulisi taiteen tekevän tehtävänsä.
Yksityisajattelija
Iljettävää kieroilua, suoraan CIA:n, KGB:n ja Stasin likaisten temppujen käsikirjasta....
PoistaTMi
Vielä 1950-luvun lopulla rikas ja yläluokkainen perhe saattoi hylätä tyttären tai pojan, joka meni naimisiin alempaa yhteiskuntaluokkaa olevan henkilön kanssa. En osaa sanoa, kuinka kauan hylkäämistä kesti. Ehkä lapsenlapset pehmittivät kopeat isovanhemmat.
VastaaPoistaEn ymmärtänyt mikä eläkeikäpuheissa lopulta on tyhmää. Vaarallistahan se olisi, jos joku (kuka?) tapauskohtaisesti mittaisi seniiliyden asteen. Siirtyminen kohtuuajassa syrjään pitää työpaikat kierrossakin.
VastaaPoistaU.S. Supreme Courtissa ainakin on systeeminä tuomarikohtaiset avustajat (useimmiten nuoret ja aina terävät) eli clerkit. Luulen, että samansuuntaista on useimmissa angloamerikkalaisen alueen valitusasteissa. Sellainen systeemi auttanee vanhaa jaksamaan, kun saa keskittyä olemaan viisas eikä konkreettisesti työteliäs.
Pohjantähdessä ainoa kaiken muistoihinsa lukeva, alusta loppuun läsnä (elossa) oleva tosiaan on Alma.
VastaaPoistaMyös akselin (sic!) keskeinen symbolimerkitys on esitetty avaimeksi.