Sivun näyttöjä yhteensä

30. maaliskuuta 2011

Totuus on huokoinen




Eilinen avaus valokuvauksesta toi hienoja, liikuttavia vastauksia. Haluaisin kehitellä niistä muutamia.

”Valokuvaus ei ole taidetta”. Näin varmasti on, useimmiten. Kun nyt useimmat meistä tietävät, että esimerkiksi piirtäminen vaatii jonkin lahjakkuuden lisäksi monien vuosien harjoittelua, se on kuitenkin vaihtoehto. Se on itsensä etsimistä ja itsensä ilmaisemista.

Ehkä se on sitä edelleen, vaikka pikadigikuvat ovat joidenkin (minun) silmissä tökeröitä. Mutta ei viisas ihminen sano lapsen leikkejä huonoiksi eikä hyviksi. Leikkiminen on osa elämää ja tärkeä, vaikka en osaa sanoa, millä tavoin. Pelaaminen ja urheilu (omatekoinen) on tärkeää.

Kommentit saivat minut käsittämään, että valokuvaamisessa oli käsityön eli käsillä tekemisen elementti. Tietenkin sitä on paljon enemmän muotoilussa, veistossa, tekstiilitöissä, puutöissä, mutta nämä ovat mahdollisen maailman asioita. Valokuvaus oli helppo ja suvaittu keino.

Digikuvaaminen lienee jotain muuta, koska täysautomaatissa riittää melkein aina napin painaminen. Tuloksella ei ehkä ole väliä.

Melkein koko valokuvauksen aikakauden oppi saatiin juuri samalla tavalla kuin leikkeihin ja töihin eli kyselemällä ja katselemalla. Tämä koski myös tulevia ammattilaisia. Joku teistä tietää tarkat vuosiluvut, mutta muistini mukaan nykyinen taideteollinen alkoi opettaa valokuvausta 70-luvun alussa ja Lahti hiukan myöhemmin.

Minäkin olen istunut kuuntelemassa Kalle Kultalan ja parin muun nimimiehen tarinoita. Alku oli sama kuin elokuvan kameramiehillä – pääsi kanniskelemaan toisten varusteita, jotka oli sitten laskettava varovasti lattialle.

Olen tuntenut viimeiset vihannat siitä joukosta, jota Kjell Westö kuvaa. Hänellähän on romaaniin (Missä kuljimme kerran) piilotettuna valokuvaamisen kulttuurihistoria – isä ja poika valokuvaamassa lunta Kaisaniemessä ja sitten lopulta Leica ja eroottisesti uskalletut ateljeekuvat. Ajankohta on aluksi melkein Signe Brander, I.K. Inha ja Timirjasev. (Yksi maan merkittävimmistä ammattimiehistä valokuvaajina oli kuten tunnettua C.G.E. Mannerheim, jonka Aasian valokuvat ovat kovaa kansainvälistä tasoa).

Nimittäin alalle tultuani oli vielä muutama Norssin ja sen kamerakerhon käynyt juristi, jotka puuhasivat Contaxin tai vastaavan kimpussa. Itse asiassa eräät varusteet silikonivalotusmittareineen päätyivät veljelleni ja minulle ja menivät sitten hukkaan. Angenieux-tele oli melkein uskomaton.

Luulen että tämä väki kuoli sukupuuttoon – varakas harrastaja, joka oppi käyttämään kallista ja hankalaa välineistöä. Tämä joukko ja ammattilaiset oli masentava vastus nuorelle, joka hänkin halusi kokeilla. Ylimielisyys on edelleen olemassa. Valitettavasti se ilmenee juuri ylikalliina varusteina. Minuun tämä vaikuttaa vielä niin, että en kehtaisi käyttää apo-teleä – ne ovat yleensä valkoisia eli kuin huutomerkkejä: katsokaa minua.

Haluaisin yrittää hahmotella viiden aistin kulttuurihistoriaa, koska luulen että tutummat haju ja kosketus ovat muuttuneet elinaikanani. Näkeminen on muuttunut, ja siitä meillä on aineistona vain valokuvat. Uusia maailmoja avasivat makro ja tele eli lähi- ja kaukokuvat. Innostuin niiden takia uudelleen 70-luvun lopulla. Kamera oli silloin Minolta. Pahoittelen vieläkin, etten valokuvannut vaimoni käsilaukun ja taskujeni sisältöä enkä keittiön kuivauskaappia kuppi kupilta. Miten kiinnostava olisi nyt siivouskomeron sisältö! Kankaisia vauvanvaippoja on jäljellä enää yksi – mikrokuituliina ei pärjää niille rättinä.

Mutta sanon uudelleen saman kuin eilen. Kuva on outo ja lumoava, juuri kuten Antonionin ”Blow-up” antoi ymmärtää. Olen käynyt läpi vai kolmen suvun ja noin kymmenen perheen kuvat eli sen verran, että osaa arvioida, mitä ei ole kuvattu. Olen käynyt läpi paljonkin kirjeitä ja tiedän, että niitä on verrattava ihmisajan tapahtumiin. Näkemistäni kuvista melkein kaikki ovat kelvottomia ja turhan tuntuisia mutta tuota tuomiota en langeta. Sen jälkeen kun joku läheinen ihminen on kuollut, jotkut ”turhat” kuvat nousevat kehyksiin seinälle. Jokin ei olekaan kadonnut ikuisesti, peruuttamattomasti. – Kuvassa esiintyvä lukuharrasteinen täytti eilen 44.

18 kommenttia:

  1. Kovasti näyttää Laurilta. En ehkä muuten arvaisi, mutta kun itse olen samaa vuosikertaa. Kerro terveiset.

    - Upi

    VastaaPoista
  2. Tässä niitä vuosilukuja. Taideteollinen oppilaitos muutettiin korkeakouluksi 1973, mutta oppilaitoksessa oli kamerataiteen osasto jo 60-luvun alkupuolella. Pyrkiessäni osastolle 1962 osa tehtävistä suoritettiin Atskilla, osa osaston tiloissa Ilmalan vesitornilla, missä oli myös TV:n tilat. Osaston yliopettajana oli pitkään Raimo Hallama. Katsotutti elokuvan "Hiroshima mon amour", jota siten piti analysoida. Tuskin osasi tuonikäisenä. Pyrkijöitten ja päässeiden joukossa oli mm. Antti Peippo. Pian hän taisi kuitenkin jäädä pois, kun alkoi toimia Risto Jarvan vakiokuvaajana. Osasto antoi sekä kamera- että elokuvataiteen opetusta.

    VastaaPoista
  3. PIA ANDELL: GORINGIN SAUVA

    Kyl valokuvilla on eroja! Mutta tuossa Pian dokumetissa on aivan kuin yksi ulottuvuus lisaa.
    Jotenkin savahdyttavaa on nahda, kun Marski peittelee ontumistaan ja vaivalloista koneesta laskeutumista. Samoin se kuvaajan aksiisi saksalaisen kunniakomppanian kanssa.

    VastaaPoista
  4. Ad Anonyymi: - kiitos. Vaimoni kävi linjan, jonka nimi oli ETO, Ywen aikaan. Hän muistelki, että ex-miehensä Raimo Hartzell olisi ollut ihan viimeisiä oppipoikatietä operaattoriksi kasvaneita.

    VastaaPoista
  5. Digikameran tilannekuvat;
    On kai digikamerankin tilanne ym kuvilla oma arvonsa? Minulle merkitsee paljon, jos valukuva alkaa elää, eli tuo vahvasti mieleen jotain sellaista, joka on hyvin rekisteroitynyt pääkoppaani. -- Onhan toki esimerkiksi Kullervo Kemppisen sota-ajan valokuvat hienoja!

    VastaaPoista
  6. Pikku-Pietarin pihassa valokuvaaja lähettää pojan viemään valokuvan hallikauppiaalle.
    -Hyvä kuva, hyvä kuva, poika perkele, hyvä kuva!
    -Pietari, ota lettu.

    VastaaPoista
  7. Käsittämätön ajatus ettei valokuvaus taiteena olisi taidetta. Piirtää voi taidetta tai vaan kuvia, soittaa tai säveltää voi sekä siten, että se on taidetta että siten ettei se sitä ole...
    Hyvällä valokuvalla voi luoda täysin uuden näkökulman olemassaolevaan todellisuuteen ja toisaalta äärimmäisen hienon esteettisen kokemuksen. Mikä sitten on taidetta jos ei sellainen...
    Tai sitten tämä on taas K:n provo, johon lankesin kuin talitintti ihraan...

    VastaaPoista
  8. Kun läntinen suojelija, tai millä nimellä kukin ilmiötä kutsuukin, oli pettänyt juutalaiset, Camus haki rotkon pohjalle syöskyneelle ajattelulle uutta suuntaa lapsuuden maisemista, hajuista ja äänistä.

    Sattumoisin hankin uuden kännykän (android), jolla nyt pääsin harjoittelemaan kuvan ja tekstin lähettämistä suoraan puhelimesta blogiin.

    Ja hyvinhän se onnistui. Skannaamani kuva on todellinen aarre kaikkine ruutupaperinviivoineen, mistä sitten lienevätkään peräisin.

    Se saattaa olla miltei ainoa säilynyt kuva kotitalostamme, joka purettiin 70-luvun alussa teollisuuslaitoksen tieltä (nyk. Finndomo).

    VastaaPoista
  9. Niin Ywe, Ywe Jalander kolahti ihmisenä ennenkuin tiesikään mikä oli miehiään. Suoritteli Ateneumilla 60-luvun lopulla piirustussalissa yksinään yleisen sommittelun tai piirustuksen ja maalauksen tehtäviä. Taisi kertoa olevansa ylimääräisenä "kameralla". Oli kuin rantojen mies vain muovikassi mukana, jossa vähät varusteensa. Myöhemmin sitten kolahtivat monet elokuvakirjoituksensa.

    VastaaPoista
  10. Ken väittää ettei valokuvaus ole taidetta, googlatkoon
    "Vuoden luontokuva 2010 sarjavoittajat"
    ja ohjatkoon hänet katsomaan..

    MrrKAT

    VastaaPoista
  11. Ad Omnia: - valokuvaus, taidetta. Sotkeuduimme henkseleihin. Tekijänoikeuslakia kirjoittaessamme olimme yksimielisiä, valokuvaajat ja muut, että valvontakameran kuvien rinnastaminen ihmisen ottamiin on monissa tapauksissa väärin. Ja niin luotiin kaksi kategoriaa. Esim. "peltipoliisin" ottamat kuvat ovat eröin ehdoin suojattuja, mutta eivät teoksina.

    Tässä asiassa ei taida olla mitään riitaa? Siitä ei kannata remuta, koska eksoottisia rajatapauksia löytyy, aivan samalla tavalla kuin värien roiskiminen kankaalle tuottaa yleensä värjättyä kangasta, mutta Jackson Pollockin mielessä se voi tuottaa hienoja teoksia. Hieno nimitys on "aleatolriikka" - valokuvauksessa, musiikissa, taiteessa tai runoudessa sattumaan (kuten nopean heittämiseen) perustuva teos.

    VastaaPoista
  12. Valokuva, valta ja vauraus

    Paina nappia – Me teemme loput. Näin mainosti Kodak jo satavuotta sitten. Edullisella laatikkokameralla sai tallennettua muistot albumiin. Albumi on fyysinen esine, jonka sisällä on fyysisiä kuvia. Sitä esitteli ystäville ja sukulaisille, mutta harvemmin kylänmiehille.

    Kuvaaminen oli satavuotta sitten yhtä helppoa kuin se on tänään. Laatikkokamera on digitaalinen, ja albumi on netin palvelut. Yhä useammin facebook. Naamakirja, tämä sosiaalisen median ilmestys, joka yksisilmäisesti käsitetään ainoana sosiaalisena mediana. Blogit ja keskusteluareenat eivät ole sosiaalista mediaa. Semmin, kun niille tuotettu materiaali ei jää markkinavoimien omaisuudeksi.

    Täten sinun albumi tulee olla facebook.Yksityiset perhekuvat ja elämä on nyt omaisuutta. Narsistisen pintajulkisuus kulttuurin houkuttelemana kaikki on paljastettava. Jaettava ystäville ja kylänmiehille, myyntimies mynttisille ja journalisteille. Todellisuudessa jakajaa huijataan. Tämä huijaus palaa jakajalle eteen uutena näkynä ja täkynä, johon tulee sijoittaa reaalirahaa, jonka taas jakaa virtuaalisena sijoitusimpulssina sosiaalisen status päivityksen kera.

    Kuvaa makrolla käsilaukkusi, taskusi ja ajatuksesi. Telellä vaatekaappi, ulko-ovi ja passikuva. Vaikka taskussa on reikä, sen reiän valokuvan voi näppärä markkinamies kapitalisoida reaalikapitaali voitoiksi, jättäen taskusi edelleenkin reikäiseksi. Hyvä diili, reikäleivän reiässäkin on vitamiinia.

    Insinöörivetoisen, mutta ekonomistien ja mainosmiesten määräämän kehityksen oravanpyörässä kulkee valokuvauskin. On oltava uusin ja suurin kenno. Pisin objektiivi ja laajin laajakulma. Kuvankäsittelyohjelman uusin päivitys on välttämätön. Koska tekniikan laatu ja hintalappu takaa parhaimman kuvan. Pinta ja ulkonen ominaisuus on tärkein. Ei sisältö. Tasalaatuinen, mitään sanomaton, persoonaton. Hk:n-sininen makkara. Se on valokuva tänään. Loputonta teknistä kilpajuoksua juoksumatolla.

    Koska se on tasa-arvoista. Se on edullista. Kaikkien saavutettavissa. Puhumattakaan siitä, että se on nopeaa. Välitön palaute näkyvän kuvan merkeissä. Ajatustakin nopeampaa, verkossa kaikkien nähtävänä, levitettävänä. Ensimmäinen näkemys voittaa juoksumattokilpailun.

    Mutta se ei ole tasa-arvoista. Jollei sinulla ole vaadittavan standardin tekniikkaa, ei näkemykselläsi ole markkinaa ja näennäisen tasa-arvoinen köyhä ei saa näkemystään julki. Laatu joka oli aivan välttävä 2 vuotta sitten, on tänään jo vanhanaikainen. Näin pidetään köyhien silmien todellisuus pois julkisuudesta. Köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus on rumaa, ja tätä rumaa tulee kuvata vain sertifoitu köyhyyden kuvaaja, oikeaoppisella poliittisesti vahvistetulla näkemyksellä. Näin ruma muuttuu kauniiksi, jota voi ehkä päivitellä sanomalla: ”Miksi hän ei mene töihin ja osta itselleen housuja jossa on ehyet taskut?” Klikataan tykkää, ja poista profiili digitaaliseen roskakoriin.

    Mikään ei ole kuvan ja kuvaamien elitistysyydessä muuttunut tekniikan kehittyessä. Paitsi ehkä se, että HK:n sininen on esteettisesti kaunista. Suorastaan tavoiteltavaa, eikä kukaan saa siitä poiketa.

    Tämä paljastaa sen, että maamme ei ole köyhä vain henkisesti, vaan myös materiaalisesti. Yli sadan vuoden aikana saavutettu tekninen osaaminen valokuvatekniikan ja vedostuksen saralla on käyttökelvotonta, vanhanaikaista. Postmodernistinen impivaara keisarin vaatteissa.

    Kuvan maailmaa tarkkailtuaan saattaa huomata, että jossain ei olla niin köyhiä että tyytyisivät vain standardi pixelin meteliin. Rakeellakin on tilansa pixelin melskeessä. Hasselin neliö tai laakafilmin värikylläisyys, kino Tri-x rae tai Fujin saturaatio. Lomon, Holgan tai Helioksen vinksahtanut värimaailma. Pimiön punavalon aavistus.

    Eikä kuvat ole vain pintaa, niissä on estetiikan lisäksi myös sisältöä.

    VastaaPoista
  13. Museoita on Suomessa liikaa (ei niissä kukaan käy) kun riittäisi netti ja valokuvat: se ratkaisisi tila- ja matkustusongelmat. Missä on kuva vanhan ajan Pulmu-sokerista ? Netissä ei ole.. (Muistan hämärästi vaalean sinistä kaariholven muotoa, vanha loota oli meillä pitkään sokeri- tai suodatinpaperi-astiana).

    Pitäikö tässä ruveta kuvaamaan kaupan ja kotihyllyjä että saa 20-50 v päästä ihmiset ihmetellä tai ihastella.. ?

    MrrKAT

    VastaaPoista
  14. Valokuvaus nimenomaan on taidetta, sillä hyvässä valokuvassa on näkemys, kuva ei suinkaan jäljennä kohdetta yks yhteen -periaatteella. Kuvankäsittely antaa kuvalle halutun atmosfäärin, rajauksen, korostukset.

    Dokumnetoiva valokuvaus on syytä erottaa kuvauksesta, joka pyrkii ilmaisemaan muutakin kuin kohteen olemassaolon. Ajatelkaa esimerkiksi mustavalkoisia muotokuvia. Ne ovat parhaimmillaan bergmanilaista puhuttelevaa ja moni-ilmeistä taidetta potenssiin ääretön.

    VastaaPoista
  15. Ad Omnia: - pari lisäystä - valokuva on ilmaisua, joskus taidetta, myös siksi, että kamera katsoo yhdellä silmällä, mutta ihminen kahdella. Kuva on kaksiulotteinen projektio siitä, minkä näemme silmissämme.

    Nykyisiin näennäisvalokuviin ahdettu liikainformaatio estää mielikuvitusta nousemasta lentoon.

    Tämän kirjoituksen otsikko on yritys sanoa: todellisuudeksi luultujen nÄkyjen pinnan alle.

    VastaaPoista
  16. Less is more: kuva, jossa on liikaa asiaa, kuten monissa ajattelemattomissa laukauksissa usein, ei puhuttele eikä pysäytä. Kyllä kuvalla pitää olla asenne ja mielipide, mutta sillä tulee myös olla elokuvan ja muun taiteen tavoin sivumerkityksiä, joista katsoja saa itse rakentaa kuvalle oman keksimänsä tarinan.

    http://www.flickr.com/photos/eero_raunio/141057380/

    Niin, ja puhumattakaan ns. sommittelusta.

    VastaaPoista
  17. Valokuva ei valehtele. Ilme (asento, katse) ihmisellä kertoo hänen sen hetkisestä hyvin/pahoinvoinnistaan.

    VastaaPoista
  18. Pirkko A sanoo, ettei valokuva valehtele, ikään kuin kuvalla olisi objektiivinen totuutensa, yksi sellainen.

    Näinhän ei ole. Valokuvan totuus voi olla yhtä hyvin katsojan totuus, tulkinta, jolla ei ole mitään tekemistä kuvan faktojen, totuuden kanssa. Näin on sanallisen taideteoksenkin kanssa, jossain määrin. Lukija voi tietää jopa kirjailijaa paremmin, mikä tekstin mahdollinen totuus on.

    VastaaPoista