Kirjariippuvuus

Duodecim-terveyskirjasto on uskottava lähde. Se lukee riippuvuudet aivosairauksiin. Vikana on aineen ja aivojen kemian paha suhde. Siinä menevät jotenkin dopamiinit ja serotoniinit sekaisin.

Kun liemeen lisätään testosteroni ja muuta dopingia, jotkut alkavat puhua seksiriippuvuudesta. Kirjariippuvuuden fysiologista selitystä en ole löytänyt, mutta välillä pelottaa kirjakaupan kassalla tai Amazonin paketti avatessa, että  jospa nyt jostain ilmestyy valkotakkisia miehiä, poliisi tai portsari, joka sanoo, että toinen kerta – on tainnut tulla jo nautittua.

Kirjojen lukemisesta on kirjoitettu historioita. Niistä monet ovat aika puutteellisia. Sehän on kiinnostavaa, että luetellaan teoksia, jotka pitäisi lukea, mutta onneksi harva uskoo. Sekin on mielenkiintoista, että saa tarkastellakseen selvityksen siitä, mitä oikeasti luetaan.

Olisi kyllä innostavaa yrittää esittää mielipide siitä, mitä ei missään tapauksessa pidä lukea. Näin pääsisi hienoon seuraan. Sekä paavit että korkeat diktaattorit ovat olleet kiinnostuneita juuri tästä.

En osaa perustella tunnettani, mutta kaivelisin kernaasti kirjarovioita ja jättäisin ystävällisen, kukaties kunnioittavankin nyökkäyksen varaan Länsimaisen kaanonin, mutta itämainen kaanoni herättää kyllä oikeasti uteliaisuutta.

Etsiessäni Chomskya sain käteeni Zeldinin viidennessä sivukirjastossani, joka sijaitsee tätä nykyä, kiitos riuskojen oppilaitten, HIITin nykyisissä tiloissa Innnopolissa huoneessa, jonka ovessa on salaperäisesti kirjain delta, pieni delta siis, joten kysymyksessä ei ole ainakaan derivaatan merkki.

Zeldin kirjoitti unohtumattomasti Ranskasta. Jäin nyt lehteilemään ja miettimään, millaisia reittejä Suomeen saatiin kaksi väärää pedagogiaa eli ajatusjärjestelmää kasvatuksesta.

Saksalainen versio tuo mieleeni lihanjalostuksen. Täsmällisesti määrätyt aineet, ei mitään kiellettyjä lisäaineita, päälle kohtuullisesti sinappia, ja maiteri tai tohtori on valmis. On siis suoritettava kurssit, jotka joku toinen on kaavaillut.

Tätä oli kauan, myös minulle, juridiikka. Oikeastaan perinne ei pahemmin häiriintynyt siitäkään, että alkaen vuodesta 1945 nähtiin, minkä verran herroilla professoreilla ja heidän opetuksillaan oli ollut merkitystä. Tämä on rumasti sanottu, mutta minkä minä sille mahdan, että kertasin huolellisesti Ruotsin, Saksan ja Englannin henkilötietolait vain todetakseni, etten edelleenkään saa niistä varsinaisesti selvää.

Se toinen kasvatuksellinen linja on ranskalainen ja johtaa joskus huomattavaankin kykyyn lohkoa ja lajitella asioita ja niiden nimityksiä, ja siirtyä sitten seuraaviin tehtäviin. On siis hyvinkin syytä pystyä puhumaan kolme tuntia henkeä vetämättä siitä, mitä Platon tarkoitti tai ei tarkoittanut, tai miten Husserlia on tulkittava Sartren hengessä, mutta koko harjoituksen päämäärä on vain ruokahalun lisääminen, kirjaimellisesti. Opin ei kuvitella vaikuttavan mitään. Päivällispöydässä voidaan käsitellä keveämpiä asioita.

Ranska on se maa, jossa filosofian ja kirjallisuuden lehtorit tai yliopettajat (agrége) ovat merkillisen arvostettuja.

Ehkä tuo sujuva puutaheinää-perinne on kiertänyt tänne Ruotsin ja Yhdysvaltain kautta; vastani ei ole kävellyt ketään Ranskassa koulutettua suomalaista.

Olen tällä kirjelaatikollani hakenut syitä siihen, miksi asiantuntemus ja tietäminen ovat nyt Suomessa niin huonossa huudossa. Libya, Japani ja ehkä niitäkin pelottavampi Bryssel tuottavat niin likilaskuisia kannanottoja, ettei sitä jaksa olla ihmettelemättä.

Esitän ehdotuksen vastaukseksi: ehkä tuo asenne ja tuo epäluulo ovat aiheellisia. Ehkä meilläkin toimitaan vain sanoilla. Ehkä viisaus on mennyt vuorille. Jos näin on, saamme varmaan piankin rokotteen kirjariippuvuuteen. En ihmettelisi, jos jokin lääketehdas olisi jo varmistanut siihen patentin.