Totuus on huokoinen

Eilinen avaus valokuvauksesta toi hienoja, liikuttavia vastauksia. Haluaisin kehitellä niistä muutamia.

”Valokuvaus ei ole taidetta”. Näin varmasti on, useimmiten. Kun nyt useimmat meistä tietävät, että esimerkiksi piirtäminen vaatii jonkin lahjakkuuden lisäksi monien vuosien harjoittelua, se on kuitenkin vaihtoehto. Se on itsensä etsimistä ja itsensä ilmaisemista.

Ehkä se on sitä edelleen, vaikka pikadigikuvat ovat joidenkin (minun) silmissä tökeröitä. Mutta ei viisas ihminen sano lapsen leikkejä huonoiksi eikä hyviksi. Leikkiminen on osa elämää ja tärkeä, vaikka en osaa sanoa, millä tavoin. Pelaaminen ja urheilu (omatekoinen) on tärkeää.

Kommentit saivat minut käsittämään, että valokuvaamisessa oli käsityön eli käsillä tekemisen elementti. Tietenkin sitä on paljon enemmän muotoilussa, veistossa, tekstiilitöissä, puutöissä, mutta nämä ovat mahdollisen maailman asioita. Valokuvaus oli helppo ja suvaittu keino.

Digikuvaaminen lienee jotain muuta, koska täysautomaatissa riittää melkein aina napin painaminen. Tuloksella ei ehkä ole väliä.

Melkein koko valokuvauksen aikakauden oppi saatiin juuri samalla tavalla kuin leikkeihin ja töihin eli kyselemällä ja katselemalla. Tämä koski myös tulevia ammattilaisia. Joku teistä tietää tarkat vuosiluvut, mutta muistini mukaan nykyinen taideteollinen alkoi opettaa valokuvausta 70-luvun alussa ja Lahti hiukan myöhemmin.

Minäkin olen istunut kuuntelemassa Kalle Kultalan ja parin muun nimimiehen tarinoita. Alku oli sama kuin elokuvan kameramiehillä – pääsi kanniskelemaan toisten varusteita, jotka oli sitten laskettava varovasti lattialle.

Olen tuntenut viimeiset vihannat siitä joukosta, jota Kjell Westö kuvaa. Hänellähän on romaaniin (Missä kuljimme kerran) piilotettuna valokuvaamisen kulttuurihistoria – isä ja poika valokuvaamassa lunta Kaisaniemessä ja sitten lopulta Leica ja eroottisesti uskalletut ateljeekuvat. Ajankohta on aluksi melkein Signe Brander, I.K. Inha ja Timirjasev. (Yksi maan merkittävimmistä ammattimiehistä valokuvaajina oli kuten tunnettua C.G.E. Mannerheim, jonka Aasian valokuvat ovat kovaa kansainvälistä tasoa).

Nimittäin alalle tultuani oli vielä muutama Norssin ja sen kamerakerhon käynyt juristi, jotka puuhasivat Contaxin tai vastaavan kimpussa. Itse asiassa eräät varusteet silikonivalotusmittareineen päätyivät veljelleni ja minulle ja menivät sitten hukkaan. Angenieux-tele oli melkein uskomaton.

Luulen että tämä väki kuoli sukupuuttoon – varakas harrastaja, joka oppi käyttämään kallista ja hankalaa välineistöä. Tämä joukko ja ammattilaiset oli masentava vastus nuorelle, joka hänkin halusi kokeilla. Ylimielisyys on edelleen olemassa. Valitettavasti se ilmenee juuri ylikalliina varusteina. Minuun tämä vaikuttaa vielä niin, että en kehtaisi käyttää apo-teleä – ne ovat yleensä valkoisia eli kuin huutomerkkejä: katsokaa minua.

Haluaisin yrittää hahmotella viiden aistin kulttuurihistoriaa, koska luulen että tutummat haju ja kosketus ovat muuttuneet elinaikanani. Näkeminen on muuttunut, ja siitä meillä on aineistona vain valokuvat. Uusia maailmoja avasivat makro ja tele eli lähi- ja kaukokuvat. Innostuin niiden takia uudelleen 70-luvun lopulla. Kamera oli silloin Minolta. Pahoittelen vieläkin, etten valokuvannut vaimoni käsilaukun ja taskujeni sisältöä enkä keittiön kuivauskaappia kuppi kupilta. Miten kiinnostava olisi nyt siivouskomeron sisältö! Kankaisia vauvanvaippoja on jäljellä enää yksi – mikrokuituliina ei pärjää niille rättinä.

Mutta sanon uudelleen saman kuin eilen. Kuva on outo ja lumoava, juuri kuten Antonionin ”Blow-up” antoi ymmärtää. Olen käynyt läpi vai kolmen suvun ja noin kymmenen perheen kuvat eli sen verran, että osaa arvioida, mitä ei ole kuvattu. Olen käynyt läpi paljonkin kirjeitä ja tiedän, että niitä on verrattava ihmisajan tapahtumiin. Näkemistäni kuvista melkein kaikki ovat kelvottomia ja turhan tuntuisia mutta tuota tuomiota en langeta. Sen jälkeen kun joku läheinen ihminen on kuollut, jotkut ”turhat” kuvat nousevat kehyksiin seinälle. Jokin ei olekaan kadonnut ikuisesti, peruuttamattomasti. – Kuvassa esiintyvä lukuharrasteinen täytti eilen 44.