Sirpaleet

Meillä on Facebook-sivullani lyhyt keskustelu, johon antoi aiheen Heikki Hiilamon kirjoitus uudessa Tieteessä tapahtuu –lehdessä. Katsokaa sieltä; kirjoitus on ilahduttava, koska siinä mainitaan nimeltä henkilöitä, jotka joutuvat huonoon valoon.

Kirjoituksessa selvitetään, että tupakkateollisuus onnistui myös Suomessa manipuloimaan myös tuomioistuimia. Muuan historian professori antoi lausunnon, jota Hiilamo todistelee yksipuoliseksi. Kaksi nyt Korkeimman oikeuden jäseninä istuvaa henkilöä, Tulokas ja Kantor, osallistui asianajajina eli ennen tuomarin uralle suistumistaan tupakkateollisuuden puolustamiseen käyttäen myös keinoja, joita Hiilamo sanoo Yhdysvalloista käsin johdetuksi manipuloinniksi.

En ota kantaa oikeusjuttuun, jonka tunnen vain hovioikeuden lainvoimaisen ratkaisun lukeneena.

Otan kantaa siihen, että Hiilamon ajatuksia ei saa sivuuttaa. Ne ovat hyvin tärkeitä. Lukekaa ihmeessä. Teksti löytyy verkosta.

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/3941 (pdf)

Jutussa on kysymys oikeudellisesti hyvin keskeisestä asiasta, tietämisestä ja tietämisvelvollisuudesta. Mitä tupakoijat tiesivät tupakoinnin vaarallisuudesta ja mitä alan teollisuus? Mitä heidän ”piti tietää” eli saattoi olettaa tienneen.

Kysymys on melkein sama kuin rikosoikeudellisen ja osittain vahingonkorvausoikeudellisen tahallisuuden. ”Löi toista puukolla keskivartaloon, vaikka yleisen elämänkokemuksen mukaan sellaisesta voi seurata kuolema.”  Ja tuomittiin taposta, vaikka itse väitti muuten vain huitaisseensa. (Olen lyhentänyt perustelua. Siitä on monta versiota ja se on rikosoikeuden rakastetuimpia riitelyn aiheita – tietoisuus, todennäköisyystahallisuus jne.)

Hiilamon perustelut ovat vakuuttavia. Tupakkateollisuuden puolustusstrategia on loogisesti ristiriitainen – tupakan terveyttä pahasti vaurioittavaa vaikusta ei ole todistettu ainakaan nyt ratkaistavassa tapauksessa, mutta tupakoija oli varmasti itse tietoinen tuosta vaikutuksesta, eikä siten voi vaatia korvauksia.

Hiilamon perusteluja vastaan huomautan sävyisästi, että ne soveltuisivat melkein sellaisenaan valtion vastuuseen viinanmyyjänä alkoholivaurioista, jotka ovat todella paljon suuremmat kuin tupakan aiheuttamat.

Eikö olekin erikoista, että valtio varoittaa monin tavoin viinan vaaroista, mutta myy vain? Ja eikö olekin totta, että koko syytä vahingoista ei oikein voi sälyttää ihmiselle, joka arvelee, että kai se valtio tietää, ja kyllähän herrat ja lääkärit kuljeskelevat muki kourassa itsekin.

Lukija tietää, ettei tämä ole sofismi. Viimeistään tuotevastuulainsäädännöstä lähtien valmistaja tai välittäjä on pantu maksamaan terveydelle todistetusti vaarallisten aineiden toimittamisesta kuluttajille.

Lukija ymmärtää, että alkoholiesimerkkini ei ole oikein tästä maailmasta, koska ainoa keino olisi kieltolaki, ja sitä on kokeiltu jo, erittäin huonoin seurauksin.  Sekä tupakka että viina vahingoittavat alaluokkaa – tämä on todistettu myös aivan viime aikoina. Eihän köyhistä ole niin väliksi…

Se iso asia on todellisuuden sirpaloituminen. Vien argumentin loppuun asti. ”Yleistä elämänkokemusta” ei enää ole olemassa. Etenkin me lakimiehet ja kollegamme papit uskottelemme, että on olemassa jokin kultainen keskitie, jokin ”yleinen huolellisuusvelvollisuus”, jokin tapa, jolla ”hyvä perheenisä” huolehtii asioista. Joskus on, joskus ei. Jossain on, jossain ei ole.

Ratkaisumalleja? ”Oikeutta heti paikalla” on joskus vapaustaistelijan, joskus sarjamurhaajan iskulause. Vanhuus ei ole opettanut minua paremmille tavoille, kuten osoitan jutun kuvalla (lippalakki on siinä nimetystä putiikista lahjuksena saatu). Sen se on opettanut, että radikaali pettyy aina. Kaikkein suurin, lähes sietämätön pettymys ja pelon paikka on radikaalin hankkeen tai haaveen toteutuminen. Jos kuvakirjojen taivas olisi olemassa, en haluaisi sinne tuomariksi. Se mahtaa olla riitaisa paikka.