Kuka pelkää?

Jorma Ollila ei saa kolmattatoista patsasta Suurkirkon räystäälle, kuten vielä äskettäin olisi luullut. Siellä on torilla jo Nokian mies, tappajatsaari Aleksanteri II. Ilkeä epiteetti on puolalaisten antama ja aiheellinen.

Suomalaisilla on aihe pitää se patsas paikoillaan, koska lainsäädännön muutoksilla pääsimme ruotsalaisten ja saksalaisten imuun, sen verran hyvään vauhtiin etenkin metsäteollisuudessa, että venäläisiä itseään alkoi hirvittää.

Eilen Facebookin puolella pyörittelimme kollegan kanssa käsitettä ”sustainable company”, kestävään kehitykseen kykenevä yritys. Kun asialla ovat juristit, ajattelun taso on toistaiseksi suhteellisen vaatimatonta. Se on tajuttu, että pelkkä rahan ansaitseminen osakkaille ei kohdakkoin riitä, jos ympäristö menee hajalle.

Pian näemme, että liiketoiminnan tavoitteella, joka on määritelmän mukaan suurimman mahdollisen taloudellisen hyödyn tuottaminen omistajille, on ylittämättömiä rajoja.

Ympäristö ei ole pelkkää ilmastonmuutosta, maanjäristystä ja hyökyaaltoja. Arabien rannikoilla liikkuu pelottava ympäristöriski, yhteiskuntarakenteiden pettäminen.

Sanaleikki on tahaton. ’Pettäminen’ rakenteilla onnistuu aikansa, kuten esimerkiksi Suomessa niin monta vuosikymmentä. Mutta seurauksena voi olla, että rakenteet ’pettävät’ eli antavat periksi eli luhistuvat. Nyt näyttäisi siltä, että suuri pelko on yhteiskunnallisen rauhattomuuden tarttuminen Saudi-Arabiaan, jonka öljyvarat ovat erittäin suuret. Itse asiassa ne ovat maailman suurimmat, joka tapauksessa selvästi suuremmat kuin Venäjän.

Öljy on sosiaalinen saaste.  Ehkä se oli unta, ehkä runoutta, mutta näin uutiskuvat BP:n Meksikonlahden onnettomuudesta aikamme ikonina. Öljyä porataan merestä ja sitten kaikki menee äkkiä toisin kuin oli tarkoitus. Ennen BP:tä myös Royal Dutch Shell on kokenut kovia. Sen maine ympäristötekijänä on kiirinyt Sahalinin saarelta Nigeriaan. Jorma Ollila kuuluu yhtiön johtoon.

Shellillä ja Nokialla on jotain yhteistä. Tuo ”sustainability” eli kestävä kehitys ei ole ollut niissä varsinaisesti valaistuna.

Lehdissä kirjoitetaan, että Nokia antoi ensin Applen ja sitten Samsungin yllättää itsensä omalla osaamisalueellaan, eikä yhtiön hallitus reagoinut ajoissa. Ajatus on oikean suuntainen, mutta siinä on virhe. Nokia ei saanut öljyä höyheniinsä omalla osaamisalueellaan eli matkapuhelimissa. Matkapuhelimet muuttuivat toisenlaisiksi, eikä Nokia huomannut sitä ajoissa.

Myös sana ”älypuhelin” on harhaanjohtava. Teollisuus ja opetus käänsivät Suomessa kylmän kyljen ”sisällölle”. Olin itse niissä otteluissa mukana, kymmenen vuotta sitten. Teknillinen korkeakoulu myönsi, ettei asia ole yhdentekevä, mutta yhtään mitään ei tehty. Oli alkanut käydä ilmi, ettei tietotekniikka ollutkaan tietotekniikkaa eli vain koneita ja niiden ohjelmia.

Juuri nyt kannettaviin laitteisiin haalitaan ”sisältöjä”, eli ohjelmia, musiikkia, välineitä pienryhmien yhteydenpitoon, ja samaan aikaan yritykset ja virastot antavat ohjeita, että näitä uusia yhteydenpidon keinoja olisi käytettävä tarmokkaasti.

Meillä on oikein hyvää asiantuntemusta, ja nyt viimein tekniikka, kauppa ja muotoilu on lyöty korkeakouluissa yhteen, vastarinnasta välittämättä.

Mutta meiltä puuttuu johtajia. Johtaja ei ole Führer eikä toimitusjohtaja. Katsokaa investointipankkeja. Mikään määrä ylimääräistä rahaa johtajille ei riitä. Taloudelliset viritelmät kaatuilevat tuon tuosta ja epäonnistuneet johtajat poistuvat rahoineen.

Johtaminen edellyttäisi kokonaistilanteen käsittämistä, ja tilanteessa on ainakin kaksi osaa, se joka on jo toteutunut, ja se joka on toteutumassa. Ollilan Nokia osasi tämän hienosti 1990-luvulla. Se on oikeastaan riittävä todiste siitä, että 2010-luvulla Nokia  eivät osaa. He heiluttelevat pronssitikareita rautakaudella. Mitä se toimittaa, sitä ei tarvitse kuvailla.