Luku- ja musiikkihäirikkö

Niklas Herlin kirjoittaa Uudessa Suomessaan kipakasti jotain Facebook-porukkaa vastaan, joka haluaa vastustaa huonokielisyyttä. Omasta lukihäiriöstään hän kertoo kiinnostavasti ja sikäli kuin tiedän todenmukaisesti.

Ajoissa asialla. Änkyttävä kuningas on aivan loistava oivallus, kuten Academy osoitti Oscareilla.

Panen lusikkani tähänkin suuhun.

Epäilen että lukihäiriö on sama asia kuin kirjallinen lahjakkuus.

Epäilen että kirjallinen ja musiikillinen lahjakkuus hylkivät toisiaan. Pystyn luettelemaan vain noin kymmenen erittäin huomattavaa kirjailijaa, jotka olisivat myös poikkeuksellisen lahjakkaita muusikkoina. Rajaan pois henkilöt, jotka osaavat soittaa hauskaa jazzia pianolla. Se ei nyt riitä. Anthony Burgessin musiikkia olen kullut. Hänen teoksiaan on esitetty radiossa ja konsertissa, mutta en usko, että näin olisi käynyt, ellei hän olisi Kellopeliappelsiinin kirjoittaja.

Tuo ei ole mitenkään erikoista. Pidän kiinni 10 000 tunnin säännöstä. Kirjailija tai säveltäjä, joka on typerryttävän lahjakas, tarvitsee joka tapauksessa alle 18-vuotiaana vähintään 10 000 tuntia harjoitusta noustakseen merkittävälle tasolle.

Kevyessä musiikissa on onnenkantamoisia. On tunnettuja tangoja ja jenkkoja, jotka ovat säveltäjiensä ainoita teoksia. Vielä enemmän on erehdyksiä. I. Ivanovici näyttää oudolta ”Tonavan aaltojen” säveltäjänä. Hän oli erittäin kokenut sotilassoittaja, jonka yli 300 teoksesta moni on ohjelmistossa nyt, 109 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Tunnen muutaman ihmisen, joilla on absoluuttinen sanakorva. He eivät ole yhtä hermostuttavia kuin ne, joita vaivaa absoluuttinen musiikkikorva. Viimeksi mainittu on osaksi myytti. Harjaantuminen vaikuttaa niin paljon, että on maailman halutuimpia pianonvirittäjiä ja juhlittuja kapellimestareita, jotka eivät ole 4-vuotiaina kyenneet samaan kuin kuulemma Segerstam ja Kamu – jos joku läimäyttää avokämmenellä pianon koskettimia, he luettelevat sävelet ja kertovat vielä, oliko piano täsmällisesti vireessä. Viimeistään opiskeluvaiheessa muusikkoja lakkaa itseään kiinnostamasta, onko hyvin tarkka sävel- ja rytmikorva synnynnäinen vai matkan varrella kehittynyt.

Etenkin runoilijana kiitosta saanut P.H. kertoi minulle joskus kahden kesken vaikeista puhevioistaan ja jo kouluaikana ilmenneestä taipumuksesta lukea sanat mielenkiintoisesti väärin. Lapsilla on usein tämä viehtymys väännellä sanoja. P.H. päätyi akateemikoksi, kunnes kuoli. ”Oi maailman naaraus!”

Kiinnostuin kovin, koska minulla oli aika kauan hankalia puhevikoja, joka oli ehkä samaa juurta kuin tietty kielellinen yliaktiivisuus. Tuon väärin lukemisen taipumuksen tai tarpeen huomasin, kun olin alkanut julkaista runokokoelmia.

Jotkut ihmiset sanovat, että numerot puhuvat heille. Yleensä he ovat loistavan hyviä matematiikassa. Jos he suostuvat puhumaan ominaisuudestaan, kertomus kuulostaa kovin samanlaiselta kuin jazz-muusikon tai tietynlaisen klassisen musiikin ihmisen kuvailu harmoniakulkujen käsittämisestä.

Kuvailen näitä, kun en paremmin osaa, kykynä nähdä tai kuulla kokonaisuus kerralla. Joku tuttu kapellimestari kai sanoi että sitten kun osaa partituurin ulkoa, täytyy kuitenkin joka sävelen kohdalla kuulla koko jakson alku ja loppu, siis mistä tultiin ja mihin mennään. Samaan tapaan kirjoittaja näkee päällekkäin sanalliset ja kieliopilliset vaihtoehdot. Runoa voi kirjoittaa mistä kohdasta tahansa, ei siis vain sana sanalta ja rivi riviltä, koska se on liikkeessä oleva kokonaisuus, jonka osat pyydystetään lennosta kuin kärpäset.

Tämä on yksi lukihäiriön kuvaus. Se on superlukemista, kyky nähdä vaihtoehtoiset lukemistavat. Jos ominaisuus ei ole hallinnassa, saa potkut koulusta ja lapion työkalukseen, jos se on hallinnassa, saattaa saada jopa kiitosta tai, mikä on paljon arvokkaampaa, ymmärrystä.

Tärkeintä on nähdä roso. Sana ”barokki” tarkoitti muinoin rosoista, vähän viallista helmeä. Taustalla on espanjan ”berruca”, luomi tai syylä. Kuka haluaisi lukea laulaa viatonta maailmaa?