Tuomarin kiihko

Eilisen johdosta ainakin kaksi ajatusta.

Mietelmä tuomarista valtion vihollisena on peräisin kirjastani ”Oikeus kulttuuri-ilmiönä”, joka ilmestyi 1990. Minulle jäi mielikuva, että kirjanen sai tiettyä suosiota, ei kuitenkaan tuomaripiireissä. Ottamatta huomioon eräitä poikkeuksia.

Ihmisen tukeminen koneistoja vastaan, jonka mainitsin eilen, ei ole idealistinen houre, vaan elävää todellisuutta.

Julkisoikeudessa ihmisen ja kaikkien oikeushenkilöiden ero on dramaattinen. Oikeushenkilö tarkoittaa yhtiötä, yhdistystä, puoluetta, seurakuntaa ja mitä tahansa kuppikuntaa.

Perusoikeudet on vain ihmisillä. Oikeushenkilöllä ei ole kunniaakaan. Kieltämättä eräät firmat ovat yrittäneet avartaa toimintavapauttaan tunnettuaan sellaiseen tarvetta, mutta tiedossani ei ole, että niiden osaksi olisi tuomioistuimissa tullut mitään kunnian ja yksityisyyden suojaan verrattavaa.

Jos kirjoitan blogissani, että ravintola X on ihan paska paikka, onneton ravintoloitsija voisi kokeilla kannetta omissa nimissään, mutta ravintolan omistava yhtiö ei kelpaisi edes asianosaiseksi.

Sopimaton menettely elinkeinotoiminnassa on eri asia – jos olisin ravintoloitsija, voisin joutua kiipeliin toisen ravintolan källäämisestä. En ole ravintoloitsija.

Yksityisoikeudessa ero on niin ikään suuri, vaikka valitettavasti harvemmin korostettu.

Yksityishenkilön tekemää velkapaperia on tulkittava toisin kuin asiakirjaa, joka on lähtenyt elinkeinonharjoittajan kädestä. Yksityishenkilön tiedonantovelvollisuus ja selonottovelvollisuus – esimerkiksi asuntokaupassa – ei ole likikään yhtä kireä kuin yhtiön. Yksityishenkilö voi jopa sanoa, että enhän minä, veli hopea, ymmärrä näistä kosteus- ja homehommista tuon taivaallista, mutta arvoisa ostaja on hyvä ja tutkii ja jos tuntuu tarpeelliselta, maksetaan asiantuntija ja porataan pirusti reikiä lattioihin.

Kuluttajansuojaakaan oikeushenkilöllä ei ole – ja se on epäkohta. Elinkeinonharjoittajissa on vähäväkisiä, ja luulen, että kun jokin Wal-Mart rynnistää Yhdysvalloissa terrorisoimalla tavarantoimittajia, ajatus ei ole meidänkään suurenmoisille kauppaketjuillemme vallan vieras.

Yli viisikymmentä vuotta paremmissa sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden kirjoissa on korostettu ruotsalaisen Jan Hellnerin kuuluvasti muotoilemaa sääntöä, että tuomarin on punnittava osapuolten tavoittelemat edut, riskit ja riskinkantokyky ja varottava raunioittavaa lopputulosta.

Tämä ajattelutapa tuli vallitsevaksi korkeimmassa oikeudessa jo 1960-luvun alussa, jolloin tuomioistuin otti selkeästi huomioon gryndereiden lain kiertämiseksi tekemät järjestelyt ja suoraan sanoen hiukan lakia taivuttaen sälytti vastuun virheistä sille taholla – yrittäjälle – jonka etujen takia järjestelyt oli toteutettu. Silloin oli näet tapana, että rakennusurakoitsija perusti asunto-osakeyhtiön konttoristien nimiin ja väitti tarvittaessa, ettei hänellä muka ole mitään tekemistä ongelmien kanssa, kun ei ole nimiäkään papereissa.

Tämä analyyttinen malli, jonka yksi osa on heikomman osapuolen aseman huomioon ottaminen, vakiintui kauan sitten. Englanninkielisessä kirjallisuudessa tällä kohdin käytetään usein termiä ”bargaining power”.

Vaikka 1990-luvun pankkikriisi aiheutti myös sellaisia ratkaisutapoja, joita lukiessa nyt silmä sairastaa, se periaate on tallella, että esimerkiksi juuri pankki, joka on laadituttanut sopimuspaperit, on vastuussa sotkuisista sananmuodoista, ja lisäksi velvollinen varmistamaan ennen asiakirjojen allekirjoittamista, että asiakas todella ymmärtää, mistä on kysymys. Tavallinen ihminen ei läheskään aina käsitä, mitä esimerkiksi ”takaus” tarkoittaa.

Luottamuksen suoja on tavallinen otsikko alan kirjoissa. Nimitys on epämääräinen. Sen uskaltaa silti sanoa, että puhe ei ole vain liikeyritysten kesken syntyneestä luottamuksesta, vaan siitä periaatteesta, ettei ainakaan yksityishenkilön asioidessaan yrityksen kanssa tarvitse varautua ”epäsäännöllisyyksiin”.

Yksityishenkilön ja valtion välisissä riita-asioissa tämä tarkoittaa, ettei yksityishenkilöä pidetä tasaveroisena sopijapuolena eikä tuomioistuin otaksu, että kuka tahansa olisi perillä tai saisi selvän joskus hyvinkin monimutkaisista sopimusehdoista ja virallismääräyksistä.

Pysyn. Toisin sanoen olen selkeästi sitä mieltä, ettei tuomari ole yleisen järjestyksen ylläpitäjä – kuten poliisi – eikä valtio-lainsäätäjän edustaja – kuten syyttäjä rikosasioissa. Tuomari hakee lakiin perustuvaa ratkaisua, joka kussakin yksittäistapauksessa lähenee myös oikeudenmukaisuuden ideaalia.