Kananpaskalevy

Todellisuudessa ja vakavasti sanoen kulttuurihistoriassa alue, jota haluan nimittää ”esineelliseksi kulttuurihistoriaksi” on omani. Siitä luennoin.

Tuli nyt puoliksi vahingossa esimerkki tai näyte. Väitöskirjassani ja siitä edelleen olen selvitellyt tuomareiden ”mentaliteettia”, unohtamatta eräitä muita virkamies- ja ammattiryhmiä.

Asioita aivan tuntemattomat hammastelijat luulevat että mentaliteettien historia on yleisluonteista päivittelyä ja arvailua.

Asia on kiinnitettävä johonkin. Esine on esimerkiksi salkku, ja eilisessä tarinassa taustana oli tietenkin se tosiasia, että hyvin korkeat virkamiehet kuten presidentit ja kuninkaat kulkevat kahta kättä heittäen ja heillä on salkunkantajana suurlähettiläs tai avustaja.

Menneen sukupolven tuomarit liittivät ehkä mielessään salkun kantamisen asianajajan vähäpätöiseen ja halveksittuun ammattiin. Pukuherra kaupungissa salkku kourassa oli joko kaupittelemassa jotain tai menossa puijaamaan ihmisiä papereilla.

Muistan asioitsija T:n, jonka monet kovat kokenut salkku oli ihan totta täynnä puoliväliin juotuja eväitä ja langenneita tai protestoituja vekseleitä. Näytti olleen asioitsijan oma nimi useimmissa, viimeisenä ja poikittain.

Esineellistä kulttuurihistoriaa voisi edustaa kuvan peura keittiön ikkunani alla. Kukaan ei ole suostunut selittämään, miksi peuroja ja hirviä on niin paljon, kun niitä sotavuosina ja enemmän kuin sata vuotta siitä taaksepäin ei ollut juuri nimeksikään.

Oma arvaukseni on metsänhoito, laajemmin metsätalous. Ainakin avohakkuiden luulisi tuottavan hirville laidunmaita riesaksi asti.

Mutta esimerkki alasta, josta voi saada kouriintuntuvaa tietoa ihmisten tapojen ja mielen ymmärtämiseksi on asuminen eli siis rakentaminen.

Otsikkoni on lähdeteoksesta, joka pääsi yllättämään. Kuten useimmat miehet, olen ollut tietävinäni, että ”kananpaskalevy” on rakennusmiesten kieltä ja tarkoittaa yleisesti mineraalipohjaisia rakennuslevyjä, kuten monta murhetta tuottaneita asbesteja.

Löytyi kumminkin tieto.

Kerrostalojen väliseininä käytettiin kauan Lugino-massaa, joka oli valmistettu kipsistä, koksikuonasta, hiekasta ja liimasta. Tehtailija Ernst Tilgman hankki seokseen patenttilisenssin Saksasta 1903. Hänen hommamiehenään, myöhemmin itsenäisenä yrittäjänä toimi työnjohtaja – Kananen. ”Kanasen seinä” sai nimensä ja elää edelleen, vaikka nuo tarkoittamani mineriitit, Gyproc ja vastaavat ovat enimmäkseen päällystelevyjä.

Kyllä se vaikutti kummasta suomalaiseen kaupunkiasumiseen, kun rautabetonirakenteiden myötä kantamattomia väliseiniä ei enää tehty edes neljänneskiven tiilestä.

Vanhoissa taloissa runkoäänet – kävely, seinäkellon lyönnit - kantautuivat toisesta päästä korttelia, mutta esimerkiksi puheääni (kotiapulaisen ja herravieraan kuiske palvelijattaren huoneesta) ei kuulunut herrasväen puolelle.

Vanha oivallus toistettiin myös pientaloissa. Minullakin useat väliseinät ovat lastulevyä ja ovet sitä normaalia – aaltopahvia viilujen välissä.

Ei siinä paljon huudella.

Eikä muuten pidä halveksia linnunlantaa. Saksa oli hävitä ensimmäisen maailmansodan, kun guanon eli linnunlannan eli salpietarin eli käytännössä ruudin valmistus ajautui vaikeuksiin kauppasaarron takia.

Sitten IG-Farbenin pääkemisti Fritz Haber keksi ammoniakin pohjalta täysin synteettisen ruudin ja sota saattoi jatkua. Päätoimisesti hän kehitteli taistelu- eli myrkkykaasuja.

Haberille muun muassa näistä ansioista 1918 myönnetty Nobel-palkinto aiheutti kansainvälistä arvostelua. Hän oli juutalainen. Hänen oppilaansa kehitti todellisen menekkituotteen, Zyklon-B –kaasun.

Niin se käy.