Sivun näyttöjä yhteensä

23. tammikuuta 2009

Salkku



Asiallisella henkilöllä täytyy olla salkku. Vasta kun luin kirjasta, että attaseasalkku oli 70-luvun muotia, häädyin käsittämään, että johonkin ne kieltämättä ovat kadonneet. Ehkä ne ovat nyt kuolleiden salkkujen hautausmaalla, samassa paikassa kuin se musta, joka oli sikaa, jonka tunsin.

Otaksuisin, että attaseasalkku tuli muotiin pelkästään James Bondista. En tosin ole nähnyt kaupoissa sellaista kätevää versiota, johon olisi piilotettu tikari, jonka voisi töytäistä Smershin agentin reisivaltimoon. Ja joka tussahtaisi kopeloijan silmille.

Siksi tyydyin aina ihmettelemään, onko olemassa hankalampaa kapinetta kuin sellainen salkku, joka kokemuksen mukaan haluaa repsahtaa auki rautatieasemalla ja oksentaa sisältönsä junasillalle.

Meillä nuorilla asianajotoimistojen avustajille oli jo siihen aikaan asiapullosalkku. Raastuvan eteisessä viipyilevällä asioitsijalla, jonka nyt käsitän dementoituneeksi, oli salkussa vain sanomalehti ja sekalaisia papereita, joita hän sormeili keskittyneesti. Juttuja hänellä ei ollut koskaan, mutta jalat kuljettivat hänet esiinhuutoon aamulla kello kymmenen talossa numero 24 Aleksanterinkadun varrella tässä kaupungissa.

Vahtimestari myönsi todeksi, että hänen tehtäviinsä kuului mennä Bulevardille källäilemään Ekbergin kahvilan lähelle, sillä oikeusneuvos NN piti arvolleen sopimattomana salkun kantaista. Vahtimestari kantoi salkkua köpittäen kunnioittavasti kolmen ja puolen askeleen päässä takaoikealla.

Oikeusneuvos NN ei vastannut tervehdyksiin, paitsi jos myös tervehtijä oli vapaaherrallista sukua.

Eräänä päivänä vahtimestari soitti minulle ja sanoi, että oikeusneuvoksella on asiaa. Vaihdon vaatteet, siirryin kiitolaukkaa Jorvaksen seisakkeelle ja Helsingissä ilman suurempia seikkailuja taloon, jonka naapuritaloa kuvani esittää. Oikeusneuvos puhutteli vähäpätöisiä esittelijöitä selin. Hän halusi katsoa eilen ekspedioidun jutun aktia eli kirjaamoon edelleen arkistoon toimittamista varten vietyjä asiakirjoja.

Menin kuuliaisesti kirjaamoon ja toimitin asiakirjat oikeusneuvokselle, joka lehteili niitä hetken ja työnsi takaisin tuprauttaen sikariaan (Havanita kymppi).

En siis ollut syyllistynyt mihinkään! En edes virkavirheeseen. Kävelin asemalle, ajoin junalla takaisin Kirkkonummelle ja vaihdoin kotiin tultua kotivaatteet ja jatkoin työtä siitä mihin olin jäänyt.

Tarkkaavainen lukija käsittää, ettei esittelijöillä ollut työhuoneita, vaan virkatehtävät suoritettiin kotona. Jäsenistä vain kolmella vihaisimmalla oli kirjoituspöytä käytettävissään. Valtaosa rapisteli papereita jaoston pitkän pöydän ääressä.

Naapurijaostolta saattoi kantautua kollaamisen hyminää. Tunnolliset tuomarit tarkastivat toimituskirjat. Toinen luki ääneen ja toinen seurasi tekstiä. Pilkut esitettiin kätevästi kopauttamalla lyijykynällä pöytää.

Ei sillä, asiakirjat oli jo kollattu kahteen kertaan. Ylimääräisten esittelijöiden, jollaisena tietysti aloitin, oli riennettävä nimettynä viikon päivänä kollaamaan muita esiin tulleita asiakirjoja.

En sano järjestelmää oudoksi. Muutamakin turkin napit auki taloon saapunut tähtijuristi häipyi esittelijän tehtävistä vähin äänin. Muut oppivat. Luultavasti näihin aikoihin jää eläkkeelle kaverini, jonka erittäin korkeatasoiseksi osoittautunut tuomarinura oli kuulemani mukaan ollut katketa alkuunsa, hän kun oli erehtynyt istumaan siinä sivuseinällä olevalle esittelijän tuolille, vaikkei häntä ollut siihen kehoitettu.

Esittelyyn ei siis menty salkun eikä kassin kanssa, vaan asiakirjat, muistiot, supliikit ja dupliikit kannettiin käsin.

Selvyys kehityskelpoisuudesta virkauralla saatiin seuraamalla, osasiko esittelijä jakaa listat virkaikäjärjestyksessä (vertaa matematiikan kolmen kappaleen ongelma) kipittämällä pöydän ympäri, ei kuitenkaan missään tapauksessa puheenjohtajan selän takaa, ja käsittikö hän, että huoneesta oli poistuttava selkä edellä (sivuvikellystä). Niiden hankalaa mallia olevien ovenkahvojen avaaminen takaperin kyynärpäällä on jotenkin jäänyt mieleen.

Ja sitten merkinnät toimitusluetteloon teräskynällä ja juoksevalla musteella. Vaivoin kuviteltavissa olevien katastrofien varalta mustepullon (Akvila) vieressä oli raapevettä.

42 kommenttia:

  1. Minulta tulee myöhemmin, muistaakseni helmikuun toisella viikolla, ulos artikkeli salkusta, mutta nyt sen verran, että tuon attasea-salkun äitipuoli on Hänen Majesteettinsa pepereiden kuljettamiseen tarkoitetut salkun näköiset punaiset laatikot, joissa mm. Hänen Majesteettinsa pääministeri vie Ison Britannian budjetin Hänen Majesteetilleen esiteltäväksi.
    Näissä kabinettilaatikoissa on pieni yksityiskohta, joka on minusta hyvin viehättävä; kahva on eri puolella kuin attaseasalkussa.
    Syy on siinä, että kun ne ojennetaan Hänen Majesteetilleen, niin tarkoitus ei suinkaan ole, että Hänen Majesteettinsa kantaisi niitä, vaan avaa ja tutkii sisällön, kun katsoo sen sopivan. Tästä syystä kahva on sitten meidän kannaltamme pohjassa.

    VastaaPoista
  2. Minä näin 1960-luvulla työmiehillä ja insinööreillä samanlaisia salkkuja. Työmiehet kantoivat salkuissaan kossu-pullollista maitoa ja leipäeväitään
    käärittynä voipaperiin. Insinöörillä salkussaan oli liki samat ruokatarpeet,
    mutta muitakin papereita työhönsä liittyen salkussa oli.

    1960-salkkumalli oli väriltään ruskea ja salkun läppä suljettiin nahkahihnalla soljen avulla keskelle salkun edustaa.

    Mutta myöhemmät attaseasalkut olivatkin toinen juttu. Noita muovisia salkkuja kanniskelivatkin enimmäkseen muut kuin työmiehet. Työmiehet siirtyivätkin muihin kantovälineisiin kuin perinteisiin sodan jälkeisiin nahkasalkun mallisiin salkkuihin.

    Tuli olkalaukut muotiin ja toki työmiehen tarpeita olkalaukulla oli helpompi kantaa, kuin sillä kädessä riipotettavalla "salakulla".

    Mitähän muuten tulee sanonta, että "toloppa, pölökky, mulukku ja salakku".

    VastaaPoista
  3. Aivan mahtava kuvaus. Ehkä se on tosi.

    VastaaPoista
  4. Venäläiseltä maistuva aloitus, joten toivottavasti blogaaja jatkaa samaan malliin. Tätä klassikkoa toivottiin taannoin.

    VastaaPoista
  5. Asuin 80-luvun alussa Turun Hovi-
    oikeudentaloa eli Akatemiantaloa vastapäätä Tuomiokirkon vieressä. Hovioikeuden virkamiehet salkkuineen kiirehtimässä sinne tänne olivat olennainen osa ikkunastamme auennutta näkymää. Taisi Niinistökin olla yksi niistä salkkumiehistä. Eräs neuvos tekemässä "ylimääräisiä kierroksia" on ainakin jäänyt mieleen.

    Tuosta Presidentinlinnan portista taas muistui mieleen, kun olin kesällä -72 pyrkimässä Helsingin yliopistoon. Katselin aidanraosta Linnan pihalle, kun siellä istahti mustaan autoon kaksi myhäilevää herraa, joista toisella turbaani:
    ulkoministeri Karjalainen ja Intian ulkoministeri Swaran Singh.
    Kumpikin nosti käden iloisesti lippaan minut ohittaessani, kun satuin olemaan ainoana paikalla ohi kulkiessani.

    VastaaPoista
  6. Raapevesi?

    Mitä ihmettä on raapevesi? Liittyy epäilemättä musteen käyttöön kirjoittamisessa ja musteen pois raaputtamiseen mutta miten sitä käytetään tai siis käytettiin?

    VastaaPoista
  7. Työmiehen salkkuun piti mahtua 4 pulloa kossua ja 2 kg savusilakkaa!
    Ja tässä vaivihkaa tiedustan, mikä saa Kemppisen epäilemään, etteikö tilanne tuomioistuimissa olisi esittelijöiden osalta vieläkin osittain hiukka samanlainen? ;D

    VastaaPoista
  8. Attaseasalkku oli muotia myös
    lukiolaisilla 70-luvun jälkipuoliskolla (ainakin Helsingissä).
    Varsinkin pitkän matikan lukijoilla tuntui olevan tärkeää antaa itsestään vakavasti otettavan henkilön vaikutelma, jota salkun lisäksi korosti terässankaiset silmälasit. Cavalet oli yleisin, Samsonite vain harvoilla.
    Meillä muilla oli yleensä yksinkertinen kangaskassi. Muutamalla individualistilla armeijan leipälaukku tai pelastusarmeijan kirppikseltä haettu duunarimalli siannahkasalkku vastavetona em. matikanlukijoille.

    VastaaPoista
  9. Kun mä valamistuun maisteriksi annoo ratsumaal, osti pualiso mullen salakun lahajaksi. Soli hirmu hiano, paksua nahkaa ja siinoli läppä, joka kiinnitethin yhyrellä soliella. Kun pualiso sitte hojaapuu virkaherraksi, se rupeskin itte käyttämhän salakkua - ja käyttää sitä viäläkin. Soon vuasien saatos hianosti patinootunu. Suutarilla siton jouruttu muutaman kerran käyttämhän, teetetty uus nahkaklipu, johona soloki on kiinni ja kulumia paikkootettu. Pohoja on jo aika hiuki, mutta eikhän se ny muutaman vuaren viälä mee. Moon sanonukkin pualisollen, jotta kumphanko sä sen eläkööryttyäs lahajootat, oman pitäjän kotiseutumuseohon vai tyänantajan museohon. Yli kolomenkymmenen vuaren palavelun jäläkhin se ansaattoo kyllä arvokhan loppusijootuspaikan.
    Lissu

    VastaaPoista
  10. Otsikon luettuani tietysti heti alkoi tämä kuulumaan päässäni:

    Mitä nyt?
    Salkkumiehet nurkissamme häärii,
    pankit meidän leivän rahaan käärii,
    asfalttiprinssi mä oon!
    Asfalttiprinssi mä oon!

    Tottakai!
    Tosta pannaan puisto muovipussiin,
    lapset rakastuvat Hullu-Jussiin.
    Oi mikä hullu mä oon!
    Voi kuinka pieni mä oon!

    Luona Sipoonkirkon seison ja katsomaan jään;
    siinä Laineen Pirkon itkevän myöskin mä nään...
    Batman, ethän auttaa vois?!
    Kun meidän linnat myydään pois.

    Mitä nyt?
    Miks kehtoani laajennetaan jälleen?
    Näin virkkoi poika sydänystävälleen.
    Asfalttiprinssi mä oon!
    Asfalttiprinssi mä oon!

    Piru vie!
    Taas hirviöitä nousee meidän nurkkiin,
    kuin lentohiekkaa pantais kukkapurkkiin.
    Oi mikä hullu mä oon!
    Voi kuinka pieni mä oon!

    Luona Sipoonkirkon seison ja katsomaan jään;
    siinä Laineen Pirkon itkevän myöskin mä nään...
    Batman, ethän auttaa vois?!
    Kun meidän linnat myydään pois.

    Hector, Asfalttiprinssi

    VastaaPoista
  11. Jouduin aikoinaan ajelemaan junalla päivittäin Hiekkaharjun ja kaupungin väliä. Kerran Tikkurilasta nousi nuori, tärkeydestään tietoinen mies junaan. Hän istui viereeni, rykäisi ja avasi attaseasalkun, otti esiin Akuankan ja ryhtyi lukemaan lehteä. Kun hän sitten alkoi huvittuneena pyrskähtelemään, oli oma oloni aika vaikeata. Siitä lähtien olen katsellut nuoria johtajia vähän "sillä silmällä". - ur

    VastaaPoista
  12. Minulla on yhä työpöytäni vieressä hyllyssä isäni vanha ruskea salkku, joka tarakalla hän heti sotien jälkeen polki ympäri Pohjanmaata agiteeraamassa köyhälistöä pois kommunismin lumoista. Hän oli siis demari.

    Sama salkku kädessä olen aikoinani marssinut useita kertoja Kulmahuoneisiin esittelemään hienoja asioita. Jopa neuvoksille, mutta ei oikeus- vaan vuori- ja kauppa-.

    Salkussa on voimaa, totesin sen nuorena, kun Tukholmasta palatessani hain työpaikkaa Helsingistä. Kun kannoin työ- ja koulutodistuksiani punaisessa muovikassissa, en saanut töitä.

    Mutta heti kun tuleva anoppini antoi minulle Kristillisen Liiton mustan pahvisalkun, tärppäsi heti.

    Ajattelinkin sitten, että näin viisaan naisen vävyksi on päästävä.

    VastaaPoista
  13. Raapevesi ja leskari kuuluivat taannoin kirjoituspöytävarustuksiin. Leskari oli joko sivulta päin katsoen kirkkovenheen muotoinen kostean musteen päällä keinutettava puinen, imupaperilla päällystetty kapine tai myöhempien aikojen tapaan sivulta päin katsottuna 30-luvun auton takalokasuojan muotoinen muovinen pyöreän imupaperirullan sisältävä toimistotarvike. Entisaikojen salapoliisit ja salaisen palvelun miehet saivat useita rikollisia ja vakoojia kiinni tutkiessaan kirjoituspöydille jätettyjä imupapereita. Salapoliisien tuli osata lukea paperiin imeytynyttä nurinpäistä tekstiä. Peilin avulla - jokaisen herrasmiehen varustukseen kuului neliskanttinen taskupeili - se ainakin onnistui. Peilin huurtumisasteen avulla pystyi myös tarkistamaan, hengittikö rikoksen uhri tai ammuttu vakooja vielä.

    Raapevesi oli taasen musteen poistamista varten väärin kirjoitetuista kohdista. Sillä saattoi liuottaa jo kuivaakin jälkeä, raape liittyy raapimiseen, jollakeinoin kirjoituksen poisto viimeisteltiin.

    Joskus oli joillakin tapana ravitsemusliikkeessä tilata giniä ja raapevettä. Tarjoilija ei toki toimiston kautta pyyhältänyt tilausta täyttämään, vaan tiesi, että asiakas halusi gininsä miksata grape-limonaadilla.

    Mitä ministerinsalkkuihin tulee, nykyisessäkin hallituksessa on useita salakullisia ministerlöetä.

    VastaaPoista
  14. Kun Leila-tätini palasi pysyvästi Suomeen 1986, sain häneltä hänen vanhan työsalkkunsa.
    Siannahkaa, ostettu Köpenhaminasta vuonna 1949.
    Minä käytin sitä sitten vuoteen 1990, jolloin sen vetoketju meni rikki ja itse suutarinopin saaneena katsoin parhaaks olla vaihtamatta sitä enää uuteen, kun nahka vieressä alkoi haurastua.
    Otin sen sitten malliksi mukaan, kun ajattelin ostaa samanlaisen.
    Myyjät sanoivat sitten, etteivät he voi taata että vetoketju kestää edes 20 vuotta.
    Se sai minut oivaltamaan, että kannattaa ostaa hyvä vanha, ei uutta

    VastaaPoista
  15. "Toinen luki ääneen ja toinen seurasi tekstiä. Pilkut esitettiin kätevästi kopauttamalla lyijykynällä pöytää."
    tämäkin. on mielikuva, että joskus olen nähnyt tuota tekstin rytmittämistä - kuin elokuvassa - paitsi ettei suomalaisissa nälkäbudjetin elokuvissa ole juuri mahdollisuuksia mennä tällaisille detaljeille, niillä briljeeraamiseen. hyvä jos kuvissa näkyvät kalut, lämpöpatterit ym. ovat edes likimain kuvatun ajan kanssa samalta vuosikymmeneltä, (ja kun ei ole: vert. Aku Louhimiehen "Käsky").
    Se oli 20v. nuoremman Paavo Väyrysen puhetta, jossa pilkut olivat paikallaan nauhalla. Se rytmi.
    Siitä olisi saanut räppiä (varsinkin siitä, minkä aikana hän kehotti sulkemaan laitteen), jo olis silloin genre ollut, tai nauha olisi jäänyt talteen.

    VastaaPoista
  16. Joku täällä hieman tuntui epäilevän, olisiko Kemppisen mahtava kuvaus tosi!

    Ainakin kollaamisen ja esittelijältä KKO:ssa edellytetyn käyttäytymisen osalta Kemppisen kertomus on täyttä totta. Tämän voin vakuuttaa oman kokemukseni perusteella.

    MInäkin aloitin tuomarinurani juuri KKO:n ylimääräisenä virkamiehenä, mutta jo 60-luvun lopulla, kun muuan J. Kemppinen tuli taloon ilmeisesti vasta joskus 70-luvun puolivälissä. Itse olin tällöin jo lähtenyt KKO:sta nuoremman oikeussihteerin vakanssilta käräjätuomariksi; tämä tapahtui kesäkuussa 1975.

    Ylimääräiset virkamiehet eivät saaneet esitellä juttuja, vaan he kävivät KKO:ssa ainoastaan kerran viikossa kollaamassa tuomioita ja päätöksiä. Muistaakseni itse kävin hoitelemassa kollausvelvoitteeni perjantaisin KKO:n kirjaamon yhteydessä olevassa huoneessa.

    Ylimääräisenä virkamiehenä ja siis kollaajana toimi 60-luvun lopulla (1965-67) vielä muuan Olavi Heinonen yliopistolta. Sittemmin Heinosen ura lähti rakettimaiseen nousuun, sillä jo v. 1970 joulukuussa Heinosesta tuli Kekkosen nimittämänä kaikkien aikojen nuorin oikeusneuvos 32-vuotiaana.

    Muistan, että minut otettiin KKO:n ylimääräiseksi virkamieheksi yhdessä Hannu Kiurun kanssa v. 1969, jolloin kävimme presidentti Antti Hannikaisen virkahuomeessa esittäytymässä. Kiuru palveli sen jälkeen yhtäjaksoisesti KKO:ssa edeten esittelijäneuvokseksi v.1984, josta virasta jäi eläkkeelle vasta pari vuotta sitten.

    Jos olisin jäänyt Kiurun tavoin KKO:een, voisin ikäni puolesta jatkaa siellä vielä pari vuotta! Siellä minä esittelisin tyytyväisenä juttuja Eeva Vuorelle ym. oikeusneuvoksille! Valitsin toisenlaisen tien enkä ole sitä katunut. Minkäs teet, jos on kerran joutunut lähtemään kotoaan Kannakselta evakkoon - samalla matkalla sitä edelleen ollaan!

    Kyllähän nuo Kemmppisen mainitsemat selkä edellä etenemiset ja muut yhtä typerät käyttäytymissäännöt tuntuvat tutuilta. Itse en kuitenkaan kiinnittänyt KKO:ssa tai Helsingin HO:ssa niihin sen enempää huomiota, eikä kukaan koskaan minua huomauttanut, vaikka olisin toiminut vastoin etikettiä.

    Seuraava eläkkeelle jäävä oikeusneuvos on muuten Eeva Vuori, joka jättää virkansa 1.3. Ks. lähemmin blogiani 30.12.-08.

    VastaaPoista
  17. Mullon salkku! Tosin sellanen isoläpällinen, jossa kiinnityssoljet on sen läpän alla. Siihen kuuluu myös olkaremmi. Salkku on kätevä meikäläiselle, joka tykkää löytää kynänsä, muistikirjansa, piirustusblogginsa jne. penkomatta.
    Tyttöjen kirjojenkantoa kouluun (Saksassa) helpotti todella upeat selässäkannettavat salkut. Käytetään niitä vieläkin.
    Ja jokapäiväisessä käytössäni on edelleen mustekynä, ei patruuna sellanen, vaan täytettävä.
    (Tosta sun kuvauksestasi tulee mieleen Kafkan maailma.)

    VastaaPoista
  18. Kun näkee miespuolisen terhakkaan eläkeläisen, jonka kainaloon on tukevasti kiilattu sellainen litteä asiakirjasalkku, voi olla varma: taloyhtiön aktiivisin jäsen, jollei jopa isännöitsijä itse!

    Ja tuima ilme naamalla, vuokralaiset taas pitäneet meteliä.

    VastaaPoista
  19. Mainiota Kemppi!
    Lähes Tsehovin tasoa! Muistuma "sijastasi salkkujen hautuumaalla", heh,hee!
    Siihen Sahalinin parhauteen et vastannut?
    Viinaan kuolleen koomikon Caravel-salkku laukesi Kaupunginteatterin käytävällä ja kaksi Soavea särkyi!Nolon tapauksen jälkeen, kun vanha koomikko kulki kaksi sormea salkun päällä,nuoret sankarit nauroivat: "Leolla on merkki päällä!"
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  20. Tässä oppitunti musiikin kollaamisesta:

    http://www.youtube.com/watch?v=N7L02tCNi0I&feature=related

    VastaaPoista
  21. ATTAS(H)EA SALKKU

    Jossain kommentissa mene pullot ja salkut ehka sekaisin. Attasea salkku on ohut, koska attasean piti nayttaa, etta han ei ole mikaan kantaja, vaan hanella on vain paperi tai pari salkussaan.

    Attaseasalkkuun ei mahdu viinapulloja saati viinalastia.

    Attaseasalkun kolmen kantin ympari kiertaa vetoketju; tyypillisesti 90 cm pituinen ! Neljas kantti muodostaa attaseasalkun selan,
    jota vasten attasean sormet lepasivat salkkua kannettaessa.

    Myohemmin ilmestyi kahvallisia malleja. Kahvat menivat piiloon kummankin salkun kyljen sisaan.
    Mutta ei sellainen piilokahvallinen ole enaa oikea attaseasalkku.

    VastaaPoista
  22. Tämä menee, tämä salkku-blogi, Kemppisen top teniin - siis niin muikeaa tekstiä, siis aivan uraaa!

    Kyllä oli suu hevosenkengällä monessa kohtaa. - Alalhille ja vastaaville tahoille spasibo, että on J.K. ja hänen litteratuurinsa.

    VastaaPoista
  23. Joskus on tyytyminen norsunnahkaiseen salkkuun. Kepeästi siinä kulkevat eilinen, tämä päivä ja kuvittelemani huominen. Salkku nielee mukisematta laskut sun muut -- parhaimmillaan viikkokausiksi.

    Taisipa olla joku laulaja Henry jolla vaimonsa sanojen mukaan ei ollut kuin salkku ja se toinen, joka Tatu Pekkariselta purtiin poikki ja kuolema korjasi.

    VastaaPoista
  24. "...toloppa, pölökky..." kuuluu rakennusmonttujen kielellä ilmaistuna: "Mualiman lujimmat; toloppa pölökky ja mulukku", salakusta ei minun kuulemassani versiossa mainita mitään.

    Ja sitten: Tulisivatko nämä sanonnat samasta savolaisesta tuutista kuin: "Salakullinen ministeri pilikullisessa paejassa"?

    VastaaPoista
  25. On sanottu, että maakunnasta eduskuntaan valittu kansanedustaja käy ensitöinään ostamassa mittapuvun ja attaseasalkun, jotta näyttäisi hienolta Helsingin virkamiesten parissa.

    Mutta milloin ja missä Pönttövuoressa ihminen muuttuu "-lähtöiseksi"? Ja kenen päätöksellä?

    Savon lehdissä Olli Rehn ilmoitetaan kuopiolaislähtöiseksi, Suomen Pankin johtaja Pentti Hakkaraiselle kumarellaan Iisalmen lehdissä iisalmelaislähtöisenä jne.

    Mutta kukaan ei ole Turun lehdissä "turkulaislähtöinen"; ei Stefan Wallin eikä Christoffer Taxell.

    VastaaPoista
  26. http://newsimg.bbc.co.uk/media/images/42701000/jpg/_42701349_budgetbox_203.jpg

    VastaaPoista
  27. Kun olin menossa ensimmäiseen työpaikkahaastatteluuni, setäni antoi minulle mustan, tavanomaisia litteämmän mustan salkun. Hän neuvoi, että ottaessani papereitani esiin haastattelijan tuli nähdä salkun sisään.
    Tein ohjeen mukaan ja sain työpaikan.

    Myöhemmin minulle kerrottiin, että salkku oli vapaamuurarien kokoussalkku, jossa kuljetettiin esiliina ja muut vermeet. En vieläkään tiedä, vaikuttiko se haastattelijaan. Ainakin hän katsoi minua kiinteästi ja kätteli jotenkin oudosti. Mutta työpaikan sain ja sehän siinä oli tärkeintä.

    ps. Kemppisen tuomaritarina oli mielestäni lähempänä Gogolia kuin Tsehovia. Ei puuttunut kuin Akaki Akakijevitsh niin kuva olisi ollut täydellinen.

    VastaaPoista
  28. Sinä Jukka et itse ole tainnut juuri salkkuja harrastaa, vai kuinka? Vieläkö paperisi kulkevat sujuvasti Marimekon läpällisessä laukussa?

    VastaaPoista
  29. Hyvää kamaa!

    Lukiossa 80-luvun alussa oli coolia käyttää muutamaa päällekkäin asetettua muovipussia kantovälineenä.

    Sen jälkeen muissa töissä 50-luvun duunarimallista ruskeaa salkkua (juuri sitä johon meni omana aikanaan kossupullossa maitoa, ne leivät tai kalta ja ehkä jotain muutakin... perjantaisin vaihtopaita?)

    Sen jälkeen kun ne yleistyivät liiaksi yliopistolla ja muuallakin saattoi vähän aikaa olla aikaansa edellä kantamalla lääkärinlaukkua. Se olikin tosi hyvä, aina mahtui pari lehteä tai viinipulloa lisää... Mutta siitäkin tuli muoti.

    Ja mitä vanhemmaksi tuli, sitä vaikeampaa oli raahata kaikkea toisessa kädessä.

    Mutta reppu muualle kuin metsään - ei ikinä!

    Nyt asiallinen, kulutuksen kestävä, hyvin suunniteltu... Joo, olkalaukku. Mutta en kerro merkkiä jne, muuten niitä on kohta kaikilla, hinta kun oli vain n 300e.

    Jos jotakuta kiinnostaa, taitaa jossakin olla vieläkin ns alkuperäinen attasheasalkku, jonne ei montaa kerrosta paperia mahdu, mutta onpa hienosti tehty. Kädensijassa pientä feelua...

    Kiitos hra Kemppainen ilahduttavasta ja ei-aivan-hiven venäläisklassistyylisestä kirjallisesta hetkestä. Tätä on voimautus!

    VastaaPoista
  30. Määräaikaisessa ja ylimääräisessä, mutta pysyvästi hyvin tunnollisessa virkatyössä palvelin KKO:ta minäkin hetken parikymmentå vuotta sitten. Muistan näemmä Kemppistä paremmin, ekspedioinnissa oli ennen arkistointia sellainen detaljivaihe, että tuomiot lähetettiin asianosaisille ja pantiin esille seuraavana päivänä. Virkanimikkeellä Lähettäjä toimi rouva, jolla oli valta numeroida päätokset. Naapurihuoneessa eli varsinaisen Kirjaamon puolella diarioitiin, alfa ja omega. Hovissa julkipano oli jotenkin korkin menoa arkisempaa, joskus olin päässyt kokemaam senkin.

    Kirjaajasta muistan, että hänkin niiasi kansliapäällikölle, vaikka oli lähes ikätoveri. Esittelijät olivat sen verran kumarassa koko ajan, ettei tuommoista pannut merkille.

    VastaaPoista
  31. Muutettuamme 70-luvulla Helsinkiin viaton maalaisserkku tuli käymään ja joutui odottelemaan Hietalahden kulmilla kotiutumistamme. Hänellä oli ruskea salkku ja hän oli aivan ihmeissään, kun oli joutui jatkuvasti hätistelemään viinapullonostajia kintereiltään,

    VastaaPoista
  32. Ad Anonyymi - itse luovuin Marimekon olkalaukusa mallia Tuomioja yli kymmenen vuotta sitten - tavarat valuvat esim. penkille.

    Työpaikkani HIIT on toiminut suurenmoisesti mm. kahdessa asiassa - erittäin korkealaatuisia pikeepaitoja (maksettu mutta ei paljon), ja mielestäni lähes ihanteellinen olkalaukku.

    Kauhukseni huomaan kysymyksesi johdosta ottaneeni viime aikoina usein esiin Liisankadun suutarinliiikkeestä ostetun normaalin mustan salkun. Syy saattaa olla lihominen, siitä johtuva pikkutakin kaihtainen, jonka muotikin sallii ja siitä johtuva tarve kuljettaa paperien lisäksi kirjoitus ja piippuvehkeitä siivosti.

    VastaaPoista
  33. Ad Anonyymi (ekspedioinnista) - mehän kuljimme sisään vanhan kirjaamon ovesta toisin kuin Neuvokset. Detaljit ovat mielessä.

    Minulla on jossain valokuva suunnattomasta prässistä, jolla valmistgettiin entisessä hevostallissa valkoiset sinetit toimituskirjoihin ja määräyksiin. Arkistoitaviin asiakirjoihin käytettiin punaisia sinettejä, joilla hauenkoukkulangan solmu varmistettiin.

    Tunnustan: minulla on kotona piilossa muutama keräilykappale - ja tietenkin erilaisia nimityskirjoja, joissa on se iso sinetti.

    Kukaan ei kiinnittänyt huomiota orjan merkkiin, jota käytin jutussa - ./. J.K.

    VastaaPoista
  34. Viime kesänä Ylen esittämässä Wallenbergit-dokumentissa näytettiin Marcus Wallenbergin mustien salkkujen riviä: niitä ladattiin autonkuöjettajan ja sihteerin voimin iltaisin mukaan kun patruuna siirtyi toimistolta kotikartanolle. Meininki oli kuin Petjankin tietämillä brittiministereillä - "do one's boxes" on idiomi, jonka Marcuskin kai tunsi. Suomessahan ministeriydessä korostetaan mustaa autoa, salkku mainitaaan vain jos se puuttuu ("salkuton ministeri"). Yhdysvalloissa liittovaltion cabinet secretaryt ovat aika vallattomia presidentin minioneita, työnkuva "salkkareiden" arkipäiväisyyden ja X-filesiläisten salaisuuskaipuun risteymä.

    Isällä oli ainakin 1970-luvun alusta Cavaletin mustia, metallikantattuja salkkuja täynnä tärkeitä papereita. Mallihan on hankala, koska salkkua pitää käsitellä sopivalla tasaisella korokkeella (reissussa ei työpöytää aina mukana, venyttäisi taskuja), muuten sisältö leviää. Tietysti minä halusin samanlaisen, ja kuljin suurimman osan koulutiestä numerolukkoinen nahkasalkku kädessä tai pyörän tarakalla. Harmi vain, että oikeasti kovin tärkeitä papereita ei ollut hallussani... Kyllä sellaiset salkut edelleen tavallisia ovat, niitä vaan ei näy farkkukansan kädessä bussissa. Ihan harvinaisia eivät ole lentolaukkutyyppiset vedettävät salkutkaan, joihin mahtuu mappeja kummallekin jalalle,mikro syliin ja käsikirjoja.

    Miehen salkku ja naisen käsilaukku ovat aivan eri asioita. Käsilaukku on suuri kukkaro, siellä on avaimet, lompakko, nenäliina, meikki ja muita sissisotaan tarvittavaa, ja nainen kokee niihin koskemisen yksityisyyteensä tunkeutumisena. Salkku taas on miehelle kuin työkalupakki, oma, mutta näyttämistäkin varten viilattu. Kotona se edustaa miehen työminää, työpaikalla miehen omakuvaa, EI hänen kotiaan. Jos kotini on linnani, salkku on aseeni. Miksei sitä voi ladata Aku Ankallakin, jos eskapismi on strategiana.

    VastaaPoista
  35. Ad Rienzi: haeskelen lähdeviittausta, joka minulla on jossain. - Jenkeissä salkku oli sikaniskamiehille kauhistus - piti olla lunchpail, metallinen, puoiympyrän muotoinen kansi. Ja lapsille sitten samanlainen, pienempi. Meillä niitä näkee kai vain leluina.

    Euroopassa etymologia on selvä - briefcase = brief = oikeudenkäyntikirjelmä tai muu etenkin viranomaiselle osoitettu asiakirja.

    VastaaPoista
  36. Hieno kirjoitus Rienziltä.

    Mutta tässä ketjussa minua jäi vaivaamaan tämä Aku Ankka kysymys.

    Miksi Aku Ankan kantaminen salkussa olisi jotenkin koomista?

    VastaaPoista
  37. Etymo- ja kulturologisesti, jos jälkimmäinen sana on olemassa, tärkeä salkun tausta lienee myös portfolio, jonka löytänee kaikista Euroopan kielistä.

    VastaaPoista
  38. Ad Rienzi: väittäisin vastaan.

    Varmistin vai Wikipediasta (fr.), että salkku on port-document. Portfolion kohdalla selostetaan "henkilökohtaista mappia" tai folderia ja puhutaan CV:stä (curriculum vitae),

    VastaaPoista
  39. Jukkam sanoi...

    Attaseasalkku oli muotia myös lukiolaisilla 70-luvun jälkipuoliskolla (ainakin Helsingissä).
    Varsinkin pitkän matikan lukijoilla tuntui olevan tärkeää antaa itsestään vakavasti otettavan henkilön vaikutelma, jota salkun lisäksi korosti terässankaiset silmälasit. Cavalet oli yleisin, Samsonite vain harvoilla.


    Kävin kerran 80-luvulla syömässä Tampereen teknillisessä korkeakoulussa ja ruokalan aulassa odotti hämmentävä näky: kymmenittäin syöjien jättämiä mustia attaseasalkkuja, kuin hautakiviä sikin sokin.

    Silloin oivalsin tarrojen tehtävän: teekkarit merkitsivät niillä oman laukkunsa.

    VastaaPoista
  40. AKTENTASCHE / BRIEFCASE

    Eikos se mita Suomessa ymmarretaan salkulla liene saksassa 'Aktentasche" ja
    Englannissa Briefcase
    (alalaji Attachecase).

    VastaaPoista
  41. Raapevesi, musteen poistoneste. R:nä
    käytetään mietoa kloorikalkin vesiliuosta,
    joka heti pestään pois etikalla, sekä
    oksaalihapon ja sen suolojen liuoksia.

    VastaaPoista