Taideäänestys

Päätalo ja Paasilinna eivät ole hyviä kirjailijoita siksi, että heidän kirjojaan on myyty niin tavattoman paljon. Eikä Linna.

Kun en ole kirjallisuuden professori, joudun perustelemaan. Kun en ole kriitikon ammatin harjoittaja (vaikka olen kieltämättä ollut), sellainen perustelu ei kelpaa, että minä, juuri minä, kaikessa korkeudessani olen tätä mieltä.

Mutta liioin te, lukijat, ette pysty tätä asiaa päättämään.

Käsillä on ilmiö, jolle annan nimen markkinaharha.

Erilaisia idoleita luodaan tyhjästä. Kohtapian olemme tilanteessa, jossa ensin korkeimman oikeuden ja sitten tieteellisten tutkimuslaitosten lausumat alistetaan ”kansanäänestyksessä” punnittavaksi.

Amerikkalainen elokuva on rakentanut tätä virhettä hartaasti, mutta lopultakin onnistumatta. Tietysti ala-arvoiset tuotteet menestyvät jatkuvasti markkinoilla mainiosti – eikä siinä ole mitään moittimista. Mutta selkeästi heiveröiset filmit eivät kestä kulutusta.

Oscareita vähätelläänkin. Viimeksi kuluneiden 50 vuoden parhaan elokuvan palkinnon saaneiden joukossa on paljon suurenmoisia elokuvia (Sademies, Kummisetä I ja II, Armottomat, Schindlerin lista, Annie Hall. Yksi lensi yli käenpesän, Amadeus, Puhallus… ) Melkein mutta ei aivan joka vuodelta löytyy vielä parempi elokuvia – mutta so what?

Myös kirjallisuuden Nobel-palkintojen osumatarkkuus on mainio – samaa luokkaa kuin Finlandia-palkinnon. Jälkiviisauden valossa vain runsaat puolet palkinnoista on mennyt aivan metsään. Se on hyvä tulos.

Urheilu on se rahankeruun muoto, jossa säännöt on järjestetty varmoiksi. Taideolympialaisia ei voi pitää (vaikka niitä on pidetty). Kirjallisuudessa ja taiteessa rima on näkymätön tai ainakin palkintotuomarit erottavat sen eri korkeuksissa, eri telineillä ja eri stadionilla.

(Mitähän varten selostajat toistelevat, että joku ”ansaitsi voiton”? Homman idea on se, että voittoa ei voi ansaita, vaan voittaja on se, joka tekee jonkin sääntöjen määräämän tempun muita etevämmin.)

Makuasioista voi kiistellä. Tosiasioista ei voi kiistellä. Iltapäivälehden äänestyksellä ei voi ratkaista, onko Marsissa ollut vettä.

Päätalon tai Paasilinnan suuri suosio on vahva todiste korkeasta kirjallisesta tasosta. Samanlainen todiste on käännösten suuri määrä. Kirjastojen nimikekohtaiset lainausmäärät eivät liene toistaiseksi käytettävissä. Ne kertoisivat paljon. Mutta ne eivät todista asiaa.

Jos nyt joku sanoisi minulle, että Shakespeare oli huono näytelmäkirjailija ja kelvoton sonettien sepittäjä tai että Tshehov ei tiennyt mitään kunnon novelleista, en pystyisi kumoamaan näitä käsityksiä asiaperustein. Sen sijaan pystyisin – vaikkapa televisiokeskustelussa – leimaamaan mielipiteiden esittäjä tärähtäneeksi, mutta siihenkin tarvittaisiin ilkeyttä ja hiottua väittelytaitoa. Luulisin osaavani saada väittäjän kiinni siitä, ettei hänellä ole sen enempää perusteita mielipiteelleen kuin ns. vallitsevan käsityksen tueksi on esitetty. Tai ei siis senkään vertaa.

Luulen etteivät omat mittausvälineeni poikkea kovin paljon tällä hetkellä muutenkin vallalla olevista. Päätalon kohdalla tunnustan, että henkilökohtainen kaikupohja merkitsee paljon. Ellei aihepiiri sykähdytä, innostumisen urakka voi olla epätoivoisen iso.

Tämä ei tarkoita saman virren vetämistä. En tiedä todellisuudessa metsä- enkä rakennustöistä pyhää pöläystä, ja rakennusmestareista se verran, että suvussa oli kaksi. Mutta jokin työn hyvin tekemisen ihastelu on omaa perimääni, eikä siinä ole väliksi, onko puhe veistämisestä, virkkaamisesta, kirjoittamisesta vai laulamisesta.

Mauri Sariola ja Outsider ovat minulle mieluisia kirjailijoita, vaikka molemmat olivat raakoja rahastajia. Tienaamistarkoitus on taiteen innoittaja, ehkä suurin.

Mutta selitellessäni omia tuntemuksiani ja järkeilyjäni joudun turvautumaan kielikuvaan. Päätalo on kuusi, Arto Paasilinna joulukuusi.

Voi olla, että Paasilinna on hyvä ihminen – en tosin ole kuullut sellaista – ja haluaa ilahduttaa ihmisiä, varsinkin tuntuvaa korvausta vastaan. Minun silmissäni hän kumminkin tehtailee rihkamaa hetken huviksi lapsenmielisille.

Kuusi on minulle loputtoman ihailun kohde. Kuvanveistäjistä vain Degas nousee samaan sarjaan – ja hänkin vain makroskooppisella tasolla. Minua kuusessa hämmentää kaikki, myös kaarna, siemenet ja solukko.

Kuusessa ollaan.