Updike lepää

Nyt 76-vuotiaana kuollut John Updike oli vakaumuksellinen kirkossakävijä. Hänessä ja hänen kirjoissaan henkilöityi keskeisiä luterilaisuuden ikäviä muotoja. Hänessä ja hänen kirjoissaan henkilöityi keskeisiä luterilaisuuden miellyttäviä muotoja.

Koska kuolinsyy oli keuhkosyöpä, ”John+Updike+smoking” antaa jo ikävän paljon tuloksia – hän ei ollut tupakkamies. Hän ei liioin ryypännyt eikä käynyt vieraissa.

(Kalle Päätalo, suuri tupakan vihaaja, kuoli keuhkosyöpään ja hänen äitinsä ja sisarensa muihin syöpiin.)

Rabbit Angstrom kuoli sydäriin romaanisarjan neljännessä osassa. Lempinimi ”kani” (suomennoksissa Jänis) oli kouluaikana ylähuulen ja nenän mallista saatu.

Suomensin kukaties viisi Updiken isoa romaania ja luin koko tuotannon, myös esseet ja runot. En tavannut häntä. Hän kävi Suomessa 80-luvun lopulla. Kustantaja sanoi kysyessäni, että kahville Updiken kanssa on kutsuttu vain merkittäviä henkilöitä.

Hänen kirjoistaa paras, ”Rabbit at Rest”, tetralogian (Rabbit Run, Rabbit Redux, Rabbit is Rich, Rabbit at Rest) varmaan myös jää suomentamatta. Sen kieli on epätavallisen vaikeaa, vaikkei mitenkään mahdotonta. Siksi en suosittele kuvan niteen 1600 sivuun iskemistä ihmisille, joilla ei ole turvallista rutiinia hiukan oikuttelevan nykyproosan lukemisessa amerikaksi.

Updiken lähes kaikkia kirjoja rasitti tietty sisäsiisteys ja kohotti kyky käsitellä siitä huolimatta elämän ilkeitä puolia. Ehkä siitä johtui tietty pinsetit + suojakäsineet –tuntuma etenkin seksiä ja sopimatonta elämää kuvattaessa.

Ehkä kysymys oli pohjaltaan hienostuneisuudesta ja hyvästä kasvatuksesta. Tuo hyväntapaisuus johtaa taiteessa kirurgisuuteen, jota lehtiarvostelijat keksivät joskus sanoa kliinisyydeksi, vaikka kaikki taide on kliinistä. Sana tarkoittaa ihmisen käsittelemistä ja hoitamista (kr. ”sängyn luona”). Käsitteleminen, hoitaminen ja kirjoittaminen eivät tuota tulosta ilman tiettyä päättäväisyyttä.

Silti tai siksi – en tiedä – hän kirjoitti nykyproosan kauneimpia jaksoja tavallisista mutta ei tympeistä ihmisistä, jotka unohtavat tilit ja tiiliseinät vaahteran sivellessä ja raapiessa kodin kattoa uuden syksyn satuttavassa sateessa.

Samalla syntyi amerikkalainen arjen historia tai kulttuurihistoria 1960-luvulta 25 vuotta eteenpäin. Ei amerikkalainen murhenäytelmä. Sen kirjoitti Dreiser kauan sitten. Ei amerikkalaisen ahneuden historiaa. Sen kirjoitti Sinclair Lewis, eikä Babbit – Rabbit ole yhteensattuma. Ei Manhattania eikä Kaliforniaa, vaan tavallista tyhmää Amerikkaa.

Jos tämä olisi muistokirjoitus, lopettaisin sanomalla, että ”Rabbitin” itsensä unohtama ruotsalainen verenperintö tuo mieleeni ehkä kirjoittajan tahdosta pituusmitan Ångström, joka kirjoitetaan englanniksi usein angstrom – kymmenen potenssiin miinus kymmenen eli 0,1 nanometriä.

Ei kovin paljon.