Kolupuu

Nyt olen perehtynyt hiukan ylikin päivän radio-ohjelman edellyttämän metsäteollisuuden ja Neste Oy:n historiaan. Molemmat suurhankkeet on vetänyt ohjelmassa vieraillut Markku Kuisma, Suomen historian professori.

Kuva on Valtion lentokonetehtaan historiasta ja kuvan vitsi on kuvateksti – res. ins. luutnantti Uolevi Raade tuli myöhemmin hyvin kuuluisaksi Neste Oy:n toimitusjohtajana ja idänkauppamme ja poliittisen tasapainomme kannalta todella tärkeän öljybisneksen luojana.

Päivän aiheeseen Valtion lentokonetehdas liittyy siten, että korkeimmat asiantuntijat – joista Ylisestä ja Verkkolasta tuli TKK:n professoreita ja Levónista saman putiikin rehtori – olivat vielä jatkosodan aikana tiukasti puun puolella.

Lentokoneiden puurakenteet eivät kuulemma olleet käyhän maan hätäratkaisuja, vaan puu soveltui todella metallia paremmin etenkin värinälle altistuviin lentokoneen rakenteisiin, kuten siipiin ja peräsimiin.

Niin aina. Suuri suomalainen innovaatio…

Täysimetallirungot olivat tulleet jo 30-luvulla, ja muun muassa Englanti luopui kiireesti Hurricanen rättirunkoisista versioista (putkirakenne, pellavakangasverhoilu ja puuta).

Suomessa oli kehitetty erittäin etevä vaneriteollisuus, ja osittain ristiin liimattu lentokonevaneri oli osoittautunut hyväksi. Tosin kunnon liimaa ei saanut mistään. Kaseiinipohjainen Lukko-liima, jonka muistan itsekin lapsuudestani, oli muuten hyvä mutta ei kestänyt kosteutta.

Kolupuu-sanan olen kuullut jo lapsena, mutta koskaan ennen en ole kuullut, että se tarkoitti kuumalaminoitua puuta, jollaista käytettiin muun muassa lentokoneen potkureihin.

Sanan on armeijan normaalia lyhentelyä – koivuvaneriviilupuu. Samalla tavalla veneenkuljetin oli armeijan kielellä ”vekutin” ja ruokailuvälineet olivat ”releet”.

Kuisman perinpohjaisista teoksista ja Jukka Raunion lentokonetehtaan historiasta vahvistuu vanha vaikutelma, jolla voi olla merkitystä sotahistorian ja poliittisen historian tulkinnoille.

Liikkeenjohto oli Suomessa sitkeästi sangen takapajuisella kannalla ehkä 1990-luvulle asti. Metsäteollisuuden vuorineuvoksilla ei ollut suurtakaan halua yrittää nähdä nenäänsä pidemmälle. Joku saattaisi suorastaan epäillä, ettei ole vieläkään.

Lentokonetehdas – osa myöhempää Valmetia ja nykyistä Metsoa – kärsi tuhannet tuskat, kun kaikenkarvaiset kenraalit riitelivät ensin arvovaltasyistä joutavanpäiväisistä aiheista ja sitten hädän tultua tilasivat sata lentokonetta kuukaudessa, vaikkei ollut oikein tehdasta, työntekijöitä, työstökoneita eikä raaka-aineita.

Insinöörit olivat välkkyjä. Yksi kertoo ihmetelleensä venäläistä sotasaaliskonetta (SB), jossa oli teräksinen, muotoon lyöty istuin. Ja ei muuta kuin tekoihin.

Hurja veto. Olenkin ollut tietävinäni, että erittäin suuri osa Talvisodan ilmataistelujen tappioista johtui juuri siitä, ettei Glostereissa eikä Fokkereissa ollut minkään valtakunnan panssarointia. Muuan isäni lentueen kaveri sai surmansa maasta tulleesta yksittäisestä kiväärinlaukauksesta. Kone oli Fokker CX.

Sellaista on teollisuus. Talvisodan hävittäjäkoneen olisi pystynyt ampuman alas vaikka pienoiskiväärillä. Niissä toimissa olleet tuttavani ovat kertoneet, että esimerkiksi maataistelukone IL-2 (”Stormovik”) oli vallan vastenmielinen laite. Sitä sai jyskyttää karkealla tykillä oikein tosissaan, eikä vain ollut pudota – ellei sitten ollut niin hyvä ampuja kuin Kössi Karhila, että osui tason ja rungon yhdistävään niittiriviin sen jälkeen kun selkä menosuuntaan istunut konekiväärimatkustaja oli tehty kyvyttömäksi toimensa harjoittamiseen.