Väkivaltaisista mielikuvista

Koska olemme kaikki hyviä ja humaaneja ihmisiä, törkeän loukkaavilla mielikuvilla mässäily on meille vierasta. Huonommat ihmiset kuitenkin harjoittavat sellaista.

Etenkin naislukijat ovat hienovaraisesti motkottaneet, että olen aivan liian usein kiinni sota-aiheissa. Moite on aiheellinen.

En kuitenkaan ihastele pöljää ”isänmaallisuutta”, verta enkä suolenpätkiä kuusen oksilla. Sitä vastoin korostetun autoritaarinen yhteisö vetoaa minuun, koska olen itse sellaisen yhteiskunnan kasvatti.

Luullakseni Matti Rantasilan (tiettävästi edesmennyt – samaa sukua kuin tietämänne Rantasilat) ”Joukkueenjohtaja” –sotaromaani sisältää sen kohtauksen, joka on kaikkien väkivaltafantasioiden äiti. Ja nyt on puhe auktoriteetin eli esimiehen legitiimistä nolaamisesta.

Muutakin voisi kuvitella, mutta santsareiden eli kokelaan arvoisten varusmieskouluttajien simputus sen kuin yltyi välirauhan aikana. Asiaan kuuluu, että näissä itse juuri reserviupseerikoulusta päässeissä sankareissa ei ollut liiaksi äsken käydyn talvisodan rintamamiehiä – näitä ei kaiken koetun jälkeen höykyttäminen huvittanut.

Romaanin päähenkilö tulee Niinisaloon, jossa RUK toimi tuossa vaiheessa; Haminaan ei olisi mahtunut niin suuria kursseja, eikä se ollut ajankohdan oloissa muutenkaan sopiva paikka.

Päähenkilö tulee todellisuudessa lopettamaan pahasti kesken jäänyttä asevelvollisuuttaan talvisodan vapaaehtoisena, pikakoulutettuna käyneenä. Muut tulijat ovat pesunkestäviä mokkereita eli omalla vuorollaan 19-vuotiaina alokkaiksi tulevia.

Santsarit ovat ottamassa uhrejaan vastaan rautatieasemalla ja juoksuttavat näitä ja lyöttävät maantielle mahalleen. Puheet ovat mahtavia, ainakin arempien verta hyytäviä.

Ja kuorma-autolla kasarmeille, jossa luvattiin ottaa luulot pois. Kertojaa epäillään siviilimäisestä niskoittelusta, koska hän ei ole millänsäkään ärhentelystä.

”Mitä te luulette olevanne? – Te ette ole mitään! Me otamme teiltä luulot pois.”

Varusvarastolle pistäytyy kapteeni, joka kysyy kertojaa nimeltä ja käskee käymään toimistoon vaihdatettuaan ensin kamppeet asiallisiin.

Kertoja torjuu tarjotun lattiaharjan ja menee kapteenin puheille kiinnittämään talvisodassa ansaitut vänrikin tähdet ja Vapauden ristin 4 lk. nauhakkeen. Hänellä oli jo silloin ja toisessa sodassa valitettava tapa – etenkin yhdessä nyt kuolleen Pentti Iisalon kanssa – syyllistyä toisen irtaimen omaisuuden luvattomaan käyttämiseen, sellaisen kuin panssarintorjuntatykkien ja ammusajoneuvojen.

Ja sitten takaisin tupaan ilmoittamaan äskeisille päällepäsmäreille, että kun hän – kertoja – nyt sitten sai vastuun tämän porukan taistelukoulutuksesta, niin keskitytään nyt hengissä pysymisen keinoihin, etenkin maastossa, ja turhanaikainen huutaminen ja hyppiminen voitaisiin jättää pois.

Että eikö niin?

(Asetelma ei ollut ainutlaatuinen1940-1941, koska myös todellisuudessa tapahtui samaa kuin Täällä Pohjantähden alla –romaanissa kerrotaan. Epätavallisen päteviä nuoria aliupseereita komennettiin upseerikouluun koulunkäyntiin ja mahdollisiin poliittisiin rasitteisiin katsomatta, ja joukossa oli myös asevelvollisia, joiden palveluaika oli silloin 2 vuotta.)