Julkumetsä

Arvelin ja ajattelin pitää Turussa vielä kulttuurihistorian lyhyen luentosarjan etenkin aiheista, joista kulttuuri- ja oppihistoria eivät kerro paljon. Uusi, erinomaisen hyvä ”Suomalaisen arjen historia I-IV” selvittää tehdastyötä ja tehdasyhteisöjä, mutta sivuuttaa ”ulkotyöläiset” melkein maininnalla.

Meillä oli sotien jälkeen lähes puoli miljoonaa miestä metsätöissä ja kohta melkein sama määrä – osittain samat miehet – rakennustöissä.

Tämä hyvin nopeasti muuttunut kulttuuri on vähän selvityksen varassa, ja sen yhteydet korkeaan kulttuuriin on enimmäkseen unohdettu. Esimerkiksi Paavo Haavikko oli sekä isän että äidin puolelta muurarien uusmaalaista sukua, ja talonomistajan poika. Kaupunkitalon omistaminen oli iso juttu. Psykoanalyysin rinnalla tämä tosiasia on hyvä tietää runsaita talo- ja rakennus-kielikuvia ymmärtäessä. Ja toinen käsillä tekemisen kuolematon kuvaaja on Hyry, diplomi-insinööri, mutta silti. Niin, ja Rintala.

Kirvesmies Lauri Viidan runot ovat hiukan liiankin tuttuja. Erikoinen ihminen hän oli. Päätalo tietää samoilla Tampereen työmailla samaan aikaan olleena ja myöntämänsä mukaan kauhistuttavasti Viitaa kadehtineena, että betonimyllärit lausuivat ”Betonimylläriä” ulkomuistista.

Oli varmasti ensimmäinen ja viimeinen kerta Suomen runoudessa.

Julku – monin paikoin ”tötsi” - on tukipuu eli pönkkä, jolla betonivalu tuetaan alta. Niitä on paljon. Seuraavan kerroksen valun jälkeen puiden keskellä pujottelee kuin metsässä.

Jäin ihastelemaan lukioajan kesääni rakennustyömaalla, sillä silloin näin betonilaudoituksen hakkaamisen, sokkelin valun ja kaiken kruununa pienen kerrostalon sivujen puhtaaksi muurauksen.

Olen kysellyt. Ei tunneta sanaa enää. Lieneekö paikalla muurattu puhtaaksi mitään enää vuosikymmeniin? Tiilivarvin saumaan työnnettiin sirkkelillä ajetut soirot, jotka kiskaistiin parin päivän kuluttua pois, ja sauma viimeisteltiin ja valkaistiin.

Luullakseni työ oli vaikeimpia mitä voi kuvitella, samaa tasoa kuin hankalin laatoitus. Ei auta sovitella, vaan on saatava kaikki kerralla kohdalle. Jos sauma lähtee vetämään vinoon, koko seinä on pilalla.

Tällä meidän työmaalla oli muurarina pitäjän kuuluisin kommunisti, valtuuston jäsen ja monien luottamustoimien haltija, joka kaiken muun lisäksi jaksoi suhtautua ystävällisesti jopa koulupoikiin. Hän oli se sama mies, joka kantoi työväenyhdistyksen vappukulkueessa ensimmäisen luokan vapaudenmitalia ja Saksan rautaristiä. Jälkimmäinen oli ansaittu Kiestingissä, jossa oli eräässä vaiheessa paljon saksalaisia ja kokonainen suomalainen rykmentti motissa.

Me apupojat saimme timpurien silmälläpidon alaisina purkaa ja potkia ja kantaa pois myös julkuja, joista Lauri Viita kirjoitti niin upean runon.

Tosin luulen, että hyvin harva lukija tietää, että runossa esiintyä ”roisto” tarkoittaa peltitynnyristä tehtyä tilapäisuunia, joilla valua lämmitettiin koksivalkealla talviaikaan, jottei se jäätyisi ja turmeltuisi.

”Paatunut tuska on tuntoni selkein,
vainajahan minä lienen jo melkein.
Elämäntehtävä ainoa mulla
lie rutikuivaksi riu’uksi tulla.
Roistojen ruokana tuhkaksi palaa,
hiilenä hormista henkeni valaa
pilvien parveen ja tuulien kulkuun –
takaisin santaan ja mäntyyn ja julkuun.”