Sivun näyttöjä yhteensä

13. marraskuuta 2008

Raskas musiikki



Musiikki on sodan jatkamista toisin keinoin.

Alex Ross (”The Rest is Noise. Listenig to the Twentieth Century”) kiinnittää aivan oikein suuren huomion asiaan, joka tallautui vuosikymmeniksi erilaisten marxismien ja hermeneutiikkojen jalkoihin.

Ensimmäinen maailmansota merkitsi kovaa iskua Saksan musiikille, joka oli hallinnut maailmaa ja ollut melkein sama asia kuin saksalaisuus useita vuosisatoja. Saksalaisuus sisältää tässä tapauksessa saksaa puhuvat maat eli etenkin Itävalta-Unkarin.

Teoreettisesti edistynein uusi musiikki jatkui Wienissä 1920-luvulla, mutta kyllä ihmiset käsittivät, että sekä ensimmäinen että sitten toinen maailmansota olivat wagnerilaisia näytelmiä. Ja Wagnerin suoranainen edeltäjä oli tietysti Bach – maailma aatteineen rakenteistettuna johdonmukaisen harmonisesti ääniksi.

Mutta harmonia oli kulunut loppuun.

Valtavirtaan nousivat Venäjä-Neuvostoliitto, Ranska, useat pienten maiden säveltäjät (Bartok, Janacek, Sibelius) ja täsmälleen tähän yhteyteen kuuluva modernistinen rytmimusiikki (Cole Porter, Gershwin, Duke Ellington jne.).

Italian suuri oopperaperinne jatkui etenkin New Yorkissa – tosin itävaltalainen Mahler oli ollut Metropolitan-oopperan kapellimestari, mutta ei monta vuotta. Kapellimestareista suurin oli Arturo Toscanini.

Saksan byrokraattisen, koulutetun ja koulumaisen musiikin rinnalle nousi demokraattis-populistinen musiikki, joka oli täynnä aitoja ja epäaitoja yhtymäkohtia kansanmusiikkiin ja kaukaisten kulttuurien musiikkiin.

Tunnetuin tapaus on Ravel, joka innostui jaavalaisesta soitannosta mutta puoliksi baskina sai espanjalaisiltakin tunnustusta myös ”syvän musiikin” (cante jondo) tuntijana. Vähemmän tunnettua on, että Debussy oleskeli Pietarissa ja innostui Rimsky-Korsakovista ja Musorgskystä.

Venäläinen Stravinski teki parhaansa väärentääkseen henkilöhistoriansa ja valehteli koko ikänsä, ettei venäläinen kansanmusiikki muka ollut vaikuttanut hänen Tulilintuunsa, Kevään pyhitykseen ja muihin tuon taivaallista. Saati liettualainen tai puolalainen.

Se ei ole totta.

Sibeliusta saa vapaasti sanoa neroksi, joka teki itse itsensä; suomalaiset asiantuntijat ovat kumminkin hikoilleet vähätelläkseen tässä kohdin Tshaikovskin merkitystä.

Mutta meillä oli kaksi korkealuokkaista säveltäjää, jotka kuuluivat tuohon demokraattis-populistiseen liikkeeseen: Toivo Kuula ja Leevi Madetoja.

Kun en tiedä vastausta, esitän vain kysymyksen. Toisen maailmansodan jälkeen Puola, Viro ja Suomi löysivät ihmemodernin musiikin (Stockhausen ja vastaava) labyrinteista jälleen kerran mummojen markkinoille: Virossa Pärt ja meillä etenkin Joonas Kokkonen ja Aulis Sallinen.

Oliko tämä merkittävä osa kansalaisyhteiskuntaa? Kapellimestari e. Ansermetin vihjeestä Bartok ja sitten Stravinski istuivat Nykissä kuuntelemassa, miten Charlie Parker sujautteli ”Kevään pyhitystä” sooloihinsa (”Koko”)

Kuvittelen että vastaus on myöntävä. Paljon puhuttu karvalakkiooppera, etenkin ”Viimeiset kiusaukset” osoittautui musiikillisesti houkuttelevaksi myös niille, joilla ei ollut oikeastaan edellytyksiä kovin kompleksisen musiikin vastaanottamiseen.

Jos ajatusketju pysyy koossa, se johtaa Esa-Pekka Saloseen, joka saattaa olla hyvin merkittävä aikalaissäveltäjä. Hänen suomalaisuuttaan ei tarvitse kysellä, mutta hän on oppinut puhuttelemaan myös Los Angelesia.

Kansainvälisessä ilmastonmuutoksessa musiikin asema kirjallisuuden rinnalla saattaa olla suurempi kuin metsäteollisuuden tai autoteollisuuden.

Ainakin musiikki on rahassa mitaten tietoverkkojen maailmassa ollut jo joitakin vuosia suurempi bisnes kuin terästeollisuus.

19 kommenttia:

  1. Musiikki soi - 100 000 koululaisen mielenosoitus Saksassa, "Suomessa kokooksen kuohima valtamedia vaikenee. Vai näyttikö Suomen telkkakanavat? Ylen tai hesarin tekstiuutisiss en huomannut tietoja. Tietysti toimittajat tietävät tästä, mutta joku kieltää kertomasta." (viesti Prahasta)
    http://www.schulaction.org/?q=node/114
    http://www.schulaction.org/

    Koulussa opetettiin, että kun maa vallattiin, uusista alamaisista sai valita orjat.
    Kun toimiala ulkoistetaan, niin entiset työnteijät saavat jatkaa uusina ja tuntipalkka on sit
    puolet nykyisestä - Kajaanin suunnalla 8 euroa. Ihan vapaasti saa päättää et ottaa vai jättää.
    Tiedetään jo hyvin miten ulkoistaminen on Englannissa tullut kalliiksi - säästöjen sijaan jättilasku yhteiskunnalle.

    Jo 10 vuota sitten kuuntelin, miten visuaalisten alojen tekijänoikeuksissa - musiikista puhumattakaan - liikkuu enemmän rahaa kuin autoteollisuudessa. Entäs tänään. Taiteilijoiden asema muka yhteiskunnan loisina vain jatkuu - rahavirtojen liikkeet on selityksen värisiä, niitä harva kerkiää ymmärtämään puhtaina.

    VastaaPoista
  2. musiikki voi parhaimmillaan koettuna
    olla se kohtu,
    johon voi päästä pyrkimättä ja syntyä uudelleen.

    mitä tulee raskaaseen musiikkiin,
    nimenomaan heavy-rockiin,
    siitä on tullut mielestäni yhä kevyempää
    suhteessa siihen, miten se vaikuttaa
    ihmisiin.

    perustelen tämän sillä,
    että kaikenlaista älämölöä
    on jo nyt niin paljon eri medioissa,
    että hukumme tietotulvaan vaikka olisimme muuten kuivilla.
    lainatakseni Saarikoskea:
    "vain kyllin voimakkaat räjähdykset
    tekevät enää vaikutuksen".

    raskas musiikki,
    myös klassinen, on parhaimmillaan
    kuuntelijalleen piilevien aggressioiden
    terapeuttinen ja vapauttava kokemus,
    jota nuorison toivoisi jatkossakin käyttävän oikeiden aseiden sijasta.
    se voi inspiroida kuulijaansa
    aitoon, uutta synnyttävään toimintaan,
    monessakin mielessä.


    -vesa papunen

    VastaaPoista
  3. Jatsimusiikin kehityskulussa on samat vaiheet sataan vuoteen puristettuina kuin ns. länsimaisen klassisen konserttimusiikin useampisatavuotisessa historiassa:

    Blues - kansanmusiikki
    Dixieland - barokki
    Big Band swing - klassismi/(Paul Whiteman etc - romantiikka)
    Be bop - kansallisromantiikka
    West Coast, cool - impressionismi
    Coltrane, Miles - ekspressionismi
    Free - modernismi

    Improvisointi oli olennainen tekijä barokissa. Sointujen mukaan tuli cembalistin vetää, kuten perinteisessä jazzissa. Free, jonka olen tässä yhdistänyt modernismiin ei ollut soinnuista niin tarkka. Modernismin musiikkiin taas joihinkin tyyleihin kuuluu hyvinkin tarkka järjestelmä, aleatorisuus, dodekafonia, joita pitää noudattaa, tai sitten tiputellaan herneitä flyygeliin tai käsitellään sitä moottorisahalla.

    Vanhoja tyylisuuntia on lämmitetty kummassakin uusklassismin ja -romantiikan nimissä. Klassinen ja jazz lähenevät toisiaan, samalla kun kevyt ja raskas blues-juurinen musiikki tuntuu luottavan entistä enemmän ei-musiikillisiin arvoihin.

    VastaaPoista
  4. "joilla ei ollut oikeastaan edellytyksiä kovin kompleksisen musiikin vastaanottamiseen."

    Järjen ja tunteiden erottaminen on useimmiten epäilyttävää, mutta jos tuota erottelua nyt tässä käyttäisi, niin sanoisin, että musiikki on aina enemmän tunteiden kuin järjen asia.

    Itse en puhuisi musiikin vastaanottamisesta, enemmänkin "elämisestä".

    Minusta kevyt ja raskas musiikki eivät eroa toisistaan juuri muuten kuin siten, että kevyessä musiikissa tunnetila on stabiilimpi. Tunteet sinänsä ovat tunteita kummassakin tapauksessa.

    Ja tämäkin ero koskee raskasta musiikkia pääasiassa vasta Beethovenista eteenpäin. Tämä kommentti voi muuten olla sinänsä asiantuntematon, mutta se on oma kokemukseni. Tunneasioissa kaikki ovat oikeassa.

    VastaaPoista
  5. Mistä tulee tämä Alex Rossin lause: "The Rest is Noise."?
    Kuulostaa niin kumman tutulta.
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  6. mitenkäs se Juice sanoikaan " hitti jatsikin on, jos sen kriitikko vislata osaa"

    VastaaPoista
  7. JK: " ...oli tietysti Bach – maailma aatteineen rakenteistettuna johdonmukaisen harmonisesti ääniksi."

    Temperoidut soittimet ovat kaukana oikeasta harmoniasta. Suosittelen hauskaa kirjasta
    ROSS W. DUFFIN:
    How Equal Temperament Ruined Harmony.

    VastaaPoista
  8. Aika mykistävä tuo käsityöseinä. (Minulla oli muinoin vaikeuksia vohvelikangaspyyhkeittenkin kanssa.) Silmä osuu kahteen "Lailaan" tuolla miltei keskellä. Ovatko nuo äitisi omia vai lahjoja hänelle?

    Alex Rossin mainittu teos sattuu olemaan täällä hyllyssä. Itse olen vain katsonut sen ihmeellisiä valokuvia, mutta perehtyneemmät tahot osaavat kertoa, että päivän sanasi meni oikein eli oli tarkka.

    "Kansalliskirjallisuutemme valiolukemiston" Suomen sanan osassa 11 Toivo Kuula kuulostaa muuten melko lystikkäältä:

    "Eikö totta, että meidän kansamme, pieni toivova kansamme, joka asuu siellä hymyilevien vesien, korkeiden vaarojen, rajattomien soiden ja lakeuksien keskellä, eikö se omista jotain niin puhdasta luonnollisuutta, niin kielomaista viattomuutta ja valkeutta, ettei missään voi löytää sellaista? Itse meidän maammekin on puhdasta luontoa, eikä siihen raiskaavainen ihmiskäsi ole vielä merkkejään paljon päässyt painamaan. Missä muualla tapaat järven, joka yksinään lepää erämaan synkkyydessä, mutta jonka rannat niin ihmeen viattomasti hymyilevät, melkein kuin huomaisi kyyneliä sen hymyn seassa?"

    VastaaPoista
  9. Minusta musiikilla ja sodalla on eri tavoitteet, toinen hakee voittoa kuolemaa kylväen, toinen pyrkii voittoon kuolemasta, ikuisuuteen tässä ja nyt. Keinoissa on kyllä paljon samaa: rivit ojennukseen, iskutus kohdalleen, yllätyksellisiä käänteitä ja yksi huippusaavutus on mot(et)ti.

    Bach on suuri vaivatonta sujuvuuttaan, Wagner pihdikästä rujouttaan, vaikka onhan hänellä toki pakottomatkin hetkensä, kuten Die Walkuren tunninmittainen I näytös tai samanmoinen Tristanin näytös II.. Tuomas-kanttori vaihtoi sujuvasti samaan melodiaan maallisrn tai hengellisen kontrkstin, en koe että hänen musiikkinsa kuvaisi todellisuutta muutoin kuin abstraktia ideaalisuuttaan; kaikki sen koemme tutuksi, emme kuitenkaan tunne kokemuksesta. Tristanin ja Isolden tunnistaa moni murrosikäinen (lemmenkuoloa varmaan lukuunottamatta).

    VastaaPoista
  10. Voi, minä haluaisin tuon kuvan maailman! Saako ostaa?
    Entä saako lähettää palasen laulua ja soittoa tänne (en kyllä tiedä, kuinka se onnistuu)?

    VastaaPoista
  11. Pannulappuseinä: ne ovat kaikki äitini tekemiä ja sisältävät elämäntarinan. Mukana ovat kodit, mökki, isän autot ja aviomiehen eli isäni maailmaa. Useimmat on tehty virkkaamalla.

    VastaaPoista
  12. Ei tulisi odottavan aika pitkäksi, jos noita voisi katsella, vaikka valokuvana luonnollisessa koossa, josko tuon taideteoksen paikkana halutaan olevan koti. Nyt vasta jäin katselemaan. Yksityiskohdissa on sulaa hellyyttä, paljon ja vieläkin lisää.

    VastaaPoista
  13. "Ancient art of weaving". Tuolla tapaa Keith Richards on muistaakseni kuvannut yhteispeliään Ronnie Woodin kanssa.

    VastaaPoista
  14. kuka tahansa ei muuten tule tuollaisia pannulappuja kutoneeksi...

    VastaaPoista
  15. Ad Pirkko A

    Siitä musiikista
    http://www.ihmiskunta.org/jesus.mp3

    VastaaPoista
  16. Petja, vaikka minussa on myös millimetrityyppiä, en osannut tuota.
    Mutta kiitokseksi välitän sinulle palasen tällaista musiikkia:
    http://www.youtube.com/wath?v=3g4T5v5If10

    terv. Pirkko

    VastaaPoista
  17. Testasin tietojasi näytelmäkirjallisuuden alalta, Kemppinen!
    Hamletin viimeiset sanat ovat: The rest is silence.(Dies)
    Ihailuni "laajuuttasi" kohtaan ei sentään kuollut, heh!
    pekka s-to.

    VastaaPoista
  18. Martin Scorcesen Bob Dylan-dokumentissa haastateltiin pikkuserkkuani. Oli soittanut highschoolilaisena Dylanin kanssa yhteisessä bändissä Minnesotan Hibbingissä. Dylanin ura alkoi ehkä silloin.

    Kuvan patalaput ovat taiteilijan töitä - paljon näkemystä.

    VastaaPoista
  19. Tuttuja, kauniita kuvia. Terveisiä Lailalle. - UR

    VastaaPoista